Kirjat

Simon Halfon: Supersonic

28.01.2022



Kirja, kuten elokuvakin, on tehty fanin kulmasta. Eli Manchesterin pojat ovat työväenluokan sankareita, kun taas suurin osa muusta Britanniasta – ja maailmasta – on näkemyksettömien tolvanoiden asuttamaa tylsyyden autiomaata. Yhtäältä Supersonic osoittaa suurimman osan herrojen ympärille syntyneistä tarinoista olevan totta, mutta samalla juuri dokumentin suoruus paljastaa yllättäviäkin puolia tilanteista. Toki etenkin kahnauksista on olemassa aina vähintäänkin kaksi näkökulmaa, jotka poikkeavat usein radikaalisti toisistaan, mutta yhtye ymmärtää kollektiivisesti myös olleensa osa nimenomaan 90-luvun suurta kitararock-aaltoa.

Noel oli, ja on tietysti edelleen, suorapuheinen biisinikkari, joka kaipailee menneen huippuluovuutensa perään. Järjetön määrä alkoholia, huumeita ja alati puristava kiire saattoivatkin polttaa miehen loppuun, mutta jos hittejä hetken syytänyt biisinikkari paloikin loppuun, hän teki sen hymyissä suin. Kaikki oli aina lopulta kiinni musiikista ja Noel tuntuu itsekin oivaltaneen, että parhaat biisit on jo puristettu ulos biisikynästä.

Ratkaisevat vuodet nuorempi Liam soittaa suutaan aina kuin voi, ja kiistää, haastaa sekä provosoi veljeään niin usein kuin mahdollista. Tilanne on siis täsmälleen sama kuin hulluina vuosina, vaikka toinen herra on jo ylittänyt puolen vuosisadan merkkipaalun ja toinenkin saavuttaa tuon rajan kuluvan vuoden aikana. Nähtävästi haastattelut on tehty siten, että veljekset eivät ole olleet samaan aikaan samassa tilassa – tai näin lukijan annetaan ainakin ymmärtää. Eli herrain välirikko on edelleen olemassa.

Kärkikaksikon takana komppaajiksi jäävät bändin muut jäsenet, joista Paul ”Bonehead” Arthus saa itselleen merkittävimmän sivuroolin. Basisti Paul ”Guigsy” McGuigan täydentää nelikon, pysyttelemällä vieläkin selvemmin sivussa. Niin Bonehead kuin Guigsy esitetään asiansa jotenkuten osanneina heppuina, jotka eivät olleet ammattilaisia, mutta joiden merkitys bändin kemiassa oli kiistaton. Rumpaleista alkuperäinen oli taidoton jees-kaveri ja häntä seurasi vain työnsä tehnyt täydennysmies, joten siltä saralta ei paljoa kuulla.



Oasis teki etenkin vuosituhannen vaihteen tienoot mielenkiintoisiksi ja kaikki seitsemän pitkäsoittoa nousivat Britannian listoilla kärkeen. Merkittävämpää on kuitenkin se, että samalla syntyi joukko kuolemattomia biisejä. Wonderwall soikin yhtä hyvin niin häissä kuin hautajaisissa, Don’t Look Back in Anger on kasvanut elämää suuremmaksi sukupolvijulistukseksi ja esikoissingle Supersonic pystyi pusertamaan bändin raa’an energian kenties onnistuneimmin sinkkuformaattiin.

Miltä sitten tuntuu, kun tietää saavuttaneensa musiikillisen ja taiteellisen lakipisteensä jo aikaa sitten? Gallagherit tuskin välittävät, koska he tietävät rockin elävän ikuisesti. Siksi heidän seiniltään ei löydy kultalevyjä, eikä takan reunuksilta pystejä. Siitä ei ollut koskaan kyse, kyse oli rock’n’rollista.

Mika Roth




Lukukertoja: 2151
Facebook
Artistihaku
Kirja-arvioissa my�s