Pienet

Pienet II - Huhtikuu 2012

18.04.2012

Akma: Medusa

Oululainen Akma kutsuu musiikkiaan ylpeästi ultrametalliksi, mutta itse niputtaisin orkesterin extreme metal –nimikkeen alle. Herrain luoma metalli kun on äärimmäisen raskasta ja nopeaa, aivan kuin Cradle of Filth ja nippu norjalaisia bändejä oltaisiin paiskattu tehosekoittimeen ja lopputulosta kuunneltaisiin pikakelauksella.

Turpaan siis tulee ja lujaa, mutta kaiken kaahauksen keskellä itse biisien ideat tahtovat hukkua mahdottomaan mätkeeseen. Kummastusta aiheuttaa myös vokalistin käsitelty ääni, jota on taidettu filtteröidä tai virekorjata oikein kunnolla. Lopputuloksena laulu jää ohueksi ja lähes sivujuonteeksi mikä ei varmaankaan ollut alkuperäinen tarkoitus. Rytmiryhmän sarjarumputuli ja kitaristien luomat massat täyttävät äänimaiseman tehokkaasti, mutta todellista vetoa biiseistä ei oikein löydy. Ehkä pieni karsiminen ja edes aavistuksen omainen sävyjen lisäys olisivat sittenkin tarpeen, sillä tällaisen mäiskeen kuunteleminen pitkäsoiton mitassa on luultavasti todella uuvuttavaa.

Mika Roth

Centipede: Tar Pit (EP)
Omakustanne

Viime vuonna perustettu ja demon julkaissut helsinkiläiskolmikko Centipede lyö kuulijaa raskaalla kädellä. Uusi neljän biisin EP Tar Pit tarjoaa hyvätempoista stoner metallia, toki melko perinteisesti, mutta nautittavalla otteella. Kolmikolla on kasassa kaikki olennainen, ja Tar Pit hehkuukin sekä musiikkihistorian tuntemusta että uuden luomisen intoa.

Tasaisella EP:llä mikään ei ole ylitse muun, mutta puoleen tuntiin mahtuu toisaalta sekä reilusti vaihtelua että herkullisuutta. Twins of Hades hyökyy reippaasti päälle, kun Mud Throne enemmänkin kiertelee ja pohdiskelee – ja tarjoaa kauniin melodisen, melko erikoisen väliosan. Pörinää ja raskasta poljentoa on tietysti myös, ja ilahduttavasti se ei Centipeden tapauksessa kuulosta itsetarkoitukselliselta vellomiselta, vaan monipuolisesti sointuvalta kiihdykkeeltä.

Tar Pitin äänimaailma on sopivan rosoinen, mutta aivan kaikkea ei yhtyeestä ole teknisellä puolella saatu irti: vaikka kuinka kääntää nuppia kaakkoon, ei Centipede räjäytä. Kyseessä on kuitenkin joka tapauksessa mainio ensijulkaisu millä tahansa mittarilla katsottuna. Varsinkin kolmikon sisäinen dynamiikka sekä laulajan mielenkiintoinen, mukavasti normista poikkeava ääntely lupaa hyvää.

Jani Ekblom

Coprolith: Hate Infected

Porvoolainen Coprolith on valmistelemassa studion hämärissä pitkäsoittoa ja tulevan kiekon materiaalista tarjotaan nyt kolmen raidan mittainen maistiainen. Kahden vuoden takainen debyytti sai hiukan ristiriitaisen vastaanoton, eikä tuore EP ole myöskään sieltä helpoimmasta päästä lähestyttävä tekele.

