Pienet

Pienet II – Lokakuu 2010

20.10.2010

ASTRONAUTSWITHMICROPHONES: ASTRONAUTSWITHMICROPHONES

Vastikään kahdella Suomen keikalla ollut brittiläinen ASTRONAUTSWITHMICROPHONES lahjoi keikan jälkeen yhtyettä jututtamaan mennyttä toimittajaa kolmen biisin demolla. iPodilta soitetuilla rummuilla ja suomalaisella basistilla vahvistettu duo Lili Dimech ja Jimmy Dee soitti energisen keikan helsinkiläisen rock-klubin alakerrassa, mutta miten taittuu yhtyeen "Patti Smith boozing with Aki Kaurismäki" -vääntö levyllä? Hyvin, tosin valitettavasti hieman siistimmin kuin lavalla.

Relentless alkaa yksinkertaisella kitarariffillä ja jatkuu hyvänlaiseen möyrintään Dimechin P.J. Harvey -vokalisoinnin saattelemana. Feral Child vakuuttaa hyvällä kertsillään mutta säkeistöjen yhden sanan toistelut eivät täysin vakuuta. Tosin kontrastia ratkaisussa lieneekin haettu. Killer jatkaa samaa hiljaa-KOVAA-linjaan kuin edeltäjänsä. Näin levymuodossa yhtye tuntuu pidättelevän energiaansa ja päästävänsä sen irti vain säästellen. AWM on tämän näytteen perusteella vielä hiukan hiomaton. Ainekset ovat kasassa ja omaa ääntä on, seuraavaksi vain tavaraa timmimpään pakettiin.

Tuomas Tiainen

Carcadial: Reconvicted

Vanhan hevin ja uudemman, kitarapainotteisen raskaan rockin piirteitä omien sanojensa mukaan omaehtoisesti musiikissaan yhdistävä, Tampereen suunnilta tuleva Carcadial luo ensimmäisellä demollaan mielenkiintoistakin möykkää. Vahvaäänisen mutta hivenen persoonattoman laulajan varassa kulkeva melodisuus kohtaa kitaroiden monipuolisesti sahaavan metallisuuden ja luo jokseenkin kylmistä aineksista melko sävykästä raskasta rockia. Näin siis ensimmäisen biisin perusteella, koska jo kahden biisin jälkeen tulee jonkinlainen ähky: ollakseen hyvä rockyhtye on Carcadialin sopassa liikaa aineksia, koska joka puolelle sinkoilevat riffit ja soolontyngät sekä hieman dempattu mutta aggressiivinen rytmiryhmä eivät aina tue itse biisiä. Vanhan liiton metalliksi touhussa on toisaalta liikaakin sätkyilyä ja ollakseen todella toimivaa mitätahansa, on kokonaisuus turhan hajanainen.

Carcadial saattaa hyvinkin olla oikeilla jäljillä, koska omalla tavallaan Reconvictedin suoritusmetalli ja sielukas rock ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Se on tällä demolla esiintyvässä muodossaan vielä turhan ryppyotsaista, mutta rentous ja fokusoituminen tapaavat tarttua hihaan matkan venyessä.

Jani Ekblom

Demolition Derby

Suoraviivaista punkkia veivannut SemiOK ehti pari vuotta sitten pyörähtää Desibelin arvioitavana. Miehistönvaihdosten myötä orkesterin nimi on muuttunut Demolition Derbyksi, eikä genrenkään suhteen olla pysytty paikoillaan. DD:n habitus on metallinen, kylmästi raivokas. Riffeissä soi Mokoman tyylinen melodinen trash, paikoin kuultavissa on myös sävyjä emopaahdosta. Solistiksi löydetty Markus Finnholm uhoaa miehekkäästi ja jenkkiläisittäin, kaikkiaan melko uskottavasti. Enemmänkin petrattavaa löytyisi sävellyspuolelta. Yksikään kolmesta kappaleesta ei pidä sisällään muuta kuin kelvollisia yksittäisiä kohtia, jollaisiksi toistuvasti osoittautuvat kaikkein aggressiivisimmat runttaustuokiot. Esimerkiksi Along Came The Sirensin velttoon olemukseen järjetön tuplabasarivyörytetty välike tuo kummasti eloa. Ehkäpä DD voisi tempautua vielä paljon uskaliaammin kohti reikäpäistä mykytystä tai vastaavasti kirjoittaa iskevämpiä melodioita. Nyt jäädään ikään kuin välitilaan.

