Provinssirock 2012 - sunnuntai
17.06.2012
Törnävä / Seinäjoki
Provinssin viimeisenä päivänä kuuloetäisyydelle sattui harjavaltalähtöisiä lauluja rakkaudesta, klassikkoartistin uusimmat aikaansaannokset, ikiliikkuvan rock-sankarin viiskymppiset sekä loppupelit amerikkalaisten metallibändien parissa.
Sunnuntai valkeni hivenen hämyisenä, mutta olo oli toiveikas, huolimatta siitä surkeasta faktasta, että Dannyn 70-vuotisjuhlakonsertti lipsahti ohi. No, onneksi illansuussa oli tiedossa toinen ja ei ehkä aivan niin vahvasti kuriositeetti-osastolle livennyt juhlava veto.
Desibeli.netin edustuksen osalta askel vei jälleen Rumba Stagen suuntaan, missä vastikään kenties uransa tähän mennessä vahvimman pitkäsoiton julkaissut Lapko ryöpytti voipunutta yleisöä. ΓΟΛΕ:n koukuttava aloitusraita Dragons virvoitti mukavasti, ja bändi tuntuu itsessäänkin hieman virkeämmältä kuin A New Bohemian (2010) jälkeen – ja ennen kaikkea ylpeältä uudesta levystään. Lähes koko vajaan tunnin mittainen setti pyöri paria mainitun edellislevyn luentaa vaille uuden materiaalin ympärillä, ja levyn laadusta kertoo jotain, kun se ei haitannut, vaan oli oikeastaan lopputuleman kannalta pelkkää plussaa.
Tosiasiassa ensi alkuun oli pientä voivottelevaa kaipuuta All the Best Girlsin ja Hugging the Phonen suuntaan, mutta voivottelut jäivät nopeasti, niin vahvalla intensiteetillä bändi lykkäsi tuoreimmat luomuksensa kuuluviin. Sinkun asemaa ajava koukuttaja River Venom, kuulaan kertosäkeen ja tutunlaisesti nykivät säkeet hienosti niputtava Waves are Crashing, riemastuttava, uuden anthemin arvoinen Friends are Flowers ja haastava, raastava ja voimalla päällekäyvä Love is Sick and Wrong ovat kulmakivet, joiden ympärille kolmikon oli hyvä rakentaa suorastaan yllättävän hieno keikka.
Tällaisen iskun myötä oli hiukan arveluttavaa mennä kuulemaan kosolti rauhaisampaa Freemania, mutta se pyörähdys saikin loogisen, mutta tilanteen itsensä kannalta hieman häiriinnyttävän käänteen. Kyseessä oli koko festarin ainukaiseksi jäänyt visiitti YleX-telttaan, ja sittenkin ennen Freemania kuultavaksi tarjottiin tuorein kesäkumihitti. Duon Panisin oli useimpien kesäkumihittien tapaan valju ja nopeasti unohtuva, ja tilanteessa tuntui jotain perin kiusallista. Miten tänne päädyttiin? Kuka valitsi laulun? Kuinka tässä käy?
Hyvin kävi, ja pian Freeman yhtyeineen olivat lavalla, ja edessä leppoisa ja laadukas tunteroinen hivenen haahuilevan, mutta vahvan tarttumapintaisen, ja jokseenkin mainiosti tilanteeseen sopineen popin parissa. Kulkumatka Lapkon räyhähenkisestä virnuilusta tyylikkäästi ikääntyneen viiksiniekan ja ison kokoonpanonsa tunnelmiin saattoi olla hivenen liukas ja yllättävä, mutta tunnelma osui hienosti kohdilleen.
