Kumpulainen & Vapaaherrat tarjoaa: Tekstitetyt unet
17.01.2016
Kumpulainen & Vapaaherrat ei säännöistä piittaa, mutta voiko kotimaista chansonia olla – ja onko säännöillä oikeastaan mitään merkitystä? Desibeli pyrki selvittämään, kuinka Tekstitetyt unet sai alkunsa ja kehittyi lopulliseen muotoonsa, sekä kuinka suureksi sisäinen vapaus voi lopulta oikein kasvaa?
Onneksi olkoon heti kärkeen uskomattoman hienosta pitkäsoitosta, mutta kuka oikein on mystinen herra Kumpulainen?
- Vai mystinen jäbä. No en ala sotkemaan mielikuvaa. Etunimeni on Jarkko ja nyt asustelen Kuopiossa. Syntyisin olen Iisalmesta ja sitten välillä on tullut kuljailtua siellä täällä. Pohjoisessa asuin Rovaniemellä pitkän tovin ja sitten on tullu asusteltua Helsingissä, Lutonissa, New Yorkissa, Kemissä ja ja… siinäpä ne. Kajaanissa ja Oulussa pyörähdin armeijassa.
Entä keitä ovat nämä seurassasi viihtyvät Vapaaherrat?
- Vapaaherrat on iskuryhmä hienoja muusikoita ja tovereita. Kitaristi Tero Holopaisella on aika usein kokonaisuus hallussa, rummuissa on Lassi Ylönen, bassoa soittaa Olli Puolakka, Mirjami Holopainen laulaa tukena ja levylle koskettimet sekä äänimaailmaa tuotti mainio Janne Storm.
Tekstitetyt unet on toinen albuminne, ensimmäisen ilmestyttyä J!Kumpulainen ja Veijarit -nimen alla. Mitä muuta tässä on muuttunut kuin orkesterin nimi?
- Kokoonpano vaihtui täysin. Veijareissa keskiössä oli kitaristi Markus Väisänen. Markus on tärkeä ystävä ja ollaan edelleen tekemisissä. Veijarit eivät olleet ehkä niin innostuneita kulkemaan keikoilla, joten koska halusin aikanaan että levy- sekä keikkakokoonpano olisi jotakuinkin sama, niin se vaikutti merkittävimmin päätökseen. Kaikki Vapaaherrat oli tuolloin kuitenkin olleet jo mukana Veijareiden keikkaukkoina. Holopainen soittikin jo edellisen levyn Sydämeni molempaa puolta -biisillä. Myös soundillisesti oli vaihtovaiheessa vähän haku päällä ja teki mieli tutkailla itselle uutta.
Lähes viisi vuotta sitten Desibelin haastattelussa oli puhetta turbo-iskelmästä, joka oli kuitenkin runollista, avointa ja herkkää. Samat sanathan voisi sanoa pitkälti uudestakin albumista, mitä nyt turbon tilalle on tullut ekologisempi diesel-malli. Miten muuten kuvailisit musiikkianne potentiaaliselle kuulijalle, joka ei aiemmin ole kuullut musiikkianne tahtiakaan?
- Jaa. Mitähän tähän sanoisi. Minusta sinä määrittelit tämän erinomaisesti levymme arvioissa. Paikoin paremmin kuin ollaan itsekään saatu sitä sanallistettua. Levyä tehdessä pelailtiin kaikenlaisia määreillä, mutta ei niistä oikein mikään asetu. Suomalaista rockia psykedelia, folk ja maailmanmusiikki sävyin, ja genrejä karttaen. Onnistuneen elokuvan tai kirjan tavoin on halu muotoilla eheitä tarinan sisäisiä maailmoja, olisi tylsää jos kaikki leffamaailmat olisi samanlaisia. Se on vapauttava perustunne, kun ei tarvitse rajoittaa ilmaisua lajiin.
Albumin saatteessa intouduttiin musiikin kuvauksessa käyttämään jopa termiä ”chanson”, joka tiukemman rajauksen mukaan tarkoittaa vain ranskankielistä laulelmaa. Rajat on kuitenkin tehty rikottaviksi ja vaikka ranska jääkin kielenä tällä erää rauhaan, vetosi Piafin, Boris Vianin ja kumppaneiden 30-lukulainen haikeus ja pehmoisen sointuva ääni Kumpulaisen sieluun. Etenkin Mykät kuvat -kappaleen synty on kuuleman mukaan johdettavissa noihin juonteisiin, tosin samaan hengenvetoon Kumpulainen kavahtaa hieman koko genrelooshitusta.