Antti Hurskainen

Erwin Preston: Promo

Loviisassa vuonna 2005 perustettu Erwin Preston puhuu saatteessaan pop-koukuilla varustetusta garagerockista ja näkisin niin, että tarkoitetaan garagehenkistä rockia veivaavaa yhtyettä, jolla on poplaulaja, asenteikas sellainen. Pari vuotta samalla kokoonpanolla soittanut viisikko tarjoaa perin konstailematonta vääntöä, jossa kuuluu mukavasti 70-luvun garage ja vähän myöhempi jenkkien uusi aalto.

Parhaimmillaan Erwin Preston on Queen Beellä, jonka alku voisi olla pöllitty joltain Pixiesin levyltä ja jonka yhteen sopimattomalta haiskahtava kitararääkyminen ja lohdullisen tuttu blondiehko suorittaminen tekevät yhdessä ihmeellisen hyvää. Promon kaksi ensimmäistä biisiä käyvät suoremmin asiaan: Catch Me on melodinen ja vähän tavanomainen, joskin toimiva garagesieluinen poprypistys; raisumpi, mutta yhtälailla melodinen ja mieleenpainuvalla kertsillä varustettu Bitch On My Trail toimii myös mainiosti – jos ei muuten niin laulaja Iina Kojosen tympeyden tyyliskaalan osoituksena. Kyllä tällä hyvään alkuun päässee.

Jani Ekblom

Helka: Sormien lomasta -EP

Tamperelainen viisihenkinen Helka luottaa Reetta Heinon kuulaan klassistyylisen laulun voimaan. Nelibiisinen EP ulottuu haikealla mutta reippaalla tanssipoljennolla folkahtavasta avausraidasta Haurasta tummemmin laahaavaan heleään jylhistelyyn (Sadesamettia), akustiseen nuotiokitarointiin ja hymyilevään lauluun (Missä oot) sekä lopulta aina sinfonisen rockmetalliseen Mustaan pumpuliin. Rakkaus klassiseen, metalliseen kuulauteen, sinfonisuuteen ja kaikesta heleydestäänkin huolimatta koleaan otteeseen leimaa lättyä alusta loppuun. Vaikka se ei Helkan tapauksessa täysin tapa musiikista sielua, jättää se kokonaisilmeen silti hiukan tylyksi ja jopa jäykäksi. Silti – yhtyeellä on vuosi sitten perustetuksi alun perin projektibändiksi ihan hyvä meininki päällä. Biiseissä on sävyjä, uskalletaan kokeilla erilaisia ääriä ja soitanto on sulavaa. Ei missään nimessä meikäläisen musaa, mutta toimii ihan kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo

Kimaira

Varsinais-suomalainen Kimaira lähtee hakemaan modernin punkin kaaria ja tiukkaa hikisyyttä, mutta tekee sen persoonallisesti suomenkielellä. Tai ei laulaja-kitaristi Juhan huutavassa ja jatkuvasti oman riittämisensä kanssa taistelevassa ilmaisussa sinänsä mitään kovin persoonallista ole. Vähemmän vaan vastaavilla bändeillä kuulee ensimmäistä kotimaista kielivalintana. Ainakin tällä lailla lähes selväkielisesti… Trion soundi on mukavan energinen ja kaarien päällekin ymmärretään. Mutta entä se biisikynä? No sepä se, siinä kohtaa kolahtaa otsa hiukan oksistoon. Sellaista omalaatuista otetta ei ole laulun ja soiton ohella myöskään säveltämisessä eikä tarinoiden sisällössä. Rauhallisimmillaan touhu taipuu jopa emo-pyörteisiin, josta onneksi rypistellään ylös kunnon kipakkuudella. Eli onhan Kimairalla toisaalta hetkensä, mutta se kunkkumelodioiden puute kapaloidaan piiloon melkoisen hötkyilyhuohotukseen yltävällä remuamisella. Taidan olla liian vanha innostuakseni. Tai sitten vaan kuullut liikaa parempiakin virityksiä vastaavasta.

Ilkka Valpasvuo

Luxury Toys: They Come In Feathers -EP

Lahti-lähtöinen mutta jo ympäri Suomea levittäytynyt Luxury Toys kertoo soittavansa hyväntuulista poprockia, mutta avainsanoiksi tältä viiden biisin EP:ltä nousee vahvemmin rock ja groove. Poprock on toki laaja ja muodoton aitaus, mutta rockin ja miksei rollinkin alleviivaaminen kuvaa touhua paremmin. Hyväntuulisuus pitää kutinsa ja tekee viisikon soitosta letkeää ja vaivatonta, vaikka se pääosin rullaakin rokkihaarassa. Onhan kokonaisuudessa toki mukana Purple Lipsin kaltaista seesteisempää haaveilua, mikä kappaleena on levyn ehdottomia huippuhetkiä – ehkä juuri sen iloisuuden ansiosta. Ja koska sen ympärille on sijoitettu rullaavaa rockia, jonka joukosta torvisvengaava Mysterious Mystery Alley potkii oivallisesti, nostaen mieleen mielikuvia jopa raukeimmasta Moses Hazystä. Kapakkipianoa, torvia ja rentoa paahtoa.

Tarvittaessa vaaran tunnettakin osataan annostella, kuten ”raa´alla runttausraidalla” Amsterdam. Perimmäinen totuus kulkee kuitenkin hymy huulillaan, svengaten kuin se kuuluisa hirvi mutta ilman turhaa puristusta. They Come In Feathers nouseekin toimivana kokonaisuutena esiin koosteesta jonne se ei ihan komiana EP:nä välttämättä kuuluisikaan. Mutta mutta… mikäli yhtyeeltä löytyy vastaavaa materiaalia yhtään lisää niin ei muuta kuin ahkeraa keikkaa ja pitkäsoiton kimppuun.

Ilkka Valpasvuo

St. Bismarck: EP

Hyvinkääläisen St. Bismarckin EP:n saatekirjettä lukiessa yhtyeen musiikista saa aivan väärän kuvan: vaikutelistan kärjessä on litrakaupalla 70-lukua (Led Zeppelinistä Pink Floydiin ja Clashistä ja Sex Pistolsiin) sekä hyppysellinen ysäriä Pixiesin ja Radioheadin muodossa, mutta silti ensimmäinen biisi on poppunkia, jonka kitaroissa ajoittain voi kuulla uuden aallon vaikutuksen. Vaan mitäpä pienistä – sekoitustaan turvallisesti indierockiksi kutsuva trio on joka tapauksessa hyvillä jäljillä. Ja kuuluvat ne vaikutteetkin vähän läpi pidemmässä juoksussa.

Punkin riehakkuus, klassisen rockin melodinen kypsyys ja rytmisesti monipuolinen triosoitto muodostavat yhdessä St. Bismarckin menevän reseptin pohjan. Kuunteleepa sitten Incorporate Deadin teinipunkia, Haiti Callsin garagemaisemointia tai Apathy Todayn puoliuneksivaa, klassista rockherkistelyä, voi todeta että yhtyeellä on hyvänkuuloisia ideoita ja myös kykyä toteuttaa niitä. Yhtälöä maustaa vielä kolmikon menneisyys Hurriganes-coverbändinä, mitä lienee kiittäminen triohommissa niin tärkeästä paketinhallinnasta. Miinusta tulee toisaalta persoonallisesta, toisaalta ikävän yksiulotteisesta laulusta sekä hienoisesta tyylien sekamelskasta.

