Pienet

Pienet – Huhtikuu 2009

10.04.2009

3 Hrs Late: Más vale tarde que nunca

3 Hrs Late ilmoittaa uutukaisensa saatekirjeessä soittavansa räyhää rock n´ rollia Peer Günt ja Motörhead suurimpina vaikuttajinaan. Ja niin, juuri siltähän se myös kuulostaa. Vanhan polven menorockiin tämä nojaa niin paljon, ettei mitään rajaa, eikä tyyliuskollista laulutapaa tai kitararevittelyjä tarvitse kaukaa hakea.

Demon neljästä biisistä F#cked Up Deluxe vielä osuu ja uppoaa, mutta seuraavana soivasta Bornsoul Banditista lähtien lopputuotos kuulostaa tyhjänpäiväiseltä sekä ärsyttävän kuluneelta. Kun riittävän koukuttavia sävellyksiä ei löydy, bändin tiukka tyyliuskollisuus laukaisee aseen omaa polvea kohden. Vielä kun yhtyeen imago on ilmeisen tietoisesti vakavastiotettavuuden rajamailla, tämän tietää ajavan lähibaarissa livenä asiansa, mutta samassa levypinossa todellisten demolupauksien kanssa 3 Hrs Laten valttikortit ovat vähissä.

Jarmo Panula

BlindNine: A Lie Behind The Silence

BlindNine on muuttanut linjaistaan melkoisesti sitten viime julkaisunsa. Poissa on alternative ja nu-metal joiden tilalle ovat astuneet death, thrash sekä hardcore. Kuluneet vuodet ovat muokanneet orkesterista melkoisen metallijyrän ja tuore omakustanne käykin malliesimerkistä, kuinka mukaansa tempaavaa räiskettä saadaan taottua tutuista aineksista. Kappaleiden tempo on reipas kautta linjan rytmiryhmän tehdessä hartiavoimin töitä, etenkin rumpali ansaitsee tässä yhteydessä plussat esityksestään. Kitarat kirskuvat ja riffittävät minkä ehtivät, mutta tällä saralla kynä kaipaisi pientä teroitusta. Vokalisti hallitsee ihailtavan laajan repertuaarin puhtaasta laulusta kähinöiden kautta aina murinaan saakka, mikä tuo biiseihin ja etenkin lyriikoihin ulottuvuuksia. Kaikin puolin onnistunut käännös yhtyeeltä, joka tuntuu löytäneen sen omimman juttunsa, nyt vaan sitä seuraavaa kiekkoa pihalle ja keikkaa alle.

Mika Roth

Clandestine: The Machine

Vuosien saatossa karstulalainen Clandestine on kasvanut parin miehen heviprojektista todelliseksi bändiksi. Retkueen reilu vuosi sitten julkaisema Gaia´s Blood liikkui perusasioiden äärellä, eikä kolmen siivun mittainen The Machine lähde seikkailemaan juuri uusien suuntausten perään. Tyylillisesti ryhmä vaikuttaa siis edelleen perus-hevanderi linjalla siellä Entombed - Iron Maiden akselilla, kuten saatteessakin todetaan. Eikä siinä mitään, perusjutut väännetään kokemuksen tuomalla rutiinilla, kappaleissa riittää sopivasti tarttumapintaa ja yhtyeellä on selkeä visio itsestään sekä suunnastaan. Se mikä paketista jää yhä puuttuu on riittävä määrä persoonallisuutta, eikä pieni yllätyksellisyyskään ainakaan heikentäisi tulosta. Clandestine hallitsee kyllä peruskauran suvereenisti mutta näinä päivinä se ei enää riitä. Lähellä ollaan jo, mutta vielä pitää puristaa.

Mika Roth

Death Calm: Refuse

Joensuun suunnalta kotoisin oleva Death Calm on monipuolinen metalliyhtye. Kolmen kappaleen mittaiselta demolta löytyy mm. modernia Pohjois-Amerikan sukuista metalcorea, puhdasta deathia ja raivoisaa hc-metallointia. Välillä puolestaan intoudutaan rässäämään niin että ranteet rutisevat, eikä perinteisempi melodinen mätkekään vierasta ole. Jotta värikkyys olisi maksimaalista kiskaistaan osa lyriikoista vielä ensimmäisellä kotimaisella ja osa englanniksi. Reilu parivuotinen Death Calm nimeää suurimmaksi vahvuudekseen kovan yrityksen ja tämä väite on helppo allekirjoittaa. Kiekkoa kuunnellessa tuntuu kuin Pohjois-Karjalan metallipartio kävisi suoraan kiinni kraiveleihin, tosin silmitön voima kantaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Kappaleissa tapahtuu kyllä yhtä sun toista, mutta toisinaan vauhti tuntuu lähinnä itseisarvolta. Nyt kaivataan karsimista ja linjausta, jotta olennainen välittyisi tehokkaammin.