Ilmava, YleX-lavan humisevat ja kumisevat olosuhteet huomioonottaen hyvinkin nyanssirikkailla sovituksilla kasvateltu bändisoundi ja keskushahmon erittäin tunnistettava ääni pitelivät otteessa, vaikka paljolti tuoreahkon Freeman 4-levyn ympärillä pyörineet kappaleet olivatkin tuntemattomia. Useimmat luultavasti olivatkin saapuneet paikalle kuullakseen loppuun säästetyt pakkohitit, Ajetaan tandemilla, Kaksi lensi yli käenpesän, Tuhatjalkainen ja itse artistin ihmisten huulille palauttaneen Liian myöhään. Hankalapa niistäkään on valitella, hienoahan laulut oli kuulla. Freemanin hyväksi on muutenkin edelleen katsottava se tosiasia, että miehen omalaatuinen ulkonäkö ja ääni saavat hänet tuntumaan kotimaisten pop-artistien keskellä erikoiselta persoonalta, jota tukee myös hyvin harvakseltaan ilmestyneiden levyjen aikaansaama etu: napakka ja varmatoiminen setti on yksinkertainen koostettava.
Sitten edessä oli jälleen yksi poisruksittava ”pakko nähdä ainakin kerran”-listalta. Viisikymppisensä Provinssin päälavalla viettänyt Michael Monroe yhtyeineen täyttivät alueen räväkällä ja energisellä rock’n’rollilla, jonka vastaansanomatonta voimaa oli vaikea väistellä, vaikkei juuri koskaan ole ilmaissut minkäänlaista mielenkiintoa miehen bändejä kohtaan. Juureva, mutta asianmukaisen massiivinen bändisointi, tekijämiesten rypistämät rallit ja kaikki tarinoiden väitteet vauhdikkuudellaan allekirjoittava show. Vaikea oli olla hymyilemättä, näinhän ne keski-iän viimeiset portit kuuluu avata.
Setti jakeli mainion rupisesti rokkaavan ”tuoreimman” kokoonpanon viimevuotisen Sensory Overdrive-aikaansaannoksen ja Hanoi Rocks-vakioiden välillä, lykäten kyytiin myös pari valikoitua 70-lukulaista rokkipalaa, kuten päätösryskäys Get On. Paremmin perehtyneeltä kysyttäessä setti oli kuulemma valintojensa puolesta tasaisen varma, joskin varsin satunnaiseen jamitteluun kääntyneet Slayer- ja Black Sabbath-fiilistelyt olivat saaneet syvemminkin rakastuneen fanin hihittelemään. Hulvatonta.
Tapahtuman toiseksi viimeisenä ohjelmanumerona oli Island Stage ja Mastodon, mutta lentohärveliongelmien ja aikataulun venähtelyn vuoksi bändi pääsi aloittamaan puoli tuntia myöhässä. Väsymys näkyi orkesterin ulosannissa, mutta levy levyltä tiukentuvammalta vaikuttavan yhtyeen sävykäs soitanta, omintakeisesti kääntyilevät biisit ja niiden laadukkuus saivat atlantalaisen nelikon pitämään pintansa.
The Hunterin suorasukaisempi, jopa rokkaava materiaali tykittää livetilanteessa, ja aiemmin ajoittain bändin hyppysistä karkailleet massiiviset biisirakennelmat tuntuvat sen myötä jäsentyvän paremmin. Eipä sillä, että yhtyettä vieläkään tarvitsisi samojen sointujen kierrättelystä liiemmin syytellä. Viime tammikuisten Suomen keikkojen kanssa lyhykäiseksi jäänyt ja melko aurinkoinen festariveto ei kyennyt millään kilpailemaan, mutta ihan kelvollisesti orkesteri silti lykki oman osuutensa. Pienenä harmituksena kalvoi tarpeeton kiirehdintä festareiden päätösaktia kohti, sillä Slayerin ystävälliset karvatassut olivat tinkineet omasta soittoajastaan, jotta Mastodon ehtisi soittaa säntillisen setin. No, kyllähän se Blood and Thunder ihan iskevältä kuulosti pienen etäisyydenkin päästä.