Kaksi tärkeintä osaa kaavassa ovat black ja death, joista nivotaan yhteen nopeita, räyhäköitä sekä kulmikkaita siivuja. Bändimuotona toimii trio, joten kaikki oleellinen tapahtuu perinteisillä soittimilla ilman mitään koskettimia tai efektejä. Vokaalit möristään, käristään ja karjutaan voimalla maisemaan, mutta kovin iskeviksi tai tarttuviksi keskityksiä on vaikea kutsua. Suurin ongelma on liiallisessa päälle puskemisessa, sillä rytmiryhmän takoessa sata lasissa, ei niille koukuille ja muille elementeille jää riittävästi tilaa. Toki soitossa on vauhtia ja voimaa, mutta lopputuloksena kappaleista ei jää oikein mitään mieleen. Ehkä takomisen korostaminen kannattaisi korvata laadukkaammilla riffeillä sekä pienellä vaihtelulla, jolloin keskitysten voima tuntuisi eikä turruttaisi kuten nyt.

Mika Roth

Danny Lips: Big Boys/Fireball

Eipä ole tullut aiemmin tsekattua Danny Lipsiä, kun en ole tajunnut että se on näin mainio kotimainen vastine Mando Diaolle. Ja onhan tässä muutakin. Uudella promolätyllä kuullaan kaksi biisiä helsinkiläisten tulevalta albumilta, ja näiden näytteiden perusteella tulossa on hieno rocklevy.

Alun vertaus ei pidä 100-prosenttisesti paikkaansa, mutta Big Boysin voisi melko kivuttomasti sijoittaa ruotsalaisten 2000-luvun puolivälin levyille. Tietysti Vesa Himasen äänellä on vaikutuksena, mutta onpahan biisikin perhanan komea, ja vielä taivutettu karttamaan kaikista kuluneimmat muodot. Urut ja kitarat vinkuvat, kun Danny Lips huokuu samanaikaisesti melankoliaa ja kiimaa. Myös Fireball on hyvä, vaikka erilainen. Suoraviivainen, rosoisempi ja pörisevämpi, selkeämmin ajan patinoima ja rohkea. Hyvin potkii.

Jani Ekblom

Dimi: Dimi1

Ensimmäisellä kotimaisella itseään ilmaiseva lauluntekijä Dimi alias Dimitra Birgitta Sidiripoulou-Salo omaa kreikkalaisia juuria mutta kuulostaa täysin suomalaiselta. Melankolisia kappaleitaan kohtuullisen rockaavalla otteella, paikoin jopa sisäsiistillä funk-potkulla operoivalla bändillä ilmaiseva Dimi on sävelkynältä ja tulkinnalta ihan kelpo, mutta bändi menee metsään. Kuvittele ikään kuin suomenkielinen soul-laulaja jonka kappaleet on sovitettu jopa kipakkaan rokkipotkuun, jossa ei kuitenkaan maistu niinkään tervehenkinen kerosiini vaan enemmän akateeminen munanjatketiluttelu, mikä ei ole ikinä kehu. Tavallaan vimpan päälle mm. poikkihuilulla, taustalauluilla, fonilla ja uruilla koristeltu melodinen värjäys on erittäin kypsää (liiankin kypsää?) mutta lopputulos on ihan liian kliininen ja tunteeton. Kappaleiden sielu ja laulun komea väre eivät tahdo päästä oikeuksiinsa kun jatsilässähtävät sovitukset ovat liian koleita ja revittelyyn sinänsä komeasti yltävä laulutulkinta ei pääse ihon alle. Turha keuliminen pois ja enemmän ihonriekaleita pintaan niin johan lähtee!

Ilkka Valpasvuo

Esa Linna: She's Not a Human Being (EP)
Omakustanne

1990-luvulla mm. poppunk-ryhmä Time Fliesissa vaikuttanut Esa Linna tarjoaa ensimmäisellä soolojulkaisullaan neljä runsailla koukuilla varustettua pop-kappaletta. She's Not a Human Being -EP:n nimibiisi on perinteisesti soivaa, vähän naiivin ilmaisun puolellekin kaartavaa voimapopia. Taustoja rennosti etenevässä biisissä laulaa Jellyfishin Roger Joseph Manning Jr. (joka toki tunnetaan muistakin yhteyksistä), ja täytyy toivoa että yhteys auttaa Linnan uralla.

