Tin Machine: Tin Machine, 1989
20.01.2014
Suuntansa hukannut David Bowie päätti jättää sooloilut ja liittyä bändin riveihin, mutta kuinkas sitten kävikään?
EMI
On ikävää herätä eräänä päivänä siihen tosiasiaan, että on joutunut täysin eksyksiin. Rockin suuri kameleontti David Bowie huomasi 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olevansa taiteellisessa umpikujassa, josta ainoa tapa murtautua ulos tuntui (ainakin tuolloin) olevan totaalinen muutos. Näin sooloartisti David Bowie astui hetkeksi sivuun ja syntyi Tin Machine, neljän tasa-arvoisen jäsenen muodostama rockbändi.
Bowien rinnalle liittyi aluksi kitaristi Reeves Gabrels ja pian mukaan sessioihin osallistuivat myös veljekset Hunt ja Tony Sales, joista ensin mainittu soitti rumpuja ja jälkimmäinen vastasi bassosta. Rytmiryhmänsä kohdalla Bowie pelasi myös viisaasti hiukan varman päälle, sillä miehet olivat hänelle tuttuja jo 70-luvun lopulta.
Uudessa tilanteessa Bowie halusi olla vain yksi jäsen demokraattisesti toimivassa ryhmässä, jossa jokainen sai tuoda mukaan kappalemateriaaliaan. Jopa tulot päätettiin pistää tasan neljään osaan, eli kaikin tavoin tarkasteltuna kyse oli kaikesta muusta kuin tähdestä ja hänen taustaorkesteristaan. Siinä missä Bowie oli joutunut 80-luvulla loputtomien odotusten, sekä oman markkina-arvonsa vangiksi, sai Tin Machine tehdä mitä vain. Niinpä kun pöytä nyt pyyhittiin suurin elkein puhtaaksi, kattoi nelikko sille rouhean hard rockin raikkaan paketin, joka oli enemmän sukua räyhäkkäälle Ziggy Stardustille kuin Let’s Dancen platinaiselle businessbowielle.
Nelikko lähti etsimään omaa soundiaan esikuvanaan mm. Pixies ja tavoite oli selvä: tehdä musiikkia josta jäsenet itse todella pitäisivät; ei helppoja hittejä, ei itsensä toistamista, ei pehmeää poppia. Korostaakseen materiaalin rosoisuutta esikoisen raidat ikuistettiin niin vähillä otoilla kuin mahdollista ja Bowie pidättäytyi, pitkälti muiden jäsenten kannustamana, hiomasta tekstejään loputtomasti. Näin syntyi albumi joka erottui, ja yhä erottuu, Bowien musiikillisessa historiassa, ja joka on enemmän yhteydessä miehen kokeelliseen 70-lukuun ja 90-luvun loppuun, kuin omaan aikaansa.
Rockin suuri kameleontti ei ehkä tuolloin vielä tiennyt sitä, mutta pian lukemattomat muut yhtyeet tulisivat toimimaan pitkälti samoin eräiden seattlelaisten ryhmien innoittamana. Musiikkihistoria tulisi tuntemaan tuon ilmiön grungena, mutta sen aika ei ollut aivan vielä. Bowie ja kumppanit olivatkin vuonna 1989 aikaansa edellä, tosin Tin Machine kurotti jo niin kauas horisontin tuolle puolen, ettei kukaan oikein ymmärtänyt albumia kun se ilmestyi vuosikymmenen viime metreillä.
Useissa yhteyksissä Tin Machinen ensimmäistä albumia on pidetty johdonmukaisena jatkona Bowien vuoden 1980 pitkäsoitolle Scary Monsters (and Super Creeps), eikä levyjen välistä yhteyttä voi jättää täysin huomiotta. Kumpaakin kiekkoa yhdistää kokeellisuus, rosoisuus ja ympäröivän maailman vikojen sekä varjopuolien korostus. Esimerkiksi huumeongelmaa käsittelevä Crack City ja rasismin raakuutta tarkasteleva Under the God ovat suoruudessaan lähes häkellyttäviä luentoja.
Toimivimpien raitojen joukkoon on laskettava mukaan myös Kevin Armstrongin ja Bowien yhdessä kirjoittama Run, joka ei jostain syystä mahtunut albumin vinyyliversioon vaan jäi CD-painoksen bonukseksi. Silti albumin kirkkain hetki löytyy Tin Machinen rullaavasta vastustamattomuudesta, joka antoi koko yhtyeelle lopulta nimen. Kuinka ollakaan biisin singlejulkaisulla b-puoleksi valikoitui liveversio Bob Dylanin Maggie’s Farm - kappale jolla folkin äänitorveksi muuttunut Dylan aikoinaan sanoutui irti folk-liikkeestä, jonka hän koki tuolloin rajoittavan itseään.
Bowie, Gabrels ja Salesin veljekset takoivat nopeassa tahdissa kasaan ensimmäisen albuminsa, joka on kestänyt paremmin aikaa kuin aluksi ennustettiin. Pesäero tyyli(ttömyyde)ltään järkyttävään Never Let Me Down -pitkäsoittoon oli totaalinen ja Gabrelsin rajoja kolkutteleva kitarointi yhdistettynä veljesparin rytmityöhön antoi kappaleille uudenlaista voimaa ja liikettä. Tähän kaikkeen istuu sangen sopivasti John Lennon -laina Working Class Hero, joka ei nojaa halpaan ironiaan vaan kertoo tarinansa kuten pitääkin. Tämä oli neljän duunarin bändi, neljän tasaveroisen muskettisoturin liitto, joka ohjasi Bowien takaisin tähän maailmaan ja loi samalla pari harmillisen unohdettua levyä.
Mika Roth