Viimevuotisen päätösaktiryysiksen myötä olo oli lähinnä kiitollinen, kun tällä kertaa kunnia oli annettu niin sanotulle marginaaliyhtyeelle. Tokihan kenttä pursuili nuorta, vanhaa, naista, miestä, ja kaikkia sieltä väliltä, joita yhdisti Slayer-paita, mutta ahdistavasta tungoksesta oltiin kaukana. Thrashin AC/DC marssi isojen puitteidensa äärelle ja teki viidentoista biisin ajan juuri sitä, mitä se on tehnyt jo yli 30 vuotta. Karskit sahausriffit, pilipalisoolot, Dave Lombardon omintakeinen ja ikiliikkuvainen kannutus, Tom Arayan kireä huuto ja leveä hymy, iso moshpit. Setti oli niin kuin sen kai jo kuuluukin olla – pari välttämätöntä, ja kieltämättä ihan kelvollista läväytystä viimeisimmältä kiertueveturilta, loput klassikkokamaa.
Slayerin kohdalla on jo tovin ajan pyörinyt kysymyksiä bändin keikkakunnon suhteen. Entistä enemmän joltain demonihärältä näyttävä keppihirmu Kerry King ja Lombardo eivät niitä niinkään herättele, mutta Arayan ja kitaristi Jeff Hannemanin suhteen jaksetaan supista. Araya on jo ehtinyt joutua moshauksen aiheuttamaan selkäleikkaukseen eikä täten voi enää nyökytellä päätänsä entiseen tahtiin, tällä kertaa Hanneman oli sivussa vähän hämärähkön hämähäkinpureman vuoksi. Anteeksi, jos ajatus pahoittaa jonkun mielen, mutta miksi mieleen tuli Flaming Lips?
No, miestä tuuraava Exodus-veijari Gary Holt on kuitenkin kirvestelijä paikallaan, ja kenties herran läsnäolo vaikutti positiivisesti kollektiiviseenkin panokseen. Tällä kertaa Slayer nimittäin soitti todella tiukasti, ralleissa oli fiilis kohdillaan, ja etenkin Arayan vokaalit osuivat kohteeseen. Pari vuotta sitten Unholy Alliance -kiertueella aika väsyneen kuvan itsestään eritoten Arayan osalta jättänyt yhtye onnistui tällä vedolla muistuttamaan, mikä siinä aikoinaan metalliin tutustuessa niin kovasti veti puoleensa.
Aggressiivinen, pitelemätön ja varsinkin sovitusten puolesta parhaimmillaan nerokas bändi sai esille valtaosan parhaista puolistaan tasapainoisella setillä. Hitusen verran nikotellut War Ensemble, todella tiukasti sivaltaneet Altar of Sacrifice / Jesus Saves, hyytävä Seasons in the Abyss, pakollisuudestaan huolimatta mainio Angel of Death ja encoren ilmiselvät South of Heaven ja Raining Blood riittivät mainiosti, kun energia- ja intomittarit olivat oikeissa lukemissa. Ainoastaan Disciplen uupuminen hämmensi – ei Slayer ole kovin koherenttia materiaalia viimeisten kymmenehkön vuoden aikana saanut aikaan, mutta God Hates Us Allilta (2001) joukkoon kelpaisi kyllä lyödä aina rykäys tai toinen.
Arayan kauniiden kiitosten myötä Provinssi oli taasen juhlittu ja leppoisan euforinen poistuminen sai alkaa. Jos ei vuoden 2012 Provinssi jääkään historiankirjoihin ainutlaatuisen musiikkitarjontansa vuoksi, oli kyseessä silti mainio ja monipuolinen juhla, jonka järjestelyt ovat entisestäänkin parantuneet. Jonottelu, odottelu ja epäselvyydet olivat minimissä, tunnelma sekä rauhallinen että riemukas, ihmiset iloisia ja muistot hymyilyttäviä. Kiitos ja näkemiin.
Provinssirockin 2012 perjantaihin pääset tästä.
Jos haluat takaisin lauantaihin, kokeile tätä.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