Mika Roth

Dwarf Of Ignorance: Conversations Among the Ruins

Lokerointia ansiokkaasti väistelevä Dwarf Of Ignorance operoi jossain rockin ja metallin väljässä välimaastossa, missä riittää tilaa ja tutkittavaa. Tampereelta kotoisin oleva orkesteri osaa työstää nopeaa musiikkia jossa piisaa käännöksiä, koukkuja ja osia kuin System Of Downilla ikään. Raskaan metallinen keitos sulauttaa itseensä raivoisan hc-mätön, jurnuttavan stonerin sekä melodisen metallin palasia, mutta aivan täysin onnistuneeksi tulosta ei pääse vielä kutsumaan. Kolmikko vakuuttaa kyllä yhdistely-, sovitus-, soitto- ja variaatiotaidoillaan, mutta välillä näkemys tuntuu katoavan jonnekin loputtoman palapeli-leikin sekaan. Pahimmin mopo karkaa orksterin käsistä viimeisenä kuultavan kahdeksanminuuttisen De/generation aikana. Biisissä on kieltämättä joitain loistavia ideoita, mutta kokonaisuutena tässä mustekalassa on jo aivan liian monta lonkeroa.

Mika Roth

Eradication: Aftermath

Eradication nousi tämänkertaisen levypinon kärkipaikoille, vaikka kansi ja saate antoivatkin lieviä varoitus-signaaleja. Yhtye on alkujaan soittanut puhdasta kasarimetallia, mutta aikojen kuluessa tyyli on hioutunut nykyisenlaiseksi. Eradication vuosimallia 2009 esittääkin kunnianhimoista, poukkoilevaa sekä kuulijansa monin tavoin haastavaa metallia. Taitoa riittää joka tontilla, mutta sitä ei käytetä itse taidon alleviivamiseen, vaan parhaan mahdollisen kokonaisuuden tavoitteluun. Kimurantissa soitossa on kuultavissa mm. Faith No Moren vinoa menoa ja silloin tällöin progehtavaan vääntöön livahtaa jopa joitain fuusio-jazzin maailmasta kertovia kaikuja. Vaikuttavuus yltää myös pinnan alle, sillä komean paketin sisältä löytyy nippu kunnon kappaleita. Etenkin Despair, Hate, Envy, Venom sekä bonuksena kuultava hieman muita nopeampi Sick osuvat suoraan keskisektoriin.

Mika Roth

Fata Morgana: Sanojen musta kirjo

Fata Morganan musiikissaan käyttämä kaava on mielenkiintoinen. Otetaan suomenkielistä murinametallia, jalostetaan sitä Meshuggah – Stam1na tyyppisellä kiemuroinnilla, venytetään kappaleiden kesto keskinmäärin lähemmäs kuutta minuuttia ja ryyditetään tulosta äärimmäisen rosoisilla soundeilla. Todellinen yllätys syntyy siitä, että tämä kaava todella toimii, ainakin Sanojen musta kirjo –kiekon kohdalla. Neljään kappaleeseen on upotettu paljon tavaraa, eikä tuotos todellakaan aukene ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta aikaa myöten alkuun mahdottomalta tuntunut solmu lähtee löystymään. Kolmen kitaran voimalla soittoon on saatu säröä, voimaa sekä tasoja, ja näitä aseita orkesteri osaa käyttää taiten hyväkseen. Etenkin nimibiisillä tinkimättömän tyly tyyli ja siloittelematon äänimaisema uppoaa vastustamattomasti otsalohkoon. Raskas runttaus kättelee varoittamatta miltei popahtavan väliosan kanssa ja yht´äkkiä kaikki värit ovat läsnä. Tästä orkesterista kuullaan vielä.