Julkaisun herkut ovat kuitenkin toisaalla. 20 000 Days on ilmaisultaan kypsä, juureva ja voimakas, selloa ja steel guitaria hyödyntävä, antaumuksellinen popveisuu. Piece of Me luottaa sen sijaan akustiseen ja avaruudellisempaan ilmaisuun. Tulkinnallisesti mielessä käy pop-yhtyeeksi ryhtynyt 22-Pistepirkko. Viimeisenä kuultava, Lubo-Mirin kanssa työstetty sähköisesti elektropoppaava Meat Market tuntuu vähän eksyneeltä, mutta tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman, eikä hassumman. Kokonaisuutena EP:tä heikentää kevyt tyylillinen horjuminen, mutta muuten Esa Linna tarjoaa maukasta, hyvällä tavalla klassista (voima)popia. Täksi vuodeksi lupailtua albumia odotellessa.

Jani Ekblom

Feurety: Faces of Insanity

Vuoden 2010 loppumetreillä perustettu Feurety on puristanut kasaan kolme energistä metallisiivua, jotka toistavat melodisen deathin oppeja. Mielleyhtymät länsinaapuriin suuriin alan bändeihin ovatkin väistämättömiä ja etenkin varhainen Dark Tranquillity nousee mieleen tuon tuosta.

Kappaleista löytyy ilahduttavasti tarttumapintaa, riffit purevat ja etenkin melodioissa viisikko osuu kerta toisensa jälkeen kultasuoneen. Vokalistin valitsema käheä kärinän ja murinan sekoitus toimii parissa ensimmäisessä kappaleessa, mutta kiekon päättävä NWOBHM-vaikutteinen 1912 kärsii tästä. Seitsenminuuttinen metallinjärkäle kun olisi ansainnut hieman monipuolisemman ilmaisun, joka olisi korostanut riittävästi sen pieniä rakenteellisia ihmeitä.

Faces of Insanity esittelee kehityskelpoisen orkesterin, joka on kuitenkin päätynyt studioon ehkä hiukan liian aikaisin. Kaikissa raidoissa on mainioita ideoita, mutta täysipainoisiksi kappaleiksi niitä on ennenaikaista kutsua. Yhtäkaikki jo alku lupaa paljon, joten tästä kelpaa jatkaa sitä oman soundin ja jutun jalostustyötä.

Mika Roth

Jimmy Wasted: Jimmy Wasted

Tammikuussa 2011 perustettu Jimmy Wasted on pitänyt kunnioitettavaa tahtia yllä, sillä tuore pikkukiekko on jo bändin toinen julkaisu. Nimestään huolimatta yhtye esittää musiikkinsa ensimmäisellä kotimaisella ja teemana on enemmän tai vähemmän alkoholi, kuinkas muutenkaan.

Ryhmän metalli on mielenkiintoinen hybridi josta löytyy monia aineksia. Räyhäkkä punk, vanhan koulukunnan heavy rock, rosoinen thrash sekä dieselille käryävä raskain katurock – kaikki nämä osat antavat oman leimansa lopputulokseen, joka kuulostaa kovin tutulta mutta silti samaan aikaan ilahduttavan tuoreelta. Riffit ja melodiat väläyttelevät jo taitoja, mutta sovituspuoli tuntuu laahaavan hiukan perässä. Tästä johtuen bändi ei saakaan puristettua energisistä siivuistaan vielä kaikkea mahdollista irti. Osa kokkareista menee myös vaatimattomien soundien piikkiin, joilla bändi antaa turhaa tasoitusta kilpailijoilleen.

