Brian Wilson: Smile, 2004
19.09.2011
Smilen ilmestyminen oli jumalaisen popin ja demonien voittamisen juhlaa.
David Leafin Brian Wilson - Beautiful Dreamer (The Making of SMiLE) -dokumenttielokuvan loppukohtauksessa maailman ehkä kuuluisimman julkaisemattoman levyn Smilen esittämiskuntoon saanut Brian Wilson sekä hänen yhtyeensä The Wondermints saavat Lontoon Royal Festival Hallin yleisöltä hurjat suosionosoitukset. Yksi yleisömeressä seisovista, villisti käsiään innostuksesta heristävistä ihmisistä on Sir Paul McCartney, The Beatlesin basisti ja lauluntekijä. Mies, joka oli osasyyllinen siihen, ettei Smile koskaan ilmestynyt niin kuin sen piti.
Smilen tarina on moneen kertaan kuultu. Vuonna 1966 Wilson sai valmiiksi The Beach Boysin Pet Soundsin. Studiosta uusia ulottuvuuksia poptaiteeseensa löytänyt Wilson jatkoi melkein vauhdista ja ryhtyi luomaan seuraajaa ihmiset ällikällä lyöneelle taideteokselleen.
Wilson työsti Smilea vuosina 1966 ja 1967. Apuna oli Van Dyke Parks, johon hän oli tutustunut Pet Soundsin valmistumisen jälkeen. Kaksikko loi sarjan lauluja, jotka olivat haastavampia, monipuolisempia ja oudompia kuin Pet Soundsin kappaleet. Ajatuksena oli luoda levyllinen musiikillista virtaa, jossa eri kappaleet kytkeytyivät toisiinsa myös temaattisesti.
The Beach Boysin jäsenille Wilsonin ja Parksin aivoitukset tuntuivat korkealentoisilta. Kaksikon suunnitelmia pidettiin vaikeina ja ajautuneina liian kauaksi yhtyeen vakiintuneesta tyylistä. Huolta kannettiin musiikin livenä esittämisen kelvollisuudesta; siihen ei yhtyeestä sellaisenaan olisi ollut, olivathan heidän viimeisimmät levynsä lähinnä studiomuusikoiden soittamia.
Erityisesti Mike Lovella oli vaikeaa. Hän epäili Wilsonin henkistä kuntoa eikä ymmärtänyt Parksin sanoituksia. "Mike Love hated it", Wilson on sanonut myöhemmin. Se on ystävällisen ammattimaisesti sanottu yhtyetoverista, joka on myöhemmillä töillään osoittanut, ettei ymmärrä musiikista tai sen tekemisestä mitään.
Ei Love tietenkään yksinään Smilea tappanut. Brian Wilsonilla oli huomattavia paineita, masennusta, vainoharhoja ja mieltymys huumaaviin aineisiin. Armeija halusi Carl Wilsonin, The Beach Boys halusi oman levy-yhtiön ja Capitol ei halunnut maksaa rojalteja. Pet Sounds ei ollut menestynyt toivotulla tavalla, eikä Brian Wilson onnistunut välittämään visiotaan Smilesta yhtyetovereilleen, sessiomuusikoilleen, levy-yhtiölleen tai perheelleen.
Smilen hyllytyksen todellisista syistä, niistä arkun viimeisistä nauloista, on käyty paljon jälkiviisasta keskustelua. Ennen kaikkea The Beach Boysin leirissä suurinta vastustusta esittänyt Love on nähnyt tarpeelliseksi vähätellä omaa osuuttaan. Kyse on monen asian summasta, mutta lukuisat todistukset puhuvat sen puolesta, että ennen kaikkea ryhmän sisäiset ristiriidat – erityisesti Loven ja kaksikon Brian Wilson-Van Dyke Parks välinen kuilu – vaikuttivat Smilen hylkäämiseen ratkaisevalla tavalla.
Suosikkianekdoottini levytyksen päättymisestä ei kuitenkaan liity The Beach Boysiin, vaan toiseen yhtyeeseen. Jutun mukaan Wilson kuuli autoillessaan radiosta The Beatlesin uusimman sinkun, Strawberry Fields Foreverin. Wilson pysäytti auton tien sivuun, kuunteli kappaleen loppuun, ja totesi, että liverpoolilaiset olivat "ehtineet ensin". Toisen jutun mukaan Wilson kuuli nauhan A Day In The Lifesta Los Angelesissa itsensä McCartneyn soittamana.
