Pitkä kuuma kesä 2009 – lauantai
27.06.2009
Suvilahti / Helsinki
Jo parin vuoden ajan ovat Pitkä kuuma kesä -nimellä varustetut keikat tuoneet liudan mielenkiintoisia esiintyjiä tähän maahan, joten ilmassa oli selvästi odotuksen tuntua kun samanniminen festivaali ensimmäistä kertaa polkaistiin käyntiin lauantaina 27. kesäkuuta Helsingin Suvilahden idyllisellä tehdasalueella. Odotuksia ei vähentänyt esiintyjälista, josta lauantain pääesiintyjäksi nousi etukäteen ensimmäistä kertaa Suomeen saatu Social Distortion, sunnuntain samaisen paikan mennessä Oklahoman outoilijoille The Flaming Lipsille. Desibeli.net kävi Jani Ekblomin ja Tuomas Tiaisen voimin tarkastamassa miten festarit ja tarjonta toimivat – ainoana toiveenaan, että juhlista muodostuisi paremmat kuin entisen idolin versio festareille nimensä lainanneesta biisistä. Desibeli.netin festivaaliraportti kulkee jouhevan vuoropuhelun muodossa
Jani Ekblom: Lauantain aloittajaksi sopi mainiosti Anal Thunder, joka kovasti harmitteli joutuvansa esiintymään selvinpäin. Ilmeisen harvinaista herkkua, mutta onneksi alkoholia sentään riitti ainakin puheissa. Hyväntuulinen jutustelu siivitti yhtyeen tiukkaan soitantaan ja musiikilliseen irroitteluun, joka sai lähes koomisia piirteitä. Oli kuin olisi hengaillut hyvien kavereiden kanssa, nauranut ja nauttinut. Aurinkokin paistoi.
Tuomas Tiainen: Minä puolestani saavuin paikalle vasta Riston setin puolivälissä, joten anaalimyrsky jäi valitettavasti näkemättä. Risto taas on tullut nähtyä niin monesti, etten enää oikein osaa innostua siitä (tai ehkä olen vain vieläkin pettynyt Sähköhäiriöön-levyyn). En tiedä olivatko desibelit tässä vaiheessa tavallista kovemmalla, mutta ainakin sille varjottomammalle kalja-alueelle musiikki kuului aivan helvetin kovaa. Uusista biiseistä Putoan kaivossa toimi hyvin samalla kun aurinko keitti aivoja.
JE: Jotenkin Risto ei toimi ulkotiloissa tai ainakaan niin suurella lavalla kuin festareiden suuremmalla. Ei siinä että yhtyeen tai Ylihärsilän ulosannissa olisi mitään vikaa, mutta kohtuullisen vähälukuisesta yleisöstä ei vain tarjoutunut tarpeeksi vastusta kirittämään yhtyeestä sellaista intensiteettiä kuin mitä klubikeikoilla on tullut todistettua. Eipä ne uusimman levyn kappaleetkaan oikein jaksa säväyttää. Niissä on paljon elementtejä, jotka paljon pidemmälle vedettyinä saisivat innostumaan. Tulihan sieltä kuitenkin ne takuuvarmat tanssittajat. Eikä voi olla kunnioittamatta Riston antaumusta, jota ei nähtävästi haittaa ettei yleisöä ole kummemmin sitä jakamaan.
JE: The Capital Beatia ei olekaan tullut aiemmin missään todistettua, paitsi tietysti Stupidon synttärikokoelmalla. Olikin yllättävää kuinka hyvin kahdeksikon takapotkuilu toimi, ja erityisesti toimivalta tuntui puhallinsektion törähtelyt. Ja mikäpä olisi kivempaa musiikkia aurinkoiseen iltapäivään kuin tämä, vaikka toisen lavan samanaikainen soundcheck vähän pääsi yllättämään. Kuuleman perusteella lienee kuitenkin syytä hankkia kuultavaksi yhtyeen toivottavasti syksyllä ilmestyvä levy?
TT: Hyvältä kuulosti, kaikki oli kohdallaan, mutta minun on joskus vaikea innostua näistä Suomi-ska- ja -reggae-nimistä. Olen jamaikalaisen musiikin intohimoinen suurkuluttaja, mutta asioiden liian orjallinen toistaminen ottaa välillä aivoon. Persoonallisuutta saa olla ja asioita voi tehdä oman mielen mukaan. Letkeää ja ammattimaista menoa kylläkin Capital Beatillä, ja onhan hyvin mahdollista, että hehkutan tätä yhtyettä jahka debyytti ilmestyy.