Jani Ekblom

The Alibies: Karma Will Catch You Up
Sonic Foundation

Ainoastaan digitaalisessa muodossa julkaistu mutta sentään cd-ärränä meikän kuunteluun päätynyt The Alibies -yhtyeen maxisingle pitää sisällään likaisen muovisen elektrodisko-nimibiisin ohella rennommin kuulailevan Saturday Night Syndromen sekä monitoimimies Tommi Forsströmin koneviidakkoisen ja kaarevasti rullaavan remiksauksen ykkösraidasta. Kasarinostalgiaa hyödynnetään kaikissa onnistuneesti, kappaleet sykkivät retroilustaan huolimatta tuoreesti. Mitään vedenpitävän timanttisia Alibeja ei ehkä tarjoilla, mutta etenkin johtobiisin likainen rullaus toimii hyvin. Alibit osaavat töksäytellä viihdyttävästi, harkitulla kömpelyydellä. Aseena on soundiratsastuksen ohella sanallinen toisto – kyllähän tuo laini "Karma will catch you up" tällä mieleen jää. Tanssilattialla toiminee, mutta se täytynee mennä tarkemmin tutkimaan livemuodossa.

Ilkka Valpasvuo

The Falling Crest: Violentities

The Falling Crest jatkaa tiivistä julkaisutahtiaan saattaessaan ihmisten ilmoille jo neljännen demonsa reilun kahden vuoden sisään. Yhtyeen näkemys ei kuitenkaan tunnu olevan samalla tasolla innon kanssa, sillä kuusi raitaa sisältävä puolituntinen Violentities on kaiken kaikkiaan melkoinen suurtaloussoppa, josta kehno äänitystaso vie lopunkin jämäkkyyden. Yhtye on selvästi oivaltanut turvallisten rakenteiden välttelyn ja yllätyksellisyyden merkityksen, mutta käytännössä se näkyy The Falling Crestin musiikissa siten, että bändi ei juuri osaa pysyä paikallaan sen paremmin yhden biisin kuin demokokonaisuudenkaan sisällä.

Musan pohja löytyy rankemman käden metelistä, johon on ujutettu vähän synaa ja progressiivisia elementtejä, mutta kahden viimeisen raidan kohdalla eksytään yhtäkkiä rauhaisimmille vesille viimeisen biisin ollessa jo hyvin pitkälle mies ja kitara -pohjainen. Valitettavasti kantavat ideat ja koukut tuntuvat olevan kautta linjan vähissä, eikä levyn kuuntelun jälkeen oikein mitään ole jäänyt mieleen, parhaiten ehkä Violentity-biisin kertosäe. Jonkinlaista progressiivista meloblack/death -linjaa tästä voisi esimerkiksi lähteä jalostamaan, kunhan bändi harkitsee tarkasti minne menee seuraavan demonsa äänittämään ja miettii, ovatko sille päätymässä olevat riffit ja melodiat oikeasti arvokkaita. Soittotaidon puutteeseen The Falling Crestin touhu ei tule kaatumaan, erityisesti rumpupatteriston takana tuntuu istuvan erittäin lahjakas kaveri.