Kun Smilen julkaisusta luovuttiin keväällä 1967 Brian Wilson vetäytyi kotiinsa. Hän sävelsi yhä materiaalia The Beach Boysin levyille ja osallistui levyntekoon, mutta ei ottanut vastuuta niiden tuottamisesta ennen vuotta 1976. Monet Wilsonin yhtyeelleen tarjoamista biiseistä olivat uusia – ts. yksinkertaistettuja – versioita Smilelle aiotuista kappaleista. Näiden kappaleiden perusteella on ollut mahdollista luoda jonkinlainen kuva siitä, millaisesta materiaalista Smilea rakennettiin.
1970-luvun alussa Wilson vietti kolme vuotta makuuhuoneessaan. Hän lihoi, tuhosi ääntään eikä onnistunut korjaamaan rikkonaista mieltään alkoholilla tai huumeilla. Briania auttamaan palkattiin psykoterapisti Eugene Landy, jonka menetelmät olivat kyseenalaisia ja erikoisia: Wilsonia hoidettiin vuorokauden ympäri ja Landy kontrolloi kaikkea lauluntekijän elämään liittyvää. Landy hoiti Wilsonia vuosina 1975-76 sekä vuodesta 1983 eteenpäin.
Landyn hoidot toivat kyllä jonkinlaisia tuloksia – Wilson laihtui, vähensi huumeiden käyttöä ja hänen yleiskuntonsa parani. Toisaalta Landyä syytettiin potilaansa aivopesusta, liiallisesta lääkitsemisestä ja eristämisestä, etenkin kun Landystä tuli myös Wilsonin liikekumppani. Lääkärien eettisiä ohjeita räikeästi rikkonut liike maksoi Landylle lääkärinoikeudet ja maineen.
Landy käytti Wilsonia taloudellisesti hyväkseen sekä lääkärinä että liikekumppanina. On vaikea ymmärtää, miten Landy Wilsonia kumppanina – esimerkiksi "tuottajana" Wilsonin ensimmäisellä soololevyllä – auttoi, taiteellisesti tai muutenkaan. Landyn toimet Wilsonin kimpussa loppuivat vasta vuonna 1992, oikeuden päätöksellä.
Landyn jälkeen Wilsonia ryhdyttiin hoitamaan perinteisemmin menetelmin. Erityisen hyödyllistä oli Wilsonin toisen vaimon Melinda Ledbetterin hankkima hoito. Vuonna 1995 uudelleen avioitunut Wilson oli jo neljä vuotta myöhemmin ottanut odottamattoman paluuaskeleen keikkailevaksi muusikoksi – yli 30 vuotta esiintymiskammosta kärsittyään.
Ennen esiintymiskauhun voittamistaan Wilson oli julkaissut ensimmäiset soololevynsä. Eponyymi debyytti (1988) herätti ymmärrettävästi kiinnostusta ulkomusiikillisista syistä. Musiikillisesti sen suurin vika on 80-lukulaisen pehmeä ja tylsä tuotanto. Sisällöllisesti se on kuitenkin parempi kuin useimmat The Beach Boysin vuoden 1970 jälkeisistä levyistä.
Vuonna 1995 seurasi uusintatulkintoja Wilsonin vanhoista kappaleista (I Just Wasn't Made for These Times) sekä levyllinen Van Dyke Parksin lauluja (Orange Crate Art). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi toinen soolo, Imagination. Se oli edeltäjäänsä huomattavasti särmättömämpi, varovainen ja turhan mitäänsanomaton levy. Hyvin aikuiseen makuun.
Kun Wilson taas alkoi keikkailla, julkaistiin luonnollisesti muutama livealbumi. Live at the Roxy Theater esitteli kolhiutuneen lauluntekijän, jonka liekki ei ollut sammunut. Ääni ei ollut entinen, otekin vähän hapuileva. Yhtye on kuitenkin hyvä, kappaleet ensiluokkaisia ja esityksestä välittyy olennainen: selviytyminen muutaman vuosikymmenen epäonnistumisista. Samoista syistä myös Pet Sounds Live (2002) on toimiva albumi, vaikka tämän maailman jakenymaneille suoritusten puhtaus on ensisijainen laadun kriteeri. Wilsonin kohdalla pitää pelkkien nuotteihin tuijottamisen sijaan keskittyä sydämen vilpittömyyteen.
