• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Kirjaudu | Rekisteröidy

Red Kaukasus – askarruttavaa populaarimusiikkia keskittymiskykyisille

Red Kaukasus on yhtye muutosten kourissa. Bändin toinen pitkäsoitto, Reflections, syntyi hiljalleen, ryhmän itsensä kasvaessa ja muuttuessa sen aikana. Desibeli haastatteli yhtyeen rumpalia, Kimmo K. Koskista, menneistä, nykyisistä ja hiukan tulevistakin asioista.

Julkaisitte vuonna 2014 The Architect -pitkäsoiton, joka on osoittautunut pitkässä juoksussa oikein mainioksi levyksi. Miten ja mihin suuntaan olette kasvaneet toisella albumillanne, ja miltä esikoinen kuulostaa nyt omiin korviin, kun sen julkaisusta on kulunut pitkälti päälle kaksi vuotta?

- Esikoinen on kyllä ihan kelpo levy, vaikka kieltämättä siihen suhtautuukin tätä nykyä vähän harjoitelmanomaisena. Taannoin kuuntelin siitä otteita ja ihan siedettävä se on omiinkin korviin. On sillä selkeät puutteensa, mutta niistäkin jutuista on tavallaan muodostunut sen levyn vahvuuksia. Tietystä yksinkertaisuudesta muotoutuu aika hypnoottinenkin kokonaisuus.

Uuden materiaalin sielu kiitääkin hieman eri sfääreissä, ja Koskisen mielestä tuore materiaali on monipuolisempaa sanojen, sävellysten, sovitusten, soundien, soiton ja ylipäätään esillepanon saralla. Lisäksi esikoista siunannut/vaivannut synakuorrutus on poissa, harvojen koskettimien ollessa ”härskejä lätkähalliurkuja”. Mutta mikä sitten on tärkein edistysaskel, jonka olette ottaneet toisella albumilla?

- Ehdottomasti ilmaisun huomattavasti laajempi dynamiikka ja materiaalin monipuolisuus. Kliseisesti sanoen ääripäitä vedettiin tarkoituksella kauemmas toisistaan: nyt mennään välillä tosi herkästi ja hissukseen, toisinaan taas isolla metelillä ja hengästyttävällä poljennolla. Kokonaisuuden monimuotoisuus oli oikeastaan aika lailla alusta asti mielessä uutukaista tehtäessä.

- Architect äänitettiin muiden jätkien aika valmiisi pureskelemien pohjien päälle. Olin itse ollut bändissä tuolloin vasta muutaman kuukauden ja sain kehitellä niihin rumpusovitukset ihan oman mielen mukaan. Reflections lähti syntymään pakottomasti jamipohjalta, ja se rakentui bändilevynä tosi luomusti ja kiireettä. Ehdittiin ja jaksettiin tavoitella parhaita ratkaisuja ja tuumia biiseihin vaihtoehtoisia, haastavampia ideoita. Materiaalia tehtiin rauhassa ja sovituksia hiottiin todella huolellisesti pitkän kaavan mukaan.

Tekijät huomasivat nopeasti esikoisen julkaisun jälkeen, että levyä vaivasi eräänlainen yksiulotteisuus, ihan tempoista lähtien. Reflectionsin suurempi kirjo tekeekin levystä erittäin monipuolisen kokonaisuuden, jota on huomattavasti kiinnostavampi soittaa sekä kuunnella, etenkin pitkässä juoksussa.

Levyn kansissa mainitaan vielä viisi jäsentä, mutta saatteessa listataan enää neljä jäsentä. Mitä siis tapahtui? Kaksintaistelu aamunkoitteessa, hiljainen ero, vai mitä ja miksi?

- Asiaan ei liity itkuraivareita tai kipeytyneitä nenänvarsia. Laulaja Ilmari muutti jo vuosikausia sitten toiseen kaupunkiin eikä muun elämän kiireittensä vuoksi enää oikein kyennyt osallistumaan bänditoimintaan. Levyn laulut paria raitaa lukuun ottamatta mies kuitenkin hoiti lupaustensa mukaisesti, ja hienosti hoitikin. Uutta laulajaa haetaan paraikaa. Itse en Remuksi ryhdy, vaikka hätäpäissään pari rallia levylle tulikin mölistyä.

Reflections -albumista on saatavilla ymmärtääkseni kolme eri versiota. On 9 raitainen cd, 7 biisin mittainen vinyyli ja 10 kipaleen digijulkaisu. Miksi näin ja mitä versiota itse suosittelette, vai hajaantuvatko äänet bändin sisällä?

- Vinyyli tietysti, koska se on formaattien kuningas. Ja cd tulee kumminkin siinä mukana. No, asiasta keskusteltiin tiukastikin, mutta osaltaan tämä oli pienen bändin pienen julkaisubudjetin sanelema juttu. Kaikki yhdeksän biisiä, reilut 50 minuuttia musiikkia, eivät olisi mahtuneet hyvälaatuisina yhdelle vinyylille. Tuplavinyyli olisi ollut yksinkertaisesti liian kallis ratkaisu.

