Paul Stanley: Tehty mikä tehty – minun tarinani
08.04.2015
Kiss valloitti Detroitin, New Yorkin ja koko muun maailman hulppeina 70-luvun vuosina, jolloin The Starchild, The Demon, The Spaceman ja The Cat kasvoivat elämää suurimmiksi hahmoiksi. Mutta kuka olikaan aivot tämän suuren hyrrän takana, vai oliko moisia lainkaan?
Minerva
Alkuvuodesta 1952 syntynyt Stanley Bert Eisen löysi jo varhain rockin ja 60-luvun lopulta saakka eri bändeissä vaikuttanut kitaristi perusti Kissin yhdessä basisti Gene Simmonsin kanssa alkuvuodesta 1973. Muutettuaan nimensä Paul Stanleyksi kitaristimme loi itselleen pian esiintymishahmoksi Starchildin ja loppu olikin rockin historiaa, mutta miten kaikki alkoi?
Kiss oli alussa neljän (ainakin julkisesti) tasavahvan yksilön ryhmä, mutta Stanley käyttää runsaasti aikaa ja energiaa tehdäkseen selväksi oman näkemyksensä tilanteesta. Rumpali Peter Criss ja kitaristi Ace Frehley kuvataan laiskoiksi, epäluotettaviksi ja lopulta yhteistyökyvyttömiksi henkilöiksi, joten Kissin ydin onkin Stanley ja basisti Gene Simmons - kaksikko, jonka kynistä on kiistatta irronnut myös leijonanosa bändin hiteistä. Simmonskin saa tosin osuutensa Stanleyn sanallisista sivalluksista, sillä basisti kuvataan halki kirjan opportunistisena jääräpäänä ja oman edun ajajana, jolle Kiss, Stanleyn pyhistä pyhin, on vain väline, jolla voi saavuttaa jotain vieläkin enemmän.
Tätä taustaa vasten kirjoittajan toistuvat puheet neljästä muskettisoturista ja yhteen hiileen puhaltamisesta tuntuvat vähintäänkin ristiriitaisilta, aivan kuin Stanley ei pystyisi erottamaan sitä mitä hän bändiltä toivoi ja mitä se lopulta oli: haave The Beatlesin Help!-aikakauden hulluttelusta kun tuntuu olevan juuri niin kaukana kuin mikään Kissin suuresta saippuaoopperasta.
Stanley purkaa tarinansa kronologisesti ja nostaa kaikkein merkittävimmäksi palasekseen epämuodostuneen korvansa, joka teki nuoresta pojasta epävarman ja vaikutti myöhemmin nuoren miehen elämään, vaikka kirurgia korjasikin ongelman ulkoisesti jo 80-luvun alussa. Henkisellä puolella epävarmuus jatkui kuitenkin aina siihen saakka kunnes mies löysi nykyisen vaimonsa ja ”sisäisen rauhansa”.
Leijonanosa kirjasta on kuitenkin Kissin tarinaa ja Stanley tuo toistuvasti esiin suuren rakkautensa bändiään kohtaan. Väläytteleepä mies jopa mahdollisuutta, jossa hänkin voisi astua sivuun Starchildin saappaista sillä hahmot ovat kasvaneet niin suuriksi, että periaatteessa kuka tahansa voisi näytellä niitä. Väite on rohkea, sillä eiköhän bändi kuole siinä vaiheessa kun viimeinenkin alkuperäisjäsen siirry sivuun – sitten joskus.
Kiss vei itsensä tuotteistuksen jo 70-luvun puolivälissä tyystin omalle tasolleen, mutta tästä kultakaivoksesta kunnia lankeaa nyt manageri Bill Aucoinille, jota Stanley ylistää maasta taivaisiin. Aucoin saa jopa anteeksi myöhemmän huumeisiin sortumisensa. Bändin uran merkittävimmäksi solmukohdaksi nostetaan Alive!, jolla yhtye sai soundinsa ensi kertaa kohdilleen. Studiossa hommat eivät ottaneet toimiakseen, mutta tuottaja Eddie Kramerin ohjauksessa kaikki loksahti viimein kohdilleen. Stanley nostaa lähes yhtä merkittäväksi tapaukseksi kuitenkin myös seuraavana vuonna julkaistun Destroyerin, jonka tuotti puolestaan aiemmin mm. Alice Cooperin ja Lou Reedin kanssa yhteistyötä tehnyt Bob Ezrin. Autoritäärisesti käyttäytynyt tuottajalegenda käytti jopa pilliä pitäessään maskisankarit ojennuksessa ja Ezrin saa kiitosta erityisesti siitä, kuinka bändi joutui puolittaisen pakon edessä laventamaan horisonttiaan.
Stanley toistaa, ja välillä suorastaan jankkaa, näkemyksiään ja etenkin vanhat bändikaverit Criss ja Frehley saavat lokaa niskaansa luvusta toiseen. Nähtävästi nelikon tulevia reunioneita onkin turha odottaa, sillä sillat ovat palaneet niin totaalisesti kumpaankin suuntaan. Suhde Simmonsin kanssa on sentään toimiva, vaikka basistin businessäly ehdollistetaan toistuvasti, onhan kaksikko taistellut vallasta jo yli neljän vuosikymmenen ajan.
Mika Roth