Kaksi kappaletta on turhan aneeminen näyte ryhmän taidoista, mutta tämän väläyksen perusteella bändille voi povata hilpeää tulevaisuutta. Pientä terävöittämistä ja lisää hiomista niin eiköhän se siitä lähde.

Mika Roth

Sawhill Sacrifise: Great Ones – Unhola

Nyt tulee turpaan kaikille, sillä Sawhill Sacrifise on niin äreällä päällä, ettei mitään rajaa. Bändin tuore tuotos pitää sisällään tasan kaksi kappaletta, joista toinen esitetään englanniksi ja toinen puolestaan ensimmäisellä kotimaisella. Tyylisuuntauskin vaihtuu sen verran merkittävästi, että demon kaksiosainen nimi on ymmärrettävä, onhan tässä tarkasteltavana nyt yhtyeen kaksi täysin erilaista puolta.

Ensimmäisenä kuultava Great Ones on siivuista vauhdikkaampi suoraviivaisen tykityksen noustessa pääosaan. Black metal saa jo ns. extreme metal piirteitä, kun poikkeuksellisen raaka kappale nuijitaan riffi riffiltä eloon. Jälkimmäisenä soiva Unhola esitetään suomenkielellä ja samalla tempo tippuu muutaman asteen. Näissä kohdin mukaan solahtaa myös aimo annos raaimman pakanametallin melodista raskautta, mikä istuu pakettiin ongelmitta. On täysin makuasia kummasta suunnasta pitää, mutta ikävä tosiasia on se, että kumpikaan biiseistä ei räjäytä pankkia, vaikka orkesterilta löytyisi moiseen eväitä. Loppu tulemana voi todeta, että voima on nyt korvannut liian monta muuta tekijää.

Mika Roth

Stabbed Clerks: Mirror

Stabbed Clerks pamauttaa tiskiin kokonaisen kahdeksan raidan mittaisen demon, jonka kappalekatras on kaikkea muuta kuin yhdenmukainen. Vajaa vuosi sitten julkaistu EP sijoitti bändin grungen rujompaan laitaan. Grunge puskee edelleen pintaan, mutta uutukaisella bändi flirttailee myös entistä rouheamman altsurockmetallin kanssa. Vertailukohdat tähänkin löytyvät 90-luvun jenkkilästä, tosin Batteryn, Kid Dynamitein ja kumppaneiden tekemiset kohtaavat em. grungen alakuloisen melodiavoiman altavastaajan asemassa.

Palasten yhteensopivuus jättää toivomisen varaa, eikä vokalistin joissain biiseissä käyttämä yksipuolinen huuto varsinaisesti auta asiaa. Hermostuneita bassolinjoja ilmoille viskova Sunman on vasta ensimmäinen kappale, joka todella astuu esiin ja kuulostaa ryhmältä itseltään. Vokalistikin käyttää nyt puhtaampaa ääntä ja sekaan viskatut kitarasoolot ovat häiriintyneitä mutta maisemaan istuvia. Alice in Chainsin epätoivoa sekä räjähtävää voimaa uhkuva All Complaints on toinen selkeä osuma, eivätkä muutkaan numerot kiekon jälkimmäisellä puoliskolla varsinaisesti heikkoja ole.

Stabbed Clerks vaikuttaa olevan tyylillisesti tienhaarassa, joten tärkeitä valintoja on edessä. Toivotaan että ryhmä valitsee itselleen sopivimman tien ja vokalisti jatkaa tyylinsä hiomista. Bändillä vaikuttaisi olevan kaikki tarvittava ulottuvilla, mutta vaikutteiden sulatus on vielä pahasti kesken.

Mika Roth

Stereoids: Stereoids (EP)

Viime kesänä perustetulla kuopiolaisella Stereoidsilla on paketti kasassa. Osin se johtunee siitä, että kyse ei ole jäsenistön ihan ensimmäisestä bändistä. Triomuoto toimii hienosti, soitto rullaa huomaamattomasti, jalka nousee lattiasta, ja on selvästi voitu keskittyä biiseihin.