- Nythän tuossa kattauksessa on erilaiset tripit tarjolla. Vinyyli on se kaikkein tiiveimpään muotoon pakattu ja ehkä loppujen lopuksi myös oma suosikkini. Onhan se formaatti pakottanut vinyylien aikakaudella ottamaan löysät pois, kun siihen 40-45 minuuttiin on ne levyt tikistetty... No, hyviä biisejä on nuo cd:n "bonusbiisitkin", mutta ne myös kallistavat kokonaisuutta hiukan raukeampaan suuntaan. Samasta syystä se digijulkaisun bonusraita Islet jätettiin fyysisiltä levyiltä pois; se on kyllä yhdenlainen postrock-paisuttelu, mutta kuitenkin aika iisi raita. Rokkibändi me kumminkin pääasiassa ollaan, vaikka herkistytäänkin aika helposti sulosävelten äärelle.

Mainittakoon vielä, että kun tuo digiraita on verkossa striimattavana, joten jokainen saa kyllä kaikki biisit kuultavikseen, jos vain niin haluaa. Nimi Reflections on mielenkiintoinen, yksistään monitulkintaisuutensa vuoksi. Mitä haluatte heijastella ja/tai peilata, vai onko levy reaktio johonkin tyystin muuhun?

- Heijastumat, peilikuvat tai reflektiot ovat tietysti itse heijasteen aiheuttavan materian vaihtoehtoisia, aineettomia ilmenemismuotoja. Omakin heijastuma on itselle peilikuvan pohjalta se tutuin, ja vaikka omakuva muodostuu sen kautta aika vahvasti, se on silti tyystin toinen kuin muiden itsestä saama kuva. Ei ihme, että itsensä kokee olevan jotakin muuta, kuin muiden mielestä on. Tämä karmiva olemusvääristymä ja suoranainen dilemma ilmenee julmimmin valokuvissa. Tuo tyyppi on tuttu mutta outo!

- Biisien taltioidut muodot ovat tällä levyllä myös heijastuksia. Toisessa tilanteessa, kuten treeneissä tai keikalla niiden perimmäinen idea heijastuu aistittavaksi erilaisena. Tokihan ne biisit puolestaan heijastavat bändiä ja sen jäseniä. Aika vahvasti tämän levyn tuotantoprosessissa kuitenkin omia syvyyksiä joutui kaivelemaan niin taitojen, luovuuden kuin näkemyksenkin tiimoilta. Se kaikki heijastui levyyn.



Entä mitä toivoisitte kuulijoiden kiekolta löytävän?

- Kuulijoiden soisi löytävän levyltä sitä samaa uppoutumisen vapauttavaa tunnetta, mitä itse näitä biisejä soittaessa voi kokea. Biisit johdattavat omalakisina olioina kuulijaa, ja mikäli se tunneskaalan aikaansaama tietty puhdistava tuuli sieltä hönkäisee myös kuulokkeiden kautta, niin olemme onnistuneet. Ehkä tämäntyyppinen musiikki myös herättelee kuulijaa reflektoimaan omaa elämäänsä, jolloin sillä on parantavia vaikutuksia.

Toteatte itsekin että levy on hankala määritellä genretermein, mutta jos oleellinen bändin musiikista olisi puristettava alle kymmeneen sanaan, nuo sanat olisivat...?

- Ennakkoluulottomasti rockin olomuotoja yhdistelevää, jäntevän askarruttavaa populaarimusiikkia keskittymiskykyisille.

Levyjen väli kasvoi lopulta kahteen vuoteen joten materiaalikin on lähtöisin pitkältä ajalta, osa jopa periytyy esikoista edeltävältä ajalta. Mutta mukana on myös täysin tuoreita raitoja, kuten Tightrope ja Room with No Corners – joita vokalisti-Ilmari ei ehtinyt edes laulaa. Levylle haluttiin vielä jytinää ja kiivaampaa huuruilua, joten kyseiset raidat tehtiin kalkkiviivoilla täydentämään palettia. Myös rauhaisa, kysymysmerkistä varsin oivaksi kappaleeksi muodostunut Land of the Leal valmistui ihan viime metreillä. Mutta miltä tulevaisuus näyttää? Uusi vokalisti on siis haussa, mutta joko uutta studioreissua on suunnitelmissa? Sinkkuja, keikkoja?

- No nyt on kaikki auki. Varmaankin oleellisimpana ratkaistavana asiana on saada värvättyä uusi laulaja. Jos sopiva tilaisuus tulee vastaan, keikalle tietysti voidaan lähteä singbackinakin – eka keikkahan me aikanaan heitettiin bassojen tullessa ipodista. Into tässä taas alkaa olla kova, ja luotto bändin jatkoon on vahva.

- Biisivarastoa ei olla tässä ehditty kartuttamaan levytysprojektin jälkeen, koska on itse hoidettu kaikki tähän levyn julkaisemiseen liittyvät asiat. Tommi (Sarin, kitara) perusti Ichorous Music -levy-yhtiön, ja on hoidellut näitä käytännön kommervenkkejä. Mike (