Pienet

Pienet III– Lokakuu 2007

26.10.2007


Vaiettu raja Aida: Vaiettu raja
Helsinkiläinen nelikko Aida kulkee kolmibiisisensä melkoisen kohtalokkaissa tunnelmissa. Iina Kyttäsen heleä mutta hiukan jylhä laulu kohtaa pääosassa tumman pianon, mutta biiseihin nostetaan myös kitaralaukkaa. Kaiken aikaa Aidan soitanto maistuu kaikkea muuta kuin yksioikoiselta. Tyylilajiksi voisikin tarjota vaikkapa mollivoittoista progepoppia. Avausraita Leimasta noussut mielikuva säilyy myös levyn nimibiisillä, vaikkakin pienten hengähdysten ja kaartavien maalauksien väliset sävyerot ovat samaan aikaan korkeampia ja sulavampia. Kolmas näytös laukkaa kipakammin, mutta antaa myös tilaa pianon tummille iskuille. Aida on ainakin kohtuullisen persoonallinen, jos ei vielä sen enempää. Varsinaista säväystä näytteestä ei irronnut, vaikka tyylikkään kohtalokkuuden luulisi aika helposti pääsevän ”iholle”. Eli ihan ok, mutta tekemistä on vielä.

Ilkka Valpasvuo


R U Amused? Blue Frequency: Are You Amused?
Oululainen parivuotias kolmikko Blue Frequency onnistuu tällä näytteellään oivasti yhdistämään melodisen, komeasti kaartuvan popin kipakan metallisempiin elementteihin. Ei sorruta perusteettomaan rankisteluun, muttei myöskään olla pelkkää siirappista viimeistä hidasta. Soundit ovat kiitettävän hyvin kohdillaan ja laulaja-kitaristi Sami Halmisen suoritus on nautinnollista kuultavaa. Irony lähtee rauhallisesti, kasvaen kerrossaan hienosti mätkivämpään kaareen. Kolmikko varastaa tyttöihin vetoavan melodisen jollotuksen oivasti Negativelta ja muilta vastaavilta ja yhdistää sen sekä Lapkomaisen indierockin tyylikkääseen poseerauspaahtoon kuin metallin kevyemmän puolen sävyihin. Pääasia eli hyvät biisit ovat myös hallussa. Ironyn ohella myös False Teeth ja jykevämpi Amused Muse potkivat hyvin. Blue Frequency on onnistunut luomaan juuri tähän hetkeen sopivan soundin suhteellisen hyvillä biiseillä. Niinpä bändistä varmasti kuullaan lisää ja melkoisen nopeasti.

Ilkka Valpasvuo


Kalpea kevät Gordionin solmu: Kalpea kevät
Naisäänellä koristeltua kuulasta kitarapoppia soittava helsinkiläinen viisikko Gordionin solmu syntyi vuonna 2005, tosin eri nimellä ja akustisemmassa muodossa. Nykyinen soundi, jossa Rhodes-kosketinkuviot, näppäilevän heleästä säröilevään vaihteleva kitarointi ja vivahteikkaan kepeä poljento kohtaavat kohtuullisen rullaavasti mutta kepeästi, alkoi syntyä vuoden 2006 aikana, jolloin myös nykyinen nimi otettiin käyttöön.

Tällä viisikon toisella näytteellä Leena Pihlajamäenkorkealta kaartava, mutta pienieleinen laulu saa taakseen yhtä lailla toimivasti sekä reippaan irtonaista indiepoppia että näppäilevää haaveilua. Varsinaiset täysosumat jäävät vielä löytymättä, mutta kokonaisuudessa yhtyeen biisimaailma on erittäin miellyttävän kuuloinen, tasapainoinen ja kepeä. Nimibiisin hymyilevä kiireettömyys ja Painovoimaa-raidan jatsahtava poppis ovat molemmat toimivia suunnanvalintoja. Eikä melankolisessa Kevätuhrissa tai duurissa reippailevassa Ruttopuistossa ole myöskään mitään varsinaista vikaa. Silti yksikään sävellyksistä ei jää erityisen vahvasti mieleen pyörimään. Hyvästä pohjasta luulisi kyllä vielä syntyvän myös niitä todellisia klassikoita ja kultakimpaleita. Sen saa aika näyttää.

Ilkka Valpasvuo


Kulus: Promo 2007
Naantalilaisen Kuluksen alkutahdit lyötiin jo vuonna 2003, joten alkukankeus lienee ollut voimakasta, kun tämä promokiekko on vasta bändin ensimmäinen julkaisu. Tyyliltään Kulus lokeroituu kevyen kitararockin laatikkoon, tosin vaikutteita löytyy muun muassa heavyn suunnalta.