Jarmo Panula

The Skoogie Boys: Devil Knows Your Name

Keravan ja Helsingin tienoilta kotoisin oleva punkrock-yhtye The Skoogie Boys debytoi EP:llä. Sekä CD:nä että seiskatuumaisena julkaistu pikkukiekko esittelee neljän miehen bändin osaamista viiden kappaleen verran. Nimikappale Devil Knows Your Name starttaa hyvällä tempolla ja kaartaa hoilauskuorokertsiin muutaman tusinan aikayksikön sisällä. Energinen hyvän mielen biisi. Pubic Enemy No. 2 pistää punkimmaksi tamppaukseksi ja lienee The Skoogie Boysia hardcoreimmillaan. Turn Tables Around palaa ensimmäisen kappaleen melodisemman punkrockin maisemiin. Kertosäe saa tässäkin biisissä hymyä suupieliin. Here Today jatkaa hyvällä meiningillä, muttei aivan nouse ensimmäisen kappaleen ja edeltäjänsä tasolle. Perushyvä biisi kuitenkin, ja kitaristi T.T:n ärinä tuo mieleen Rancidin Matt Freemanin laulun. Viimeinen kappale Back to Home pistää jälleen nopeampaa vaihdetta silmään muttei hylkää melodisuutta. Ysikytlukuinen pikapunk-kitarariffi on silkkaa positiivisuutta ja lopun lallatus on mainio lopetus biisille ja koko EP:lle. Kaiken kaikkiaan hyvä näyttö tuoreelta yhtyeeltä.

Tuomas Tiainen

Tumbleweeds

Periaatteessa suomalainen mutta enempi vähempi kansainvälinen Tumbleweeds onnistuu jo ensimmäisellä kolmen kappaleen promollaan kuulostamaan melkoisen valmiilta ja vakuuttavalta neljän miehen rokkikoneelta. Totuus on samaan aikaan groovaavan ripakka mutta myös melodisen pop-koukukas moderni rock, jossa osataan hyödyntää tarpeen mukaan niin kapakkipianoa kuin akustisempia soundeja. Vaikka menneiden vuosikymmenten rock-genreistä napataan, ei nelikko ole oikeastaan suoraan kallellaan mihinkään tiettyyn vuosikymmeneen. Löytyy voimapop-sävyjä, on brittipop-fiiliksiä, mutta myös melankolista amerikanrokkia. Ennen kaikkea bändin biisikynän terävyys kohtaa osuvasti näkemyksellisen sovituksen, jossa kappaleet saavat hengittää ja kaaren kauneutta kumarretaan mutta siihen ei uppouduta liikaa. Kipakkuutta piisaa mukavasti. Ja jalka vispaa. Sellaista perseelleen lennätystä materiaali ei ehkä saa aikaan, mutta lievästä ”radiopop-turvallisuuden” tunteestaan huolimatta Tumbleweeds porskuttaa sen verran eläväisesti että sielukin pilkistää. Ei ole mikään ihme jos saatekin mainitsee Belgian radion napanneen bändin soittoonsa. Eikä se tarkoita silti sitä että bändin anti olisi mitään perustylsää radiopullaa. Melkoisen positiivinen tuttavuus.

Ilkka Valpasvuo

Villa Sucka: Demo

Jos typerästä nimestä, jääkiekkotermejä vilisevästä saatteesta tai turkulaisuudesta sakotettaisiin, ansaitsisi Villa Suckan ensimmäinen kierros saiputtaa. Hyvä-äänisellä laulajalla varustetulla rock-nelikolla on tällä kolmibiisisellä demolla tukevaa soittelua ja intoa jakaa tunteitaan kuulijoilleen. Mitä kauempana Strange Look -rakkauslaulusta yhtye pysyy, sen vakuuttavammalta se vaikuttaa: Like A Dog onnistuu peruskelvollisen melodisen rockinsa avulla väläyttelemään yhtyeen kiinnostusta rockin visuaalisten kliseiden esittelyyn, kun taas Take My Life kokeilee siipiään raskaamman ja hitaamman tyylisuunnan parissa. Keskimääräisesti onnistuminen on varmaan yhtyeelle namia, mutta den glider in -osastolle päästäkseen Villa Sucka tarvitsee todella paljon persoonallisempaa otetta tai kaiken läskiksi heittämistä.

Jani Ekblom

Lukukertoja: 6049