JE: Kolme vuotta sitten Disco Ensemble tuntui livenä raivokkaalta yhtyeeltä. Ei nuorukaisia vieläkään voi energian puutteesta syyttää, mutta eipä kyllä ole meikäläisen juttu tämä enää. First Aid Kit on edelleen yhtyeen paras saavutus, ja paremmin tuon levyn biisit livenäkin soivat kuin myöhemmät. Mutta jos ei tästä yhtyeestä koskaan tule suurempaa kuin mitä se nyt on, ei sitä ainakaan voi syyttää tahdon puutteesta.
TT: En ole koskaan ymmärtänyt Disco Ensembleä enkä omalta osaltani arvostanut sitä niin paljon kuin mitä sille arvostusta kuuluisi. Erinomainen live-yhtye se on. Koska en tunne yhtyeen musiikkia tarkemmin, en osaa mainita hyvältä kuulostaneita biisejä. Tuntui kuitenkin, että bändi oli parhaimmillaan joko ollessaan mahdollisimman melodinen tai äärimmäisen nopea ja raskas. Tässä taisi olla päivän kotimainen pääesiintyjä. And then something completely different:
JE: Festareiden ensimmäinen ja hieman yllättäväkin kohokohta oli ehdottomasti Frank Turner. Vanhan punkkarin mies ja kitara -levyihin tuli sen verran etukäteen tutustuttua, että tiesi odottaa komeatulkintaista folk-poppia. Tulkintansa olikin järisyttävän raadollista, jotenkin julman oloista, eikä tätä jättänyt korostamatta miehen tekstit. Ehkä punk-tausta toi tulkintaan kiivasta tunteellisuutta, mene ja tiedä, mutta häkellyttävän otteessaan pitävää oli tämän englantilaisen keikka, siitäkin huolimatta että samanaikaisesti haettiin soundeja Melvinsin rumpuarsenaaliin, mikä ikävästi verotti fiilistä. Kuitenkin, kun meno oli kiivaimmillaan meni aurinkokin pilveen ja Turner sai tunnelmalleen paremmat puitteet. Lopussa ilmassa oli jo pientä sateen tuntua – kuin ounastellen lauantain odotetuinta artistia.
TT: Frank Turner jäi itselleni valjuksi. Liekö syynä se, että kuuntelin sitä hieman etäämmältä ja keskityin muihin asioihin. Turnerin esityksestä ei oikein jäänyt mieleeni mitään erikoista, enkä löytänyt siitä tarttumapintaa. Toimisi varmasti paremmin klubilla. Sää tosiaan viileni tässä vaiheessa ja jonkinlaista pientä tihkuakin tuli taivaalta. Illan myötä kävi melkein sääliksi niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet sään pysyvän helteisenä iltaan asti ja bailasivat loppuun asti t-paidalla ja shortseilla.
JE: Suuri osa niistä noin 5000 lauantaina paikalle saapuneesta ihmisestä oli tullut Social Distortionin takia. Tämä näkyi mm. siinä, että anniskelualueet täyttyivät tasaisesti päivän mittaan ja väljentyivät vasta yhdeksän aikoihin. Itse odotin enemmän kuitenkin The Melvinsiä, ja kyllä odotus palkittiinkin vaikken juuri Houdinia enemmän yhtyeen materiaalia tunne. Aurinko oli sopivasti jo kadonnut pilvien verhoon, lämpötila tippui ja vettäkin ripotteli kun goottilaiselta palmulta näyttävä Buzz Osbourne yhtyeineen saapui lavalle.
JE: Päällimmäinen tunne tunnin vyörytyksen jälkeen oli se, että illan muilta artisteilta vaaditaan todella paljon että he ylittäisivät Melvinsin tason. Kahden rumpalin rytminen ilotulitus ja tykitys yhdistettynä niin moneen niin hienoon riffiin ja basistin vankkumattomaan paukutteluun, että keikka jätti melkein sanattomaksi. Yhtyeen protogrunge ei kuitenkaan ollut pelkästään raskasta, vaan siitä kuului myös leikkisyys ja moni kappaleista oli nopeampia kuin levyllä ja tällä tavalla musiikkia ehdittiin esittää tavallaan enemmän. Oli hienoa kuinka saumattomasti yhtye soitti yhteen ilman että se tuntui lainkaan mekaaniselta.