Tasoltaan matsku on sitä perushyvää, ehkä parempaakin, mutta silti samantasoisia demobändejä löytyy vielä pilvin pimein. Bändimassasta erottumista vaikeuttaa myös se, että klisekarikoita bändi ei suuremmin vaivaudu kiertelemään vaan sävellyksissä käytetään sumeilematta tuttuja temppuja hyväksi. Suurin ongelma taitaa kuitenkin löytyä mikrofonin takaa. Timo Rainetsalon laulu on tavanomaista karaoke-tasoa, jonka toimiminen erityisesti korkeissa kohdissa on hataraa. Vokalisoinnin ontuessa hienosti hyväksikäytetty kaksikitaraisuus hivelee korvia. Näteillä näppäilyosuuksilla väritetty Viimeinen hanki on biisiryppään paras, vaikka myös Taas uudelleen -kappaleen kertosäe soi sinnikkäästi päässä. Mutta jees, hienoja hetkiä ja ominaisuuksia levyltä löytyy. Ei paha.

Jarmo Panula


Lockman Lockman
Helsinkiläinen Lockman jatkaa hienojen eläinkansiensa parissa. Mukavan surisevaa, pop-melodisuutta hyödyntävää rokkipotkua viskova nelikko pistelee aika lailla samoilla aseille jotka jo edellisellä demoilla kuuluivat, mutta esittämäni toive vieläkin mieleenjäävemmistä biiseistä astuu tällä neljän biisin (livenä bändikämpällä purkitetulla) lätyllä muutaman askeleen eteenpäin. Osuvalla kitarakuviolla ja letkeällä biitillä loistava Black Summer Night alkaa olla kohtuullisen tarttuva sävellys. Joskin laulaja-kitaristi Hermon hiukan tukahtuneen henkinen laulu – vaikkakin on mukavan persoonallista – syö ehkä kappaleelta sellaista eläväistä revittelyn mahdollisuutta. En oikein tiedä kuinka hyvin hiukan pelkistetty laulu palvelee rouheaa rock-kiemurointia. Minun mielestäni ikävä kyllä hieman heikosti.

Myös muut biisit toimivat melkoisen hyvin. Kipakasti vaaniva In The Ring, rauhallisemmin liikehtivä The Old Continent Blues ja päällekäyvää suisto-voodoota tavoitteleva Cold For The Mummies ovat kaikki lupaavia näytteitä. Silti Lockmanin tyylisen sofistikoituneemman, mutta silti kipakasti potkivan rock-ilmaisun kohdalla kunnon soundit alkaisivat pikkuhiljaa olla vaatimus. Nyt tökköys ei palvele homman ”rupista rehellisyyttä” vaan kuulostaa vain kököltä ja keskeneräiseltä. Lockman tarvitsee seuraavaksi studioäänitteen, jossa yhtyeen rupinen soundi saadaan tallennettua samaan aikaan siistimpänä muttei silti pilalle viilattuna. Kinkkinen tehtävä, toivottavasti onnistuu.

Ilkka Valpasvuo


Uinuja Olki: Uinuja
Vuonna 2005 Helsingissä perustettu melodinen kitarapop-yhtye Olki luottaa suomenkieleen ja suhteellisen heleään sointukaareen. Mukavan rennolla rämpyttelyllä lähtevä nimibiisi esittelee osuvasti yhtyeen parasta osaamista – heleää ja hymyilevän kaihoisaa poppia, jossa Jukka Tallgrenin kantava laulu ja Eino Leinon sanoja käyttävä tarina lyö kättä osuvasti yhteen ilmavan ja kiireettömän oloisen, mutta myös mukavan reipasta kitarointia sisältävän soiton kanssa. Neljän biisin lyhärin jatkuessa Keneltä sen saan tahtiin löytyy hommaan hiukan enemmän mahtipontta ja hiukan kipakampi ja kevyttä suomirockia lähentyvä soitanto muodostuu vahvemmaksi mielikuvaksi yhtyeen ytimestä kuin alun hiukan rennompi haaveilu. Unia siirtyy enemmän molliin ja päätyy lähes kohtalokkuuteen asti. Aika samoilla linjoilla homma myös päätellään Et viereesi löytänyt ketään-raidalla. Yhtyeen selkeitä vahvuuksia on rehellisyyden ja suoruuden tunne sekä parhaimmillaan soitosta löytyvä rentous. Niitä todellisia ässiä tältä EP:ltä ei oikein tahdo silti löytyä. Hyvää peruspoppia toki.

Ilkka Valpasvuo


Lips Royal Lips
Tiikerit on päästetty irti ja niillä on nälkä! Kova nälkä!, päättää Kuopiossa viime vuonna perustettu kolmihenkinen Royal Lips kolmibiisisen ensi-iskunsa saatekirjeen. Kolmikon hyvällä tavalla rupinen soitanto yhdistää päällekäyvällä tavalla surisevan särökitarasoundin keinuviin säkeisiin. Laulu, kitara ja rummut, siinä kaikki työvälineet. Ne riittävät hyvin.

