Mogwai (UK), RM Hubbert (UK)
05.04.2011
Tavastia / Helsinki
Maalailevan postrockin pioneereista on lavalla aina kysymysmerkki, mutta lämmittelijän lempeä instru-musiikki lämmitti varmuudella.
Skotlannin Glasgowsta lähtöisin oleva Mogwai on hankala tapaus livenä. Miten eräänä maailailevan postrockin pioneereista pidetty orkesteri voi olla lavalla näkemisen arvoinen – siis yhtye, jonka olemus ja livetoiminta jo sinänsä on tarkoitettu perinteisen rock-bändin antiteesiksi? Kiintoisa kysymys, jonka vastauksen männävuosina nähdyt pari festarivetoa ovatkin jättäneet vielä avoimeksi. Viime keväänä ilmestynyt Special Moves -live ja sen DVD-osuus jättivät iskevyydessään kuitenkin jotain hampaankoloon. Aivan, kenties olosuhteiden ollessa oikeat...
Hiljalleen täyttyneen Tavastian lavalle kapusi pedantisti kello 21 niinikään glasgowlainen RM Hubbert, kookas, mutta lämminsydäminen mies kera akustisen kitaran. Hivenen postrockilaisin sävyin ympäriinsä seilannut, klassista akustisen soittoa ja flamenco-henkistäkin soittotyyliä esiin nostanut instrumentaalimusiikki voi kuulostaa varsin tympeältä seurattavalta eritoten silloin, jos esiintyjä itse ei onnistu säväyttämään. Hubbert kuitenkin voitti yleisön nopeasti puolelleen kertoillen kieron – hivenen vähättelevänkin – huumorin sävyttämiä taustoja kappaleilleen ja omille syilleen niiden esittämiseen.
Kitaran takaa paljastui depression kurimusta vastaan kamppaileva mies purkamassa sydäntään akustisen kitaran sävelin, mutta vailla vellomista ja ylidramaattista singer-songwriter-ulinaa elämän vaikeudesta. Positiivisen, toiveikkaankin pohjavireen kannattelema esiintyjä osoittautui mainioksi tuttavuudeksi, joskaan ei Hubbertin musiikki nyt aivan totaalisesti vanginnut. Kenties olosuhteet eivät hänen musiikkinsa puolesta olleet aivan oikeat, vaikka mies muhkeita aplodeja osakseen saikin. Suositeltavaa sunnuntaimusiikkia jokatapauksessa – ja nimenomaan positiivisella tavalla.
Hiukan kymmenen jälkeen pääesiintyjä nousi loppuunmyydyn Tavastian lavalle ja pidemmittä puheitta aloitti maalailun tuoreimman Hardcore Will Never Die, But You Will-albumin avausraidalla White Noise. Eri elementit erottuivat avaran äänimaiseman seasta harvinaisen selkeästi ja melko avaruudelliseen tunnelmaan oli helppo uppoutua samanhenkisten taustavisuaalien avustuksella. Toisena soinut Friend of the Night sulatti tämän kuulijan.
Kauniiden kosketinmelodioiden kannattelema kappale Mogwain kenties parhaalta levyltä (Mr Beast, 2006) otti ja vei. Bändin liverepertuaarissa jo kauan viihtynyt kappale on toisaalta ottanut ja vienyt ennenkin, mutta aiemmin orkesterin keikkojen kantava jännite on päässyt melko pian alun myötä katkeamaan joko jatkuvan soittimien vaihto- ja virittelyrumban tahi suttuisten soundien aiheuttaman dynamiikan puutteen vuoksi. Tavastialla bändin pokka piti ja upotti edelläesitetyn kysymyksen esittäjänsä kera äänien, melodioiden ja metelivallien aaltoihin.
Soundit pysyivät hallinnassa, soitinrumba pysyi siedettävänä ja bändi toimitti biisien hiljaiset välit nopeasti eikä setti jättänyt juuri valittamisen aiheita. Uusin albumi määritti keikan kulkua ja sen linjakas, enemmän fiilistelyyn kuin ruhjomiseen tukeutuva ote istuikin vanhempien biisien särmikkäämmän ilmaisun rinnalle tasapainottavasti. Uudemmista raidoista jäi eritoten mieleen kiehtovin visuaalein varustettu How to be a Werewolf sekä raastavaksi kasvateltu You´re Lionel Richie.
Vanhemmasta materiaalista tanakimmin nappasivat edellämainitun lisäksi verkkainen I´m Jim Morrison, I´m Dead sekä varsinaisen setin päänumerona – edelleen syystäkin – toimiva Mogwai Fear Satan, joka onnistuu yhä yllättämään saavuttaessaan lopullisen räjähdyspisteensä. Encoren hienovarainen Hunted by a Freak sekä alkukantaisuudessaan kaunis Auto Rock jättivät myös hyvän säväyksen, joiden myötä Mogwai jäi vielä toviksi suorittamaan Mexican Grand Prix´ia.
Tavastian veto oli tähän mennessä nähdyistä Mogwai-keikoista ehdottomasti pätevin, valtaosan ajasta jopa erinomainen, muttei vieläkään varsinainen päänräjäyttäjä – kaksituntiseksi venyneen keikan jännite olisi pitänyt paremmin, jos orkesteri olisi malttanut tiivistää settiään edes parin numeron verran.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Satu Aalto
