Tuure Heikkilä: Henkeä hurjempi exodus

Tuure Heikkilän kirjoittama Henkeä hurjempi exodus on humoristisesti sävyttynyt mielikuvitusmatka ajassa ja paikassa. Eletään alkukesää 1987 ja Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevassa kuvitteellisessa pikkukylässä The Crazy Snakes niminen yhtye on päättänyt nousta Metallicaksi Metallican paikalle. Heikkilä sijoittaa esiteineistä koostuvan bändin keskelle todellisen maailman tapahtumia, tuttujen nimien vilahdellessa soittajien puheissa. Kirja kertoo matkan, jota ei ehkä tapahtunut, mutta jonka kohtaloa lukija huomaa jännittävänsä.

Mediapinta Oy

Hyvää tarinaa ei kannata pilata liioilla faktoilla, tavataan sanoa. Tästä fiktiivisestä tarinasta löytyy kuitenkin hurja määrä pientä knoppitietoa thrashin historiasta – sekä muutama herkullisesti väärin ymmärretty tai tulkittu pikkujuttu. Fiktiivisten hahmojen suihin voi pistää kaikenlaista aina väärinkuulluista lyriikoista korkealentoisimpiin salaliittoteorioihin, totuushan on tuolla ulkona.

Heikkilä on mitä selvimmin viistänyt elämässään ainakin jollain tapaa ensimmäisen aallon thrash metalia, joka muokkasi metallimaailmaa 80-luvun alussa. Musiikissakin toistuvat uusien aikojen, aaltojen ja ideoiden kaikkea muokkaavat mullistukset. Yhtenä hetkenä kovina pidetyt jutut ovat vain hieman myöhemmin auttamatta menneen talven lumia, kun seuraava ikäluokka pääsee lyöntivuoroon. Tuo sama nokkavan koppava asenne leimaa myös itsestään aivan uskomattomia uskovaan The Crazy Snakes -ryhmää.

Kirja ei selittele maailmaansa, vaan tipauttaa lukijan suoraan sen keskelle. Eletään koulujen päättymisen aikaa, kesä 1987 on juuri aukenemassa myös pienen Mortalan pitäjän poikaporukalle. Bändin soittajat ja heidän samanikäinen managerinsa päätyvät haaveilemaan soittokeikasta Kasmasiiniin. Kyseinen Yle TV2:llä vuosina 1983–1991 pyörinyt makasiiniohjelma oli suunnattu varhaisnuorille, joten sitä kauttahan nuori thrashbändi saisi itselleen vähintäänkin mainetta.

Thrash metalin neljä suurinta ovat monien mielestä Metallica, Slayer, Anthrax ja Megadeth. Kvartettia voisi kasvattaa tietysti sellaisilla nimillä kuin Testament, Nuclear Assault, Overkill ja Exodus, jonka nimi on ovelasti saatu mahtumaan myös kirjan otsikkoon. Nimiä vilisee Heikkilän kirjassa niin, että välillä tiukkaa tekee, mutta kyydissä kannatta sinnitellä. Hetkittäin kirja tuntuukin melkein wikipedian ja fanilehden sekoitukselta, kun aikalaisbändien tekemisiä, tallenteita ja ansioita käydään lävitse. Kuka on riittävän metal? Kuka on thrashein kaikista?

En omaa sukujuuria tai sukulaissuhteita Pohjois-Pohjanmaan suuntaan, mutta kirjan rikas murre kuulostaa nuorten jannujen laukomana uskottavalle. Kukaan ei liene niin fanaattinen musiikin diggari, kuin oman musiikillisen valonsa löytänyt nuori, ja The Crazy Snakesin poppoo uskoo tekemisiinsä kuin kallioon. Itseään ei myydä, eikä kenenkään perässä haluta hiihtää, vaikka ympäristön (mm. koulu) johdosta nuorten metallipäiden on treenailtava muutakin materiaalia. Eihän koulun hipoissa ihan kaikkea voi soittaa, vaikka omat biisit ottavat rohkeasti kantaa asioihin. Hullut kärmekset ovat mielestään luoneet genren nimeltään thrash and roll, joka on sekoitus thrahsin voimaa, punkin asennetta ja metallin hulluutta. Paperilla nyt ainakin.

Heikkilä heittää pitkin kirjaa rohkeasti pökköä pesään. Tarina lähtee aukenemaan keskivaiheilla osin fellinimäisiäkin näkyjä lukijan eteen tuoden. Tuskin spoilaan hirveästi, jos kerron matkan todella käynnistyvän ja sen aikana nuorten jannujen holhoajaksi saatu ’värikäs persoona’ kiihdyttää omaa kehitystarinaansa, jonka uskomattomista loppukäänteistä voi olla montaa mieltä. Uskoa vaatii pääsy perille, sekä vieläkin pidemmälle.

Tampere on pohjoisesta saapuneille kuin paratiisin portti, löytyyhän Pirkanmaan suuresta ja kauniista niin Särkänniemi, Epe’s Music Shop kuin tuolloin vielä uutuuttaan huokunut Pirkkahalli. Yksi löytää Hulk-lehden kullanarvoisia numeroita divarista, toinen jatkaa thrash-koulutuksensa avainpalojen etsintää levykaupasta ja matka sen kuin jatkuu.



Musiikki pysyy halki kirjan keskiössä väkisinkin, kun korvalappustereoiden soittamaa tavaraa analysoidaan ja poikien matkan varrelle osuu kaikenlaisia käänteitä. Vinkkaukset aikakauden tapahtumiin ja tuolloin päivänpolttaviin asioihin ovat lähinnä taustaa täydentäviä, eikä Heikkilä ainakaan omasta mielestäni yritä sen kummemmin tunkea mitään näkemyksiä tai totuuksia mukaan. Ei edes UFO-vierailijoista tai Kate Bushin mahdollisesta keijumaisuudesta.

Henkeä hurjempi exodus ei sulje lopussa suinkaan kaikkia lankojaan, vaan lupailee jatkoa tulevaksi. Tuure Heikkilä voisikin puolestani jatkaa Mortalan pitäjän nostatusta, ja jos kiinnostus heräsi, niin ainakin Facebookista löytyy kirjan sivut, joiden kautta oman kopion voi ostaa. Sivuja lainatakseni: ”Tatuoituu yhtä vahvasti muistilohkoon kuin No Remorsen nahkakannen tuoksu!”

Mika Roth