TT: Lauantain paras keikka! Social Distortionia anniskelualueilla venannut yleisönosa jäi paljosta paitsi. Lavan läheisyydessä oli siksi melko väljää, mutta muutamia Melvins-fanejakin paikalla oli. Itselleni yhtye ei ole tuttu kuin yhdeltä keikalta tätä ennen, mutta muistin kyllä heti, mistä oli kyse ja miksi siitä viimeksikin pidin. Jyrnyttäviä riffejä, Orbournen jylhää laulua ja kahden rumpusetin tykitystä! Viereeni huojunut farkkutakkimies totesi juopuneesti: ”Hyvä rumpali!”. Luuli kai näkevänsä kaiken kahtena.
JE: The Melvins on ammattibändi kuitenkin myös pahassa – rumpalien ja basistin lopetellessa viimeistä biisiä, pakkasi Buzz jo tavaroitaan lavalla, vaikka hyvin se tuntui melko ilmeettömän miehen kuvaan sopivan.
JE: Eipä The Melvinsin kaltaisen tykityksen jälkeen sitten mikään oikein jaksanut innostaa. Orientaatiohankaluuksista huolimatta oli ilo huomata, että festareiden pienempi lava vaikutti hieman ahtaalta Damn Seagullsin tarpeisiin. Ei niin että kuusimiehisessä yhtyeessä olisi liikaa soittajia, mutta soittonsa tuodessa mieleen lähinnä erään Brucen, jonka sukunimeä lienee turha mainita, soisi yhtyeen jonain päivänä saavan esittää kieltämättä komeita laulujaan vähän isommallakin areenalla. Ja olihan se jotenkin huvittavaa, että yhtye esiintyi lokkien lennellessä päiden yllä.
TT: Huomasin, että lokit saapuivat tässä vaiheessa. Oliko niitä näkynyt ennen vai oliko Damn Seagulls manannut ne esiin? Joka tapauksessa mahtava homma, että eläinkuntakin kontribuoi festivaaliantiin hurjilla syöksyillään. Kuten Jani sanoit, ihmis-lokit kuulostivat liian isolta valtaamalleen pienelle lavalle. Mutta lieneekö se vielä tarpeeksi tunnettu, jotta voisi hurmata isomman lavanedustallisen väkeä? Rahkeita riittäisi kyllä, samoin biisejä ja soundia.
JE: Päivän ensimmäinen ruotsalaisyhtye The Sounds veti mukavasti hieman lauantain keskimääräistä kävijää nuorempaa katsojaa, ja kyllähän yhtyeen suosion nuorison parissa ymmärtää. Omaan makuuni hieman yksitoikkoinen mutta periaatteessa kuitenkin toimiva joskin melko paljon lainaileva elektronisen musiikin ja popin yhdistelmä on vetävää kuultavaa. Toisaalta yhtyeen anti tuntuu sen verran tyhjäkäyntiseltä, että tulee epäiltyä kuinka paljon laulajan vetovoima vaikutti yleisön miesvaltaisuuteen. Vaikka mistä sen tietää, ehkä lavan edessä oli juuri tuolla keikalla loistavat soundit.
TT: Tämä oli kolmas todistamani The Soundsin keikka, ja niistä selvästi se, josta innostuin vähiten. Maja Ivarsson on mahtavan roisi mimmi keulakuvaksi, mutta jättää samalla yhtyeen pojat varjoonsa täysin kasvottomaksi poppooksi trendikkään näköisiä ruotsalaispoppareita. Jotenkin tämän yhtyeen tosin aina toivoisi tekevän rankempia biisejä. Ei raskaampia, mutta rankempia joka tapauksessa, vaikka melodisempia, kokeilevampia. Se tuntuu usein menevän hieman liikaa keskilinjalla verrattuna siihen, mihin Ivarssonissa on potentiaalia. Kuitenkin erittäin viihdyttävää menoa, ja lavan edustalla innostuttiin ihan crowdsurffaukseen asti.