Yhtyeen selkein johtotähti on Miss Kitty Carolinen rouhean räkäinen ja samalla haastavan viettelevä laulu (josta tulee hyvällä tavalla mieleen Bitch Alert). Muutenkin hommassa on sekä grrl poweria että sellaista välitöntä punk-otetta, vaikka esimerkiksi rauhallisesti ja kaihoisasti keinuva kakkosbiisi Chanel on kaikkea muuta kuin särisevän päällekäyvän punk. Se onkin aito ja nykypäivänä turhan harvinainen hyvä ”grunge-slovari”! Kyllä kyllä, silti kyseessä ei ole mikään turhan totinen tai yksioikoinen Nirvana-hehkutus tai sytkärinheilutus Chris Cornellin tahtiin, vaan Royal Lips onnistuu jo ihan alkumetreillään vakuuttamaan ihan omana itsenään.

Toki keitoksesta löytyy paljon elementtejä punkista, grungesta, indie rockista ja ehkä jostain taiteellisemmastakin suuntauksesta. Silti lopputulos on tuore, mehukas ja iskevä. Kuninkaalliset huulet kannattaa ilman muuta pistää tsekkaa nämä-listalle.

Ilkka Valpasvuo


Piruparat Tohtori No: Yksinäisiä piruparkoja
Tohtori Non tyyli on iskelmään taipuvaa suomirockia aikuiseen makuun, siis sellaista, jolle tulee aina olemaan kysyntää kotimaan baarien pikkuisilla lavoilla. Voin vain kuvitella, kuinka keski-ikää lähestyvät kapakkojen kanta-asiakkaat huutavat kuorossa "Soittakaa Paratiisi!" Tohtori Non keikoilla.

Demon musiikista kuuluu niin Kolmas nainen, , kuin Eppu Normaalikin. Levyltä löytyy kolme tasavahvaa kappaletta, joihin on tiputeltu varmoja koukkuja tasaisin välein, mutta silti vähän tylsää tätä kuunnellessa tulee. Vierailevat koskettimet pelastavat kyllä paljon, mutta eivät tarpeeksi. Vaikka oma yleisönsä bändillä varmasti on, useimmille meistä ja jopa joillekin genren uskollisille ystävillekin demo jäänee vain kelvollisen taustamusiikin asemaan, joka ei suuremmin ketään ärsytä. Herääkin kysymys, kuinka arvokkaita asioita bändi on saavuttanut, jos sen musiikki ei ärsytä ja sitä voi kuvitella kuulevansa Novasta työmatkoilla? Vielä tällä tasolla arvon tohtorin on syytä jatkaa demojen työstämistä.

Jarmo Panula


Toinen Vaaleanpunainen kohina: Toinen
Vaaleanpunaisen kohinan toinen näyte jatkaa suomenkielisen popin parissa, mutta elektro-yhtyeen sivuprojektista on taidettu kasvaa enemmän poprock-bändin suuntaan. Käytössä on entistä enemmän oikeat soittimet ja mukaan on otettu kitaristi Tomi Henttunen. Se pohjalla oleva lo-fi kuuluu oikeastaan enää vain aika halvan oloisissa urkusoundeissa ja välillä mukana olevissa eteerisissä maalailuissa.

Jos avausraita Stigmata kulkee aika akustisen ilmavasti, on jo siinä melkoisen mahtipontinen ote mukana. Varsinkin pidemmälle mentäessä levyltä nouseekin esiin melkoisen vahva proge-maailmoista tuttu jylhä vaeltelu ja asteittainen kasvatus. Johtuen pikkuhiljaisesta rakentumisesta ja kohtuullisen pitkistä biiseistä, muodostuu mielikuvaksi aika junnaava ja jopa hiukan paikallaan polkeva. Asiaa ei auta yhtään se, että yhtyeen soundi on hiukan töksähtelevä ja keskeneräisen oloinen. Toki jos haetaan edelleen sitä lo-fi-elementtiä, niin se kyllä löytyy. Mutta kysymys kuuluukin, ketä se palvelee?

Kohinan rauhallisessa musiikissa on hienoja elementtejä. Silti mauksi jää hiukan liian massiivinen ja eteerisyydestään johtuen aika kylmäksi jättävä musiikillinen möhkäle. Tällä levyllä se tarpeellinen tunne ja intiimiys ei oikein aukea. Hienotkin melodiset elementit ja musiikin kasvulle annettu tila ja rauha kärsivät siitä, ettei soitto pääse iholle. Esimerkiksi jostain Murhaballadin kaltaisesta komeasta latinalaisesti kohtalokkaasta sävellyksestä haluaisi pitää enemmän. Siinä nelikko pääseekin jo hiukan lähemmäs sitä tunteen välitystä, mitä kaipaisin enemmän koko levyltä.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 6236
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s