Reseptinä on punkrockia tarttuvasti, eikä kokeilla mene sormi suuhun. Erityisesti kertosäkeisiin on saatu hyviä koukkuja, mutta joka puolella on kutkuttelevaa mukanaolon tunnetta. Hyvällä sykkeellä taotut biisit ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia ja perinteisiä punkrockviisuja, mutta pikkujutuilla kokonaisuutta on elävöitetty mukavasti: esim. Ghoul soi hienosti rautalangalla. Kuuden biisin EP:llä ei ole yhtään täysosumaa, mutta täydelliset huditkin puuttuvat. Mikä parasta, Stereoidsista välittyy positiivista fiilistä, ihan kuin mollia ei olisikaan.

Yhteislaulupotentiaalia ja poptarttuvuutta, eteenpäin vievää energiaa ja muotovalioita biisejä – kyllä punkrock usein huonommissa kantimissa on.

Jani Ekblom

Tyrant Disciple: Death Curse Crises

Kauhajoella vuonna 2004 perustettu Tyrant Disciple kävi ensi kertaa tutuksi neljä vuotta sitten, kun ryhmän Fields of Suffering -demo päätyi käsiini. Räyhäisää thrashia takonut bändi vakuutti tuolloin, eivätkä iskut ole ainakaan keventyneet sitten noiden päivien.

Death Curse Crises on kolmen riffivetoisen rallin kokonaisuus, joka sijoittuu sinne thrashin likaisempaan ja vaarallisempaan päätyyn. Avausraita Cancer koukuttaa välittömästi ja seuraavat kymmenen minuuttia bändi taluttaa kuulijaa kuin pässiä narusta. Vokalistin käheä murinahuuto puree myös mainiosti, vaikka ilmaisuun pientä vaihtelua kaipaisikin edes jollain biisillä. Tempo on jatkuvasti kiivas ja biisien pääelementit ovat riffejä, joita kitaristikaksikko syytää maisemaan innolla. Viimeisenä kuultava Eternal Burn viistää puolestaan jo läheltä perinteisen deathin tonttia, mutta pieni irtiotto toimii juuri sopivana mausteena.

Kuullun perusteella bändi voisi vastaisuudessa tehdä enemmänkin tuttavuutta dööttiksen kanssa, sillä viimeisessä biisissä palaset tuntuvat loksahtelevan luontevimmin kohdilleen. Taitoa ja näkemystä piisaa, nyt kun vokaalipuolelle saataisiin vielä hiukan väriä, niin se alkaisi olla siinä.

Mika Roth

TärpätH: Shotgun Lobotomy, Chainsaw Surgery

Nyt on aika ottaa kiljukanisterista kunnon huikka, sillä jostain Etelä-Pohjanmaan kellareista esiin ryömivä TärpätH pistää punkin ja thrash metalin tehosekoittimeen. Höysteeksi lyödään sekaan epäselvää mölinää ennen kuin piiloraita päästetään irti. Kuka ihme muuten pistää piiloraitoja demoille?

Musiikki on kiekolla toki tärkeässä osassa, mutta kieli painuu silti selvästi sinne posken suuntaan parissakin kohdin. Alkuun kuullaan pätkä Kellopeliappelsiini elokuvasta, ennen kuin huudettu rallikuskienglanti ja ronskisti roimittu thrash/punk valloittaa ääniaallot. Huumorin kukka on tietysti hauska lisä, mutta kun itse sävellyksetkään eivät ole mitään unohtumattomia teoksia jää lopputulos aika huteraksi. Keikalla orkka on varmasti kokemisen arvoinen, mutta studiossa näin alkuvoimainen rytyytys olisi kaivannut asteen selkeämpiä soundeja, sekä vokalisointia jota voisi kuunnella ilman irvistystä.

Mika Roth

Lukukertoja: 5007