Wilsonin parantunut kunto sai hänet tarttumaan kesken jääneeseen Smileen. Apuna oli ennen kaikkea The Wondermintsin pääjehu Darian Sahanaja sekä tekstejä jälleen rustannut Van Dyke Parks. Tarkoitus ei ollut luoda levyä, vaan saada Smile sellaiseen kuosiin, että se voitaisiin esittää livenä. Asiasta kun oli – vähän yllättäen – sovittu ja keikkapäivä luotu lukkoon.
Miten harjoitella sellaisen albumin esittämistä, jota ei ole valmiina olemassa kuin ehkä yhden ihmisen korvien välissä? Onhan se hankalaa. Sahanaja siirsi löytämänsä Smile-sessioiden nauhoitukset tietokoneelle ja ryhtyi käymään materiaalia Wilsonin kanssa läpi. Yritettiin selvittää ja hahmottaa, mitkä pätkät kuuluivat mihin kappaleeseen ja välisoittoon. Urakka oli melkoinen, Wilson oli nauhoittanut materiaalia 85:ssä sessiossa.
Ongelmat olivat pääosin rakenteellisia: miten yhdistää eri biisit toisiinsa niin kuin Wilsonin alunperin oli tarkoitus? Suuri osa oli biiseistä oli jossain määrin valmiita, mutta osasta puuttui musiikkia, toisista sanoja. Monien yllätykseksi Wilson pystyi palaamaan monen kappaleen muistoon. Hän muisti pätkiä sieltä, toisia täältä ja aavisteli mihin ne voisivat kuulua. Wilson jopa sävelsi uutta. Sahanaja, Wilson ja tarpeeseen tekstejä tuottanut Van Dyke Parks saivat materiaalista luotua kokonaisuuden, jota kehtasi kutsua Smileksi.
Osalliset pelkäsivät työskentelyn tuovan takaisin Briania vainonneita demoneja ja ahdistusta. Leafin dokumentissa seurataan, kun yhtye treenaa vokaaleja Brianin kotona. Isäntä on vain vaivoin paikalla, makaa tuolissa poissaolevana kuin häntä ei kiinnostaisi pätkääkään ja kuin se olisi viimeinen paikka, jossa hän haluaa olla. Niin paljon Brian Wilson yhä pelkäsi Smilea.
Toisella harjoitteluviikolla Wilson oli jo enemmän mukana. Tuli sekin päivä, jolloin Wilsonista näki, kuinka hän nauttii Smile-materiaalinsa soittamisesta. Vuonna 2003 Smilea tehtiin ja harjoiteltiin, ja 20. helmikuuta 2004 Brian Wilson nousi lavalle ja esitti Smilen. Seurasi pienimuotoinen kiertue, jonka jälkeen Wilson yhtyeineen meni studioon nauhoittaakseen albumin. Osin kyseessä oli läpihuutojuttu, osin keskityttiin sellaisiin Wilsonin ideoihin, joita ei voitu toteuttaa lavalla.
Wilson halusi tehdä nauhoituksia samalla tyylillä kuin oli tehnyt 1966-67. Se tarkoitti osin vanhojen laitteiden käyttämistä, mutta ennen kaikkea teoksen nauhoittamista pienissä pätkissä. Wilson halusi jokaiseen kappaleeseen ja väliosaan aivan oman tunnelmansa. Juuri tästä sirpaleisuudesta johtuen bootlegien tekijöillä on ollut vaikeuksia.
Smilesta on aina liikkunut bootleg-versioita, jotka ovat koostuneet alkuperäisistä nauhoituksista. Parhaimmat niistä ovat ilmestyneet Smilen valmiiksi saattamisen jälkeen. Vanhempien ongelmana on ollut tietämättömyys materiaalin järjestämisestä; ei ole tiedetty, mihin järjestykseen kappaleet ja väliosat kuuluvat.
Syyskuun lopulla 2004 ilmestynyt Smile koostuu kolmesta sarjasta lauluja. Niistä muodostuu suuri amerikkalainen tarina, jossa liikutaan maantieteellisesti itäisestä Plymouth Rockista läntiseen Hawaijiin ja ajallisesti Amerikan asuttamisesta 1960-luvulle. Mukaan on saatu amerikkalaisia teemoja intiaaneista ja villistä lännestä maanosan moottorisoitumiseen. Sarjat ja kappaleet limittyvät toisiinsa, musiikilliset ja lyyriset teemat toistuvat ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Smile on todellinen teema-albumi, joka ei tarvitse noloja kehystarinoita.
