Kimmo Aroluoma: Viimeinen Kiertue

Muistelmateokset ovat kuin hyvä rommi, molempien kypsymistä odotellaan vähintään kymmenkunta vuotta, paremmissa tapauksissa enemmän. Vain aika rakentaa muistelmiin näkemyksen – tai rommiin maun – jota tarvitaan jotta lopputuote soi oikein. Vastahan se HIM soi radiossa ja mainittiin musiikkiohjelmissa, mutta todellisuudessa bändin aloittamisesta alkaa olla kohta 30 vuotta ja viimeisistäkin keikoista on pian 10 vuotta. Muistelmille onkin jo potentiaalinen aika.

LIKE

Silloisen His Infernal Majestyn lyhyt EP-julkaisu osui omiin korviini syksyllä ’97 tämän nettilehden päätoimittajan kautta. Myöhemmin nimensä lyhyempään muotoon vaihtaneen HIMin ensimmäinen täysimittainen albumi vuonna ’99 eksyi hyllyyni, mutta siitä eteenpäin olen ollut radiokuuntelun varassa. Tunnen yhtyettä sen verran mitä 2000 luvun alun uutisoinneista on jäänyt mieleen, silloiselta kansainvälisen menestyksen raportoinnilta ei tuolloin voinut välttyä. Mitä siis voisin saada irti kirjasta jossa kerrotaan bändistä jonka jo unohdin?

Paljonkin.
Aroluoma pystyy kirjoittamaan tarinansa poikkeuksellisesta kulmasta. Hän kulki suomalaisen musiikkiviennin huippuvuosien läpi, sen kiihkeimmän sanansaattajan mukana kitarateknikkona. Matka kulki ensimmäisiltä keikoilta siihen viimeiseen asti. Tältä näköalapaikalta en muista vastaavaa kirjaa, käsitteli se mitä pumppua tahansa.

HIMin tuotanto käydään kirjassa toki läpi riittävällä tarkkuudella, ei ole tarvetta tuntea bändiä detaljitasolla ennalta. Eikä nide rajoitu vain HIMin kiertueisiin, vaan välillä ollaan Hanoi Rocksin, Michael Monroen, ja Rasmuksen matkassa. Rasmuksen ja HIMin sisäisien dynamiikkojen eroista ja kiertueiden erilaisuudesta Aroluomalla on tarkkanäköisiä ja pohdittuja havaintoja.

Kirja ei ole vain luettelo kiertueista, vaan käy läpi myös Aroluoman omaa elämää. Pääpaino tietenkin on musiikin syrjässä kiinni, mutta kokonaisuudessa on useita muitakin kerroksia. Musiikkiteollisuuden muutos konkretisoituu kun festareiden takapihoilta katoavat kuorma-autot, musiikkia tuodaan lavoille läppäriltä, ja digitaalisuus puskee tällekin alalle. Yksi osa tarinaa on miehen oma kehittyminen ammatissa jota ei löytynyt yhteishaun lomakkeista. Vastoinkäymiset kirjoittajan omassa elämässä ovat kirpeitäkin ja tunteita herättäviä, ja näihin palataan sopivassa määrin. Mukana kulkee alusta asti Jimsonweed jossa Aroluoma ehti hetken soittamaan. Myöhemmin saman bändin comebackille annetun mahdollisuuden mokaaminen on sanoittunut valtavaksi pettymykseksi jonka lukijakin voi kokea.

Tarinaan kytkeytyvien henkilöiden osuudet käydään läpi siihen asti kun he ovat olleet mukana, kerrotaan miten heidän kävi jatkossa, ja heihin ei enää myöhemmin palata. Samaa rakennetta käytti Jarkko Jokelainen mainiossa Smack-kirjassaan, ja tämä on tarinankerronnallisesti erittäin selkeä ratkaisu.

Teos ei piirrä Ville Valosta kuvaa varsinaisena supertyyppinä, vaan päinvastoin. Valo on johtanut bändiä raivolla, huutamisella, kiusaamisella, ja pelolla joka voi milloin tahansa kääntyä julkiseksi nöyryyttämiseksi jonka kohteena saattoi olla kuka tahansa. Aroluoma kirjoittaa tunnistaneensa paikkansa jonkinlaisena maskottina pitkän ystävyyden vuoksi, eikä siten joutunut suoraan Valon pahimman tulituksen kohteeksi. Aroluoma on selvästi tarkkaillut ja pohtinut tilanteita paljon ja huomauttaa ettei Ville Hermannin omatkaan tekemiset aina oikein menneet. Samasta suunnasta löytyvät ne lähtökohtaiset syyt bändin hajoamiseen. Silti mies hyväksyy Valon asiattoman käytöksen, koska tuloksena saadaan hyvää musiikkia.

Eniten jäi mietityttämään rumpali Kaasun lähtö yhtyeestä. Vaikka tuolloin lehdistötiedotteissa ilmoitettiin ettei asiaan liity dramatiikkaa, Aroluoma kertoo Gas Lipstickin olleen työpaikkakiusattu koko 16 vuoden aikansa HIMissä. Ylipainoinen kaveri oli helpoin maalitaulu ikinä. Nosturin käytävillä saattoi treenikämpältä kuulua Villen huuto ”v*tun läski!” Rumpalin ranteetkin menivät sairaslomakuntoon kun Villen näkemyksiä toteutettiin.

Viimeisen kolmasosan alkaessa tekstin ajallinen jänne muuttuu erilaiseksi, päiväkirjamaiseksi, kun siirrytään kertomaan sitä mistä kirjan nimi kertoo. Keikkabussit ja -paikat, laitteiston kasaamiset ja korjaamiset kulkevat tarkasti päivä kerrallaan eteenpäin samalla kun käydään läpi ristiriitaisia fiiliksiä matkatyöstä. Kiertue-elämän kuplan vastineena ovat ne jotka odottavat kotona.

Aroluoma todellakin osaa kirjoittaa, aikoinaan musiikkilehtiin ja nyt on ehtinyt ilmestyä jo useampi kirja. Osa tekstistä on tuttua tai saman kaltaista Aroluoman ansiokkaan Backstage Blogin ajoilta. Erittäin hyvä teos jota voi lukea -myös ilman suhdetta kyseiseen bändiin- ajatuksella siitä minkälainen työpaikka on kansainvälisesti kiertävä yhtye.



Kirjan myötä huomasin laittavani soimaan HIMin ensimmäisen täyspitkän kiekon, Greatest Lovesongs, vol. 666. Albumin soundit pörisee ja ulisee hienommin kuin muistinkaan, ja surisevista fuzzeista kyllä kuuluu läpi mitä silloiset nuoret miehet ovat levyä tehdessään kuunnelleet.

Mitä, onko muitakin levyjä olemassa kuin ne Black Sabbathin kolme ensimmäistä?

Iiro Mattila