Mika Roth

Fatal Sound Project: Chaos Art

Oulun seudulta keikoilleen suuntaava Fatal Sound Project rakentaa salatieteensä raskaan metallin sekä erityisesti modernin deathin saloihin. Yhtyeen toinen promo suorastaan pursuaa genren perusopeista jalostettuja ideoita, joista on työstetty neljä tasavahvaa kappaletta. Göteborg-tyyliin biisien vinhaa vauhtia ryyditetään runsaalla melodisuudella sekä rakenteiden monimuotoisuudella. Tiukan yrityksen kruunaa kunnon tuotanto, kiitos TicoTico –studioiden sekä asiansa osaavan tuottaja Pasi Sipilän. Neljästä raidasta yksikään ei nouse selvästi muiden edelle, mutta vastaavasti mukaan ei ole päässyt karkaaamaan ainuttakaan täytepalaa. Yhtye osaa asiansa ja tuntee genrensä metkut läpikotaisin, mutta edelleen peräänkuuluttaisin sitä pientä lisää persoonallisuudessa, joka nostaisi Fatal Sound Projectin tasavahvan keskikastin yläpäästä aina mestaruusluokkaan saakka.

Mika Roth

My Funeral: Death

Kolmannen mininsä julkaissut My Funeral onnistuu siinä, missä niin moni muu yrittäjä on epäonnistunut surkeasti. Death ja trash on saatu kerrankin rullaaamaan eteenpäin vaivattoman mutta voimallisen tuntuisesti, ilman että touhussa olisi pienintäkään väkinäisyyden tuntua. Elintärkeän draivin toimiessa biisien pienoiset kauheusvirheet sekä satunnaiset töksähdyksetkin antaa helpommin anteeksi. Mustanpuhuvat lyriikat, raskaasti kitaroitetut, sekä ajatuksella raastetut siivut osoittavat, että orkesterilla on kaikki tarvittavat palikat jo hallussaan. Biiseissä piisaa tarttuvuutta ja yhteensoitto pelaa kuten pitääkin, perustyön ja tuhtien soundien tehdessä tehtävänsä. Murinaa ja matalia taajuuksia viljelevä vokalisointi läsäyttää vielä pisteet lukuisten ö-kirjainten päälle, joten seuraava looginen askel olisi mielestäni pitkäsoiton tekeminen. Toivottavasti tähän tarjoutuu tilaisuus jo mahdollisimman nopeasti, sillä tätä valmiimmaksi My Funeral ei enää tällä tasolla tule.

Mika Roth

Sinfactor: Northern Hospitality

Salon suunnilta kotoisin oleva Sinfactor oli melko tarkkaan vuosi sitten esillä edellisen demonsa tiimoilta. Tuolloin yhtyeen rytyytyksessä oli mukana vielä aimo annos grungea, mutta sittemmin flanellipaita vaikutteet ovat hälvenneet rullaavan rockin tieltä. Northern Hospitalityn kolmea siivua voi toki luonnehtia tummasävyisiksi, mutta soundiltaan ja tyyliltään Sinfactor elää selkeästi nykyhetkessä. Rock nojaa paljossa menneeseen, mutta tässä tapauksessa pieni modernius on laskettavissa ainoastaan positiiviseksi tekijäksi. Kiekon kolmesta kappaleesta ei löydy sitä todellista pankkiholvin räjäyttäjää, mutta jokainen raita seisoo vahvasti omillaan. Niinpä yleisarvosana kipuaa hyvän ja kiitettävän välimaastoon, vaikka pieni lisä persoonallisuutta ei pahaa tekisikään. Pisteet vielä vokalistin rouheasta äänestä, joka on kuin kotonaan kulmikkaan stoner/hard rockin keskellä.

Mika Roth

The Falling Crest: The Black Crusade

Joskus nopeus on valttia ja tähän vanhaan viisauteen luottaa myös Joensuun suunnilta kotoisin oleva The Falling Crest, jonka tuoretta demoa tehtiin ”viikonlopun verran ihan kunnon studiossa”. Kolmen kappaleen annos esittelee uudistuneen yhtyeen, jonka metalli ei ole enää vuorenpeikkomurinaa vaan jotain tyystin muuta. Taustalla kuuluvat selkeimmin 90-luvun suuret norjalaiset, mutta mukana on myös paljon muuta. Progehtavaan ja melodiseen metalliin on sekoitettu runsaasti sävyjä, vaikka pohja lepääkin mustassa suunnassa. Polveilevat sävellykset ovat kukin omanlaisiaan miniteoksia, joissa riittää tulkittavaa sekä tutkittavaa ja vokaaleissa matala miehinen murina ja puhdas laulu kohtaavat onnistuneesti. Koulukunnan oppien mukaisesti kitaroiden takana vaanivat miltei lakkaamatta koskettimet, jotka keskittyvät lähinnä taustojen tapetointiin. The Falling Crest on selvästi käymistilassa ja uusi suunta vaikuttaa ainakin tuoreen demon perusteella äärimmäisen lupaavalta.

Mika Roth

Lukukertoja: 6642