Kysymys siitä, onko kyseessä kovempi kokonaisuus kuin Pet Sounds, kannattaa säästää hetkiin, jolloin on aikaa epäolennaisuuksien miettimiselle. Seitsemäntoista kappaleen joukosta ei tarvitse erityisemmin hakea huippuja. Smile on ylös ja alas kulkeva jatkuva virta musiikkia, johon on käytetty monta komeaa teosta Wilsonin uralta: Our Prayer, Heroes And Villains, Cabin Essence, Wonderful, Surf's Up, Vega-Tables, On A Holiday, Mrs. O'Leary's Cow, In Blue Hawaii ja Good Vibrations.
Ensiluokkainen kappalemateriaali on tietysti tärkeää, mutta hauskinta on silti, että ne lukuisat pienet pätkät musiikkia, joiden sijoittaminen on aiemmin tuottanut päänvaivaa, ovat löytäneet paikkansa. Kaiken lisäksi hyvältä tuntuvat paikat! Levyn sovitukset ovat Wilsonille ominaisesti monipuolisia ja eläviä, bändin laaja instrumentaatio hulvaton.
Kun vuoden 2004 Smilea vertaa joihinkin bootlegeihin, ei ero ole älytön: Wilson ei varmasti ole aikoinaan ollut kovinkaan kaukana Smilen valmiiksi saamisesta. Liki 40 vuoden odotuksella on ollut hintansa: lauluharmonioissa The Wondermints ei ole The Beach Boys eikä Wilsoninkaan ääni ole entisensä. Ehkä albumi silti sopii paremmin näihin aikoihin. Smilea tuskin olisi ilman Van Dyke Parksia tai Darian Sahanajaa.
Ensisijaisesti Smile on kuitenkin Brian Wilsonin teos. Kuinka hämmästyttävää, että yhdestä päästä on lähtöisin näin paljon ääniä! Ja että ne äänet vielä on järjestetty näin kauniisti.
Smile on tematiikaltaan amerikkalainen teos siinäkin mielessä, että tarinalla on onnellinen loppu. Melkoinen stoori se on ollutkin. Päähenkilöltä kesti melkein neljäkymmentä vuotta saada suurteoksensa valmiiksi. Hän otti demoneistaan niskaotteen, ja oppi pärjäämään oman mielensä kanssa (saavutus, kun diagnoosina on skitsoaffektiivinen häiriö). Hän pääsi asemaan, jossa häntä ei yritetty musiikin varjolla käyttää hyväksi. Hän teki mitä tahtoi, perheestään ja levy-yhtiöstään riippumatta. Mike Lovekin oli jo osoittanut tasonsa soolotöillään.
Mutta yksi Smilen-tappaja oli vielä hoitelematta.
Palataan Lontooseen, Smilen ensi-iltaan. Ennen esiintymistä Wilsonin luona käy tuttuja tervehtimässä. Yksi hyvien vointien toivottaja on Paul McCartney. Kättelyt ja poskipusut, normaalit säänihmettelyt ja Maccan small talk -perusoppaasta napatut kiitokset. Hyvää musiikkia teet, fantastista, kiitos siitä, muustakin, hei vaan.
On vaikea sanoa, mitä Wilson McCartneyn sanoista on mieltä. Varmasti paljon nöyristelijöitä kohdannut säveltäjä on tottunut ylisanoihin ja mairitteluun. Mutta Macca ei ole kuka tahansa suhteessa Wilsoniin. Hän oli yksi unelmien lepoonpanijoista, yksi osa sitä palastoa, joka ajoi Wilsonin umpikujaan, jonka kanssa hän taisteli liki neljäkymmentä vuotta.
McCartney ei hyvän musiikin ystävänä varmasti esitä intoaan, kun Wilson ja kumppanit lyövät keikkansa maaliin. Miksei hän nauttisi aidosti. Wilson ainakin nauttii, McCartneystä huolimatta, mutta miksei myös siksi. Onhan peli nerojen välillä yhtäkkiä vähintään tasan.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: brianwilson.com
