Tuomiopäivän sävärit – vapaus tai kuolema
11.02.2016
Ei myytävänä esikoiselleen kuusi tiukkaa rock-palaa sijoittanut Lauri Darra & Tuomiopäivän sävärit on tosissaan. Niinpä yhtye on jo ehtinyt tiputtamaan nimestään kaksi ensimmäistä sanaa pois, eikä ryhmä karta edes slovareita – jos viesti saadaan niin tehokkaammin perille. Desibeli haastatteli bändin sielua Lauri Darraa, ja vastasi pariin kysymykseen myös yhtyeen kitaristi Ossian.
Yhtyeenne on perustettu Jyväskylässä syksyllä 2014, mutta otetaanko alkuun pieni bändihistorian kertaus?
- Soittelin vuosituhannen vaihteessa Kahlaamo-nimisessä glampunk-bändissä. Se oli sellainen aikansa lapsi, imitoimme HIMiä ja Tehosekoitinta ja osa tuotannosta on aika noloa nyt, mutta keikkaa oli paljon ja breikkaaminenkin kävi lähellä. Pari isompaa levy-yhtiötä oli yhteydessä ja neuvotteluja käytiin, mutta lopulta ne valitsivat meidän sijaamme Ripsipiirakan ja Uniklubin, ja se siitä sitten.
Bänditoiminnan loputtua vuosien 2003 – 2004 paikkeilla kipinä tekemiseen hiipui, ja vasta vuoden 2010 tietämillä alkoi taas tapahtua. Tuolloin perustettiin HC-bändi Raatoämpäri, sekä semitaiteellinen suomirockbändi Tuomiopäivän sävärit. Tuon yhtyeen kokoonpano ja tyyli olivat tosin tyystin erilaisia kuin nykyisessä yhtyeessä. Darra jatkoi oman ryhmän etsiskelyä, kunnes syksyllä 2013 vastaan tuli kitaristi Ossian Smith.
- Ossianin tausta on hyvin toisenlainen kuin minulla – pohjimmiltaan hän on blues- ja countrymiehiä, mutta hän tuntee populaarimusiikin historian sietämättömän hyvin ja on kotonaan oikeistaan joka genressä. Häntäkin kiinnosti bändiprojekti jossa rähisee menevä ja äänekäs rock, joten yhteinen sävel löytyi nopeasti.
Keväällä 2014 studiosessioissa mukaan tuli basisti Jukka ja rumpali Teemu löytyi netin kautta, minkä jälkeen bändi olikin valmis. Tyylikin tuoreelle ryhmälle löytyi kuin itsestään.
- Alun perin tarkoitus oli, että bändi kuulostaisi Stoogesilta ja Killing Jokelta, mutta toistaiseksi yhtään täysin sellaista biisiä ei ole syntynyt keikkasettiin asti.
- Punk, actionrock, garage, hard rock, edellisten lisäksi 1980-luvun Hanoi Rocks – siinä ehkä se idea jos musiikista puhutaan. Sanoituspuoli on asia erikseen, siihen ei ehkä kannata upota liian syvälle… sanottakoon lyhyesti että tausta löytyy suomirockin kaanonista, suomalaisesta modernista runoudesta ja maailmankirjallisuudesta. Sinne bändin nimikin viittaa. Olen vanhan koulun leskisläinen, röyhkäläinen ja yrjänäläinen, eli biisintekijä joka lukee paljon, opiskelee paljon ja änkeää kaiken lukemansa teksteihin kuulijoiden kiusaksi.
Darra tuntee olevansa katoavaa lajia aikana, jolloin ”ihannoidaan lähinnä sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä”, mutta ajathan muuttuvat kaiken aikaa.
- Noin yleisesti ottaen tämän levyn tekstit ovat yksinkertaisempia kuin yleensä olen tehnyt: vuosi sitten sain inspiraation tehdä sikermän yhteiskunnallisia ja etupäässä helposti avautuvia tekstejä vanhan Pelle Miljoonan henkeen, ja tässä on tulos. Seuraavan levyn tekstimaailma voi olla hyvin toisenlainen, vaikka tuskin minä sarkasmistani mihinkään pääsen.
Rock on siis miehen työ, mutta Lauri Darra ei näe itseään (tässäkään tapauksessa) mittareilla mitattavana. Rock on mielentila, ja sen ns. säännöillä eläminen tavallaan hirvittävä klishe ja latteus, mutta kukapa sitä mittaisi – kun ei ole mittaria. Entä, näin erääseen biisiinne viitaten, löytyykö kotoa ainuttakaan Ikeasta ostettua huonekalua? Itse olen huomannut, että ruotsalaiset tekevät tosi hyviä cd-hyllyjä...
- En ole muuten koskaan käynyt Ikeassa, en edes parkkiksella. Siitä tietty voisi vetäistä jonkinlaisen ultimaattumin että koskaan en ole Ikeassa käynyt enkä jukoliste käy, mutta ei tässä nyt millään nimenomaan Ikean-vastaisella ristiretkellä olla. Vaikka onhan siinä jotain vähän etovaa, että ihmisten käsitys ihanteellisesta sunnuntaipäivästä on viettää se jättimäisessä tavaratalossa standardilounaiden ja komponenttikaappien keskellä sen sijaan, että harrastaisivat jotain kehittävää kuten soittaisivat huilua.
(Hyviä pointteja, vaikkakaan huilua soittamalla ei saa tehtyä kunnon cd-hyllyä.)
- Tästä nyt en malta olla aasinsiltana hyppäämättä siihen, miten etovalta ja uhkaavalta tämä nykyajan sivistyksen ja kulttuurin vastaisuus tuntuu. Keskeiset ministerit haukkuvat asiantuntijoita ja yliopistoja minkä ehtivät, edellisen hallituksen kulttuuriministeri halveksi avoimesti korkeakulttuuria. Ennen älykkyyttä ja sivistystä tavoiteltiin ja ihailtiin, nyt lähinnä vihataan, pelätään ja haukutaan.
- Jos menee opiskelijoitten kotibileisiin, siellä lataillaan hassuja videota somesta ja hihitellään imbesillisti. Omassa nuoruudessani jutut piti keksiä itse, ja illan evolutiiviseksi voittajaksi selviytyi se, jolla oli laajin verbaalinen repertuaari ja paras tilannetaju. Nyt illan kuningas on se joka tietää parhaan latauslinkin.
Hmm, pohditaan tätä ja siirrytään lähemmäs aihetta. Musiikkinne huojuu äänekkäimmillään siellä actionrockin ja punkin rajamailla, mutta sitten kuvaa sotkee esimerkiksi loistava Valkoista roskaa. Onko olemassa jotain kehyksiä tai rajoja joita yhtye ei saa ylittää, vai onko kaikki avoinna evoluution voimille?
- En ole sopinut itseni enkä muiden kanssa mitään sellaista, että soitetaanpa nyt pelkästään timakkaa punkkia ja melutaan ja syljeskellään. Sitä paitsi Valkoista roskaa on meidän mielestämme Clash-henkinen punk-balladi, tai ainakin sellainen siitä piti tulla. Silloin jos ja kun on aikaa soitella kotona rauhassa kitaraa ja sepitellä sävelmiä (eli nykyään äärimmäisen harvoin) tulen tehneeksi valsseja, humppia, iskelmiä, chansoneja, bluesia, heviä… seuraavalle levylle saattaa tulla viulumusiikkia.
- Hyvä muuten että kysyit Valkoisesta roskasta. Olit arviossa ymmärtänyt pointin hyvin. Tarkoitus on juuri se, ettei asemoiduta poliittisesti oikealle tai vasemmalle eikä keskelle, eikä olla minkään heimoryhmän puolella eikä myöskään varsinaisesti mitään vastaan. Nythän yhteiskunta jakaantuu yhä pienempiin arvoryhmittymiin, joille on tyypillistä, että ne syyttävät kaikesta maailman pahasta tosia ryhmiä ja vetäytyvät itse kaikesta vastuusta. Biisin pointti onkin, että jos me haluamme paremman, tasapuolisemman ja rauhallisemman yhteiskunnan, ja jos haluamme ylipäätään paremman elämän, voisivat kaikki tehdä jotain vähän paremmin, vihanlietsonnan ja muiden mollaamisen sijasta.
Nyt kun Jean Sibeliuksen syntymästä on kulunut 150 vuotta, on pakko ottaa esiin fakta/väite, että eräs kaukainen sukulaisesi säesti aikoinaan mestaria. Siis mitä, ja kuinka rock Sibelius on mielestäsi ja voiko Lauri Darran musiikista löytää jonkin linkin tuonne suuntaan?
- Kas kun kysyit. Omat bändikaveritkin nimittäin luulivat, että tein apulannat ja andymccoyt ja keksin jutun täysin päästäni lehdistöä fuulatakseni, mutta Sibbe-juttu on siis täyttä totta, Akilles oli erään esivanhempani veli, sokea kanteleensoittaja, joka tosiaan esiintyi joskus nuoren Sibeliuksen kanssa. Kaverissa olivat kaikki homeerisen runonlaulajan legendan osatekijät kohdallaan: sokea kanteleensoittaja 1800-luvulla, Kalevalan syntyaikoihin, tunsi Sibeliuksen, jne..
- Musiikissamme Sibelius ei varmasti kuulu, tästä ovat klassisen romantiikan hienoudet kaukana, ja minähän olen musiikillisesti niin lahjaton ja ignorantti kuin olla ja voi. Olen kyllä digannut klassista musiikkia aina – varsinkin Vivaldia ja Beethovenia – ja tietysti myös Sibeliusta. Vaikkapa Karelia-sarjan intermezzo on uskomattoman hieno sävellys.
Kappaleiden tarinat ovat mielenkiintoinen sekoitus negatiivisuutta ja positiivisuutta. Maailma on kaikille hankala paikka, mutta ei täältä poiskaan tahdo - kai. Onko Lauri Darra pohjimmiltaan negatiivinen vai positiivinen henkilö ja mikä on hänen mottonsa?
- Aargh. Sanoisin vuoroin negatiivinen, positiivinen ja neutraali. Eihän nykyinen maailmantilanne paljon ilonaihetta anna, mutta pohjimmiltani olen elämänhaluinen ja utelias luonne. Se on totta ettei Tahdon jäädä maailmaan sovi temaattisesti muihin biiseihin, mutta en malttanut olla julkaisematta sitä jo nyt. Ja se on tarkoituksella viimeisenä biisinä herättämässä taas taistelutahtoa sen kaiken kurjuudessa märehtimisen jälkeen.
- Vielä pari vuotta sitten motto olisi ollut “ei tunnu missään.” Toisaalta ” vapaus tai kuolema” on ajankohtaisempi nyt kun taiteen ja tieteen tekijöiltä halutaan tukkia suu. Sanotaan siis vapaus tai kuolema.
Levyn kansissa ei mainita mitään tuottajaa ja moisen utelu sai myös tähän asti vaitonaisena pysyneen kitaristin aktivoitumisen.
Ossian: - Tuottajaksi voisi merkitä 90-luvun laman.
Lauri: - Ossianin kommentissa on vinha perä, sillä hän on itse lama-ajan lapsia ja juuri hän vaikutti ehkä eniten biisien sovituksiin ja yleissoundiin. Varsinaista tuottajaa ei siis ollut. Äänittäjä-sedät (kiitokset Tuomakselle ja Simolle) toivat ideoitaan mukaan ja vaikuttivat soundeihin, osin tuunailimme niitä itse.
Levyn synnytysprosessi oli kuuleman mukaan tuskaton, jopa helppo. Sovitukset ja tuotanto ovat ryhmän kollektiivista tulosta, vaikkakin erityisesti kitarasovituksiin Ossian vaikutti ratkaisevasti.
- Valkoisessa roskassa hän loi käytännössä koko äänimaiseman. Minulla oli biisiin sanat, laulumelodia, soinnut ja vähän bassosäveliä, mutta ei minkäänlaista sovitusta. Session rumpali Ville kehitteli kompin, Ossian kaikki kitaraosuudet. Siinähän on kolme eri säestävää kitaraa ja lukematon määrä sooloja, fillejä ja kaikenlaisia lisäelementtejä. Loppusooloon hän soitti ainakin 15 ottoa, joista kokonaisuus parsittiin. Lopputulos on todella onnistunut, sinfonisen loistava, ja antoi kappaleelle sen mahtipontisuuden, synkkyyden ja apokalyptisen triumfaattisuuden jota siihen olin toivonutkin.
Mitä seuraavaksi? EP tuli ulos levy-yhtiön kautta ja miehistöllä on ymmärtääkseni sen verran kokemusta takanaan, että punttien ei pitäisi tutista isompienkaan haasteiden edessä, vai kuinka?
- No kyllä vain. Jos bändin kitaristi on tosiaankin soittanut Mikko Alatalon levyllä (niin kuin Ossian on), niin vain taivas on rajana. Jos sekään.
- Levy-yhtiöyhteistyö rajoittuu toistaiseksi nettijakeluun ja pilvihommeleihin. Ei haittaisi jos löytyisi lafka, joka voisi osallistua ihan reippaasti levytyskustannuksiin ja levitykseen. Muuten kunnon pitkäsoitosta voi vain haaveille. Fyysisten levyjen myynti on nykyään niin surkeaa, että olen alkanut miettiä, onko pitkäsoitto ylipäätään enää järkevä formaatti tulevaisuudetta.
Uutta EP:tä lupaillaan vielä ennen kesää ja yhtye on kasvanut toisella kitaristillakin, kun remmiin liittyi Rane. Näillä voimillahan selviytyisi jo festarikeikoistakin herrat pohtivat ääneen. Mutta mitä tapahtuisi jos Lauri Darra & Tuomiopäivän sävärit rakentaisi talon? Ajatus moisesta tuo Lauri mieleen välittömästi Eiffelin tornin (tietysti), kun taas Ossianin mielestä lopputulos voisi olla joku pittoreski puutalo, jonka pottukellarista näkee suoraan Gehennaan.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain on jäänyt sanomatta niin nyt olisi sen sanomisen aika.
- Yhteiskunnallisen musiikin puute nyppii. Yksikään iso artisti ei tee nyt aidosti yhteiskunnallista musiikkia vaikka tilausta olisi älyttömästi. Räppäritkin ovat alkaneet räpätä enemmän bilettämisestä ja naisista kuin epäkohdista, mutta toisaalta se kuvastaa aika hyvin tämän ajan henkistä rappiota ja pinnallista orgastisuutta.
- Kävin pari päivää sitten katsomassa Pelle Miljoona Oy:tä. Tempot olivat pudonneet puoleen aiemmasta, mutta Juokse villi lapsi se vain kolisee yhä. Se biisi on nyt puhuttelevampi kuin koskaan. ”Kadut ovat täynnä typeryksiä...” Heh. Siinä on aika selkeä henkinen yhtäläisyys Valkoiseen roskaan. Ja toinen genre joka puuttuu, on hyvin tehty romantiikka. Tarkoitan jotain sellaista kuin vaikka Hento ja pieni ote. Nykyiset rakkauslaulut ovat sen rinnalla pelkkää kiisseliä.
- Meidän lähtökohta on koko ajan ollut, ettei biisienteossa ja soundeissa tyydytä esikuvina pelkkiin kasariklassikoihin, vaan mennään myös niiden juurille, jotka olivat aika moninaiset; punk, hevi, blues, rockabilly, iskelmä, rautalanka, jazz, folk, elokuvamusiikkia kuten Ennio Morricone… Ja ulkoisesti nämä nykybändit ovat hajuttomia ja kliinejä… Siellä Oy:n keikalla oli virkistävää nähdä ontuvan resuisen Andy McCoyn yskivän lavalle mustankeltaista limaa. Eihän se sinällään kaunista ollut, mutta muistutti siitä että rock oli joskus fyysistä ja likaista. Ja sellaista sen pitäisi ollakin, kalja saa haista, savu leijua, hiki virrata ja veri tihkua. Parhaimmillaan se voi olla syy rimpuilla elämässä.
- Eiköhän nyt tullut kiusattua toimittajasetää ihan tarpeeksi. Kiitos ja anteeksi.
Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Jone Matilainen
