Foreskin Rollers
19.08.2015
Sisamassam ZERO
Musiikkielokuvien teko on hankalaa puuhaa, etenkin kun budjetti on noin kolmen jallupullon kokoinen ja tähtäin on asetettu huomattavasti kotitalon ulkohuussin kattoa korkeammalle. Mutta vaikeudethan on tehty voitettaviksi ja tärkeintä on yrittäminen – vai kuinka? Foreskin Rollers on napannut omaa henkistä härkäänsä sarvista ja lopputulemana on syntynyt yhdeksän biisin, komeiden lopputekstien sekä yhden erityisen hämmentävän bonusbiisin paketti. Ja koska bändillä sattuu olemaan näinkin päräyttävä nimi, ei minielokuvalle ole tarvinnut edes keksiä sen kummempaa nimeä. Foreskin Rollers on Foreskin Rollers.
Nahkarullaajien yhteydet Joint Depressioniin kuuluvat (ja näkyvät) vahvoina, sijoittuuhan elokuva hyvin samantapaiseen ympäristöön kuin JD:n reilu vuosi sitten julkaisema Lowdown. Kuten tuolloin niin myös nyt Teksasin ja Pohjanmaan henkiset yhteydet näkyvät tyylillä överiksi vedetyissä kohtauksissa, jotka huvittavat, mutta joissa on myös sellaista samanlaista kömpelöä vetovoimaa kuin vaikkapa Sharknado-elokuvissa. Moottorisaha on vain vaihtunut bassoon ja pariin revolveriin, maistuvaisen Jaloviinan toimiessa juonen polttoaineena.
Biisit soivat peräjälkeen ilman sen kummempia syventäviä välidialogeja tai kuvallisia suvantopätkiä, jotka taustoittaisivat tarinaa sen enempää. Näin teokselle kertyy mittaa lisukkeineen kaikkineen vain noin puoli tuntia, mutta se puoli tuntia onkin sitten täyttä asia(ttomuutt)a. Käsikirjoituksen takaa löytyy itse ryhmän lisäksi mystinen, mahdollisesti hieman kuninkaallinenkin Al C.O. Hole, jonka vaikutusta koko tuotannossa ei voine vähätellä. Itse tarina on suhteellisen simppeli muunnos tutuista western-teemoista. Kosto, rakkauden puute ja sen kaipuu, sekä loukatun kunnian puolustaminen ovat merkittäviä osasia palapelissä, kun yhdestä jos toisestakin leppoisasta ja hauskaa pitävästä pohjoisen miehestä kuoriutuu esiin jotain aivan muuta. Loppuratkaisun viittaukset Sergio Leonen töihin nostivat vielä pinnoja loppumetreillä.
Iloisen savuinen ja psykedeelinen blues-rock istuu stetsoneiden ja sombreron värittämään maisemaan kuin olut tuoppiin, ja vaikka enklannin iäntämys ei suju kuten Suuren Lännen suurilla tähdillä, niin mitäpä tuosta. Kuvasuhde lähentelee 16:9 suhdetta, eli ruutu täyttyy mukavasti, ja kaksikanavaisen ääniraidan tuhtius istuu rämisevään soittoon ongelmitta. Eihän tällaista räimettä nyt millään multikanavaisella surround-viritelmällä kuuluisikaan nauttia.
Mika Roth