JE: Kyllähän The Soundsia mielellään kuuntelee. Ammattitaito tuntuu olevan länsinaapurissa sen verran kovempaa luokkaa, että vaikka tällä yhtyeellä ei mielestäni juuri huippubiisejä ole, on laulujen keskimääräinen taso korkeampi kuin monella kotimaisella yrittäjällä. Tämä kun yhdistetään hyvään ja yleisön huomioon ottavaan esittämiseen, ei voi olla kaupallisesti kovin hakoteillä ja onhan se ihan viihdyttävääkin.
JE: Taisin 90-luvulla tehdä jotain väärin, kun en juurikaan skeittipunkista innostunut niin kuin monet vieressä heiluneet. Ehkä siksi oli näin levyihin tutustumattomana vaikea saada otetta Face To Facen annista. Melko antaumuksella bändi kuitenkin tonttinsa hoiti. Mielessä kävi vahvasti Pennywise, joten melko turvallisilla vesillä liikuttiin.
TT: Minusta Face to Face on aina ollut kauhean epäkiinnostava yhtye, eikä tämäkään keikka muuttanut mielipidettäni. Kolmimiehinen bändi soitti rentoa kalifornialaista humppapunkkia (kuten edesmenneen Ilmestyskirja-radio-ohjelman Hilu kyseistä tyyliä osuvasti kutsui), joka varmasti vetosi genren diggareihin. Kuuntelin tällaista musiikkia viisitoista vuotta sitten, mutta vain kourallinen näistä yhtyeistä jaksaa edelleen liikauttaa. Face to Face ei ollut eikä ole yksi niistä. Mutta Jani, mikäs on sinun suhteesi Social Distortioniin? Mitä sanoit, oletko vastaan yleistä mielipidettä!
JE: Kyllä, minua saa syyttää sivistymättömyydestä, mutta en oikein ymmärrä Social Distortionin suosiota. Oli melkoinen mysteeri minulle kuinka moni lauantain festarikävijöistä oli tullut paikalle tämän Mike Nessin johtaman yhtyeen takia, vaikka eittämättä -78 perustetun yhtyeen ensivisiitti on kiehtova juttu. SD:lla on toki liuta hyviä biisejä, ja niitäkin kuultiin, mutta noin kokonaisuutena reilun kolmikymppisen vähän laiskalta levyllä kuulostavan yhtyeen keikka kuulosti reilun kolmikymppisen vähän laiskalta kuulostavan yhtyeen keikalta, jonka kädestä yleisö ainakin osin söi.
TT: Odotin tältä paljonkin, juuri yhtyeen ympärillä leijuvan hypen takia. Olin kieltämättä hiukan pettynyt kun keikka ei ollutkaan mikään maatajärisyttävä elämys vaikka SD:n punkin, bluesin ja countryn sekasoppa ihan sielukasta kuultavaa parhaimmillaan onkin. Keikka tuntui olevan pelkästään Nessin karisman varassa. Keskiverrommatkin biisit saivat yleisön pomppimaan pähkinöinä. Oli vähän ihmeellistä, kun nekin teinit, jotka eivät olleet kahdeksantoistavuotislahjaksi saaneet toista yläraajaa täyteen old skool -tatuointeja, osasivat biisien sanat ulkoa. Mitä ilmeisimmin tälle keikalle oli tilaus, ja keikan jälkeen tuntui kuin muutama tuhat ihmistä olisi hyrissyt tyytyväisyydestä yhteen ääneen.
TT: Viimeisenä esiintyneen The Soundtrack of Our Livesin esitystä en väsymykseltä jaksanut katsoa kuin parin biisin verran, mutta hyvältä ruotsalaisrokkarit näyttivät ja erityisesti kuulostivat. Suurmiehen elkein lavalle astellut Ebbot Lundgren oli kyllä egolleen ihan liian pienellä lavalla.
JE: Kokonaisuutena lauantai oli hyvä, vaikkei The Melvinsin ylittänyttä tullutkaan. Ilma ei festarin nimeä vastannut, mutta olihan vielä sunnuntai aikaa muuttaa tämä. Järjestelyt toimivat poislukien soundcheckien aiheuttamat häiriöt ja pienehkö festarialue oli hyvä konsepti. Kaikkialle kuului kaikki keikat, koska yksikään ei mennyt toisen päälle eikä minnekään ollut liian pitkä matka.
Tästä pääset jatkamaan Pitkään Kuumaan sunnuntaihin.
Teksti ja kuvat: Jani Ekblom ja Tuomas Tiainen
