Neil Young & The Crazy Horse – Ragged Glory, 1990
23.07.2013
Neil Young ja The Crazy Horse löysivät jälleen toisensa ja lopputulos olikin sitten kitararockin historiaa.
Reprise
Neil Young on muusikko jonka valtaisan uran koko merkitystä on vaikea vieläkään ymmärtää ja nähdä riittävän laajassa mittakaavassa. Tuima kanadalainen on ollut mukana suurissa bändeissä ja soolouraakin on kertynyt mittariin jo neljän ja puolen vuosikymmenen edestä. Siinä samalla miehestä on kasvanut käsite, joka ei ole kuitenkaan suostunut kangistumaan instituutioksi. Ei edes silloin kun häntä ahkerimmin nostettiin kultaiselle jalustalle. Kaiken tämän suitsutuksen jälkeen on kuitenkin todettava, että Young vietti lähes koko 80-luvun melkoisessa yössä. Pääosin epäonnistuneet kokeilut seurasivat toinen toistaan ja vasta vuoden 1989 albumi Freedom, jolta lohkesi hittisinkku Rockin’ in the Free World, päätti Youngin kaupallisen, ja paikoin myös taiteellisen, korpitaipaleen.
Näin pääsemmekin jo lähelle itse aihetta, tosin 90-luvun alkutyrskyissä allekirjoittanut ei jaksanut juuri kiinnostua ”vanhan kanukin” toilailuista ja tarvittiin hiukan onnea sekä sopivasti peräänantamattomuutta, jotta päädyin lopulta rosoisen kitarakaiun mestarin seuraajaksi. Joskus syksyllä 1990 kävin jälleen kerran erään kaverini luona, jonka kanssa olin tottunut vääntämään ja väittelemään lähinnä musiikin uusista tuulista ja ikuisuuskysymyksistä. Nämä keskustelut eivät suinkaan olleet mitään ”juupas-eipäs” pässeilyä, minkä johdosta kumpikin hyötyi vuorollaan toisen uusista (ja vanhoista) musiikillisista löydöistä. Tällä kertaa väittelypaikalla minua odotti kasetti jossa ei lukenut mitään. Kyseessä oli siirto joka tehtiin harvoin ja se tarkoitti aina jotain merkittävää – ainakin toiselle osapuolelle. Lievästi epäluuloisena lupasin kuunnella tämän mysteerinauhan ja mielessäni lupasin maksaa takaisin mahdollisimman nopeasti samanlaisella palveluksella.
Kuten ehkä jo arvaattekin, mysteerikasetti käynnistyi päälle Neil Young & The Crazy Horsen seitsenminuuttisen Country Homen voimin, enkä ollut alkuun kovinkaan ilahtunut kuullessani tutun puoliraspiäänen kaikuvan kammiossani, mutta kunnioitin sopimustamme ja päätin puskea läpi levyn – vaikka sitten väkisin. Ikävä puurtaminen vaihtui kuitenkin jo nopeasti viihdyttäväksi matkaksi, kun kolmantena soiva F*!#in' Up käynnistyi terhakkaasti. Näin jälkeenpäin onkin helppo todeta, että Kurt Cobain ja Eddie Vedder olivat täysin oikeassa ylistäessään kanadalaista kitarankurittajaa: Youngin rosoisessa soundissa kun on paljon sitä samaa voimaa, joka sai grungen pyörät pyörimään eteenpäin, ja joka elää sekä hengittää edelleen.
Ragged Glory on Youngin yhdeksästoista albumi, mutta sen lyriikat ovat vähintäänkin yhtä voimakkaita kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin julkaistuilla kiekoilla. Jälleen kerran tarinoiden keskustaan nousevat vapaus, rakkaus, ikääntyminen ja pienessä roolissa on myös valveutuminen ympäristöstä, mikä käy selvimmin ilmi albumin sulkevasta Mother Earth (Natural Anthem) -raidasta. Itselleni tekstit ovat aina merkinneet paljon ja koska Youngin tapa laulaa ei tuottanut juuri käännösongelmia oli biiseihin helppo ja nopea napata kiinni.
Albumin alkupuoli kulkee edelleen kepeästi eteenpäin, mutta vasta puolivälissä Young, kitaristi Frank Sampedro, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina saavat koneensa todella puksuttamaan. Kymmenminuuttinen Love to Burn saa yhä kylmät väreet kulkemaan selässä, kun Young kertoo omalla vähäeleisellä tavallaan rakkauden voittamattomasta voimasta ja heittää peliin yhden parhaimmista riffeistään.
Tarinat rakkaudesta jatkuvat seuraavana soivan Farmer Johnin voimin ja tämä Don and Deweyn iloinen pop-ralli on saanut nyt tiputtaa torvet ja fiftarivaatteensa, kun biisi on vedetään Crazy Horsen rosoisen mankelin läpi. Jo alkujaan hiukan huvittavat taustahuudot saavat aivan uudenlaista potkua, kun Crazy Horsen kolmikko ulvoo maanjussin tyttärelle kohdistetun rakkauden kourissa. Albumin kohokohtiin lukeutuu myös nopeasti koukuttava sinkkuraita Mansion on the Hill, jossa Young katselee hetken menneisiin aikoihin ilman liiallista nostalgian painolastia. Itse biisin päämelodia on myös täyttä dynamiittia, eikä videossakaan ole valittamista.
Näissä ja monissa muissa kiekon kappaleissa on yhä outoa vetoa ja väkevää voimaa, joka tuntuu suorastaan pulppuavan nelikosta. Jopa albumin pisin raita Love and Only Love kestää kaiken kitaranvingutuksen ja venytyksen, joka kasvattaa siivun lopulta päälle kymmenen minuuttiseksi monoliitiksi. Pituus ja rosoisuus ovat kuitenkin toistuvasti nelikon vahvuuksia, eivätkä edes ne pisimmät sillat notku painonsa alla. Palatessaan yhteen The Crazy Horsen kanssa Young löysikin jotain äärimmäisen oleellista ja tärkeää, jotain jonka hän oli unohtanut etsiessään miltei vuosikymmenen ajan uutta ja ihmeellisempää soundia.
Niin, ja siitä jutun alussa mainitsemastani kasettivaihdosta vielä: vastavetoni oli antaa Ministryn The Mind is a Terrible Thing to Taste. Nähtävästi olin tässä vaihdossa se johon vaikutettiin enemmän, sillä kaverini on edelleen aidon rock’n’rollin vankkumaton kannattaja.
Mika Roth