Kuten levyn arviossakin tulin maininneeksi, ranskalaiset uuden aallon elokuvaohjaajat ovat suuresti mieleeni ja heidän töistään on mielestäni suhteellisen helppoa luoda yhteneväisyyksiä albumiisi. Onko tämä kenties sattumaa?
- On se sattumaa, mutta tulkintasi on erittäin ytimessä, sillä uuden aallon tavoin yhtä on ajatus, että maailma on herkille välillä sietämättömän kylmä, kipeä ja kova paikka, mutta tässä sitä ollaan. Pienellä katseen kohdentamisella maailman ja ihmisten lohkeamista tihkuu myös toivoa, kauneutta, ystävyyttä ja armoa, ja jopa niin, että sitä maailman loputonta kuuroutta ja sokeutta vasten se kaunis korostuu. Kyllä hyvyys ja parempi maailmakin ovat olemassa ihan ihollamme ja välillämme.
Suoria vaikutteita pohdittaessa uuden aallon elokuvatekijöiden edelle nousevat vanhemmat mestarit sekä erityisesti Andrei Tarkovskin elokuvat Stalker ja Solaris, sekä Federico Fellinin mestarillinen 8½. Levyn unen ja valveen sekä elon ja kuoleman rajan teemat ovatkin kuuleman mukaan lähtöisin noista kuvista.
- Minusta aiheessa jännää on se, että se paatuneinkin jamppa meistä luo unessaan maailmoja, valtavia yhteenvetoja peloistaan, unelmistaan, sanan ja kuvan pätkistä. Uni on ihme synteesi aisteja, muistoja, uutta ja vanhaa, olemassa olevan ja keksityn hallitsematonta uudelleen organisoitumista.
Vaikutteeksi löytyy pienen pohdinnan päätteeksi vielä jotain hieman erilaista.
- Löysin ukkini vanhan sota-ajan laulu kasetin ja kuunneltiin sitä kuriositeettina keikkareissuilla pitkiä siirtymiä. Se loi jännän tunnun katsella Suomenmaata, semmoinen kuin valokuvan pinnakkaisia olisi ollut päällekkäin eri aikakausilta. Mykissä kuvissa on juurikin taustalla tuo, että laulaisi semmoista menneiden ja tulevien sota-aikojen laulua, semmoinen mielikuva jostain ihme aikarepeämästä, josta kantautuu kaiku sinne jatkosodan poteroon ukkini lohduksi ja samassa repeämässä sen kuulee tähtienvälinen neutronipommihävittäjänlentäjä syöksyessään kohti varmaa tuhoa tulevaisuudessa. Ja toki Doctor Whon hengessä.
Albumin biisikatras on useaan suuntaan kurotteleva. Esimerkiksi Uneen kappaleessa on mielestäni charmanttia pulpmaisuutta, kun taas iloisesti keinuvassa Auringonlaivassa voi kuulla Röyhkän & Nartun kasarisoundia. Kaikki nämä linjat on silti saatu (ainakin allekirjoittaneen mielestä) punottua yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, kiitos onnistuneiden sovitusten ja toimivan biisijärjestyksen. Oliko albumin valmistuminen pitkä prosessi ja kuinka näet itse kokonaisuuden nyt, kun kiekko on ollut kauppojen hyllyillä jo jonkin aikaa?
– Kyllähän tuon levyn teko venähti. Bändi asuu Helsingissä ja minulla oli täällä Kuopiossa Itkonniemen Norsunluutornissani vähän ehkä liikaa aikaa ja tilaa möyhiä tiloissani. Muistan, että kun oli aika aloittaa biisien kirjoittaminen, niin yhtäkkiä yllättäen ei ollutkaan oikein mitään mitä olisin erityisesti halunnut sanoa, päinvastoin. Kaikki musiikkikin aiheutti jotenkin migreeniä. Muistan itseasiassa, että mulla jankkasi mielessä rikkinäisen levyn tavoin lause ”maailman melua vain”, ehkä juuri sen sivuuttaminen sitten vaati sukellusta. Mutta siitä se sitten lähti pikkuhiljaa teemoittumaan, ja hyvä sisäavaruudellinen reissuhan se oli, josta pieni osa on sanoituksissa ryhdissään.
Tutkailuvaiheen venähdettyä parivuotiseksi syntyi lopulta tuhti annos kirjavaa materiaalia, jonka seasta piti löytää ne käytettävissä olevat palaset. Albumin äänimaailmasta vastuu kuului puolestaan pitkälti kitaristi Holopaiselle, herran vastatessa myös tuotannosta. Kumpulainen – Holopainen -akseli löysikin kirjaimellisesti yhteisen sävelen, johon kietoutuneena ei voi kuin pohtia mitä kaikkea tuleva antaa. Nyt on keitokseen saatu chansonia, balkan-soundia, folkkia ja psykedeliaa, joten mihin tästä voi suunnata, eli mitä seuraavaksi? Onko luvassa uutta julkaisua, uutta kokoonpanoa tai totaalisesti uutta alkua? Vai onko nyt saavutettu piste, jossa viihdytään kenties pidempäänkin?
- Kyllä tässä on jo aloiteltu Vapaaherrojen kanssa seuraavaa kokonaisuutta hahmottamaan. Toki toisaalta on sivuprojektina muun muassa Kyläpäällikkö Kososen kanssa juonittu spoken wordin mahdollisuuksia, mutta kattoo nyt, ihanan tuhruisia bändipalavereja on ollut meillä vielä tähän mennessä konkretiaa enemmän. Konemaailmaan olisi miellyttävä tutustua vielä joskus ennen kuin potkaisee tyhjää. Roson soololevyn teko on myös jo vähän edennyt suunnittelupöydältä verstaan puolelle.
Tekstien teemoissa lemmen kiemurat menevät sekaisin unen ja valvetilan kanssa, kuten aiemmin jo totesit, ja kuuluupa taustalla ydinsodan melskettäkin. Kuinka tekstit syntyvät ja onko tuo prosessi kenties pitkäkin?
- Sieltä ne jostain ne tekstit tulee. Ei kai tuohon oikein voi kovin tyhjentävästi vastata, mutta Uneen-biisiä esimerkkinä käyttäen olen itse ihmetellyt ja hämmästellyt sitä prosessia, jossa jokin varhainen laaja ja henkilökohtainen tunne- ja ajatusverkosto saattaa vain tiivistyä ajassa symboliksi. Kyseisen kappaleen rungoksi on ottanut muotonsa se yksinäisyyden ja vieraantuneisuuden tunne, kun havahdut nuorena poikana tai tyttönä öisellä tyhjällä syyskadulla kaipaamaan rintaa raastavasti jotakin, kaipuun kohde on täysin määrittelemätön, mutta sitä vahvistaa ne muutamat myöhällä vielä valoa hohkavat kerrostalon ikkunat jonne kuvittelet ihmisiä, sekä yksinäisiä että perheitä, lämpöä ja rakkautta, mutta josta sinä olet joka tapauksessa siinä hetkessä auttamattoman ulkopuolisena ja vailla. Yksin. Se on se ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunne.
Sitten paljon myöhemmin heräät toisaalla jonakin lauantaiaamuna, et ole ajatellut edellä kuvattuja hetkiä vuosikausiin, kaupunkikin on jo toinen, mutta kirjaat sen enempää ajattelematta paperille sanat: ”Yön sininen sydän sykkii ikkunoista kaupungin”. Mietit niitä hetken ja tiedät tasan mihin sanat viittaavat, tiedät mistä kaukaa ne tulivat siihen kotiin nyt. Jokin laaja on siinä kohden tiivistynyt runoksi, symboliksi.
- Oma vahvuuteni, ja toisaalta heikkouteni, tekstittäjänä on se, että jos tämmöistä tekstitysraamiin runttausta voi kuvailla kuvataiteen tyylisuuntauksin, niin ehkäpä olisin impressionisti. Luontaisempaa on jonkun vaikutelman ja tunnelman kuvaus kuin kattavat yksityiskohdat ja toiminnan kirjaaminen.
Entä onko joitain aiheita joihin haluaisit tulevaisuudessa pureutua kunnolla?
- En osaa tältä istumalta sanoa sellaista teemaa johon tahtoisin pureutua tulevaisuudessa. Maailma tuo mitä tuo ja sen virran ajopuita tässä keräillään. Kuivuttuaan ne syttyy jos on syttyäkseen, kun vähän tarjoo liekkiä kohti.
Se oli kauniisti sanottu, tuostahan saisi jo ihan oman kappaleen. Viimeisen kysymyksen paikka: jos Kumpulainen & Vapaaherrat olisi rakennus se olisi...
- Norsunluinen Baabelin torni Itkonniemellä. Piste.
Haastattelu: Mika Roth
Keikkakuvat:Antti Pahkamäki, kasvokuva:Titi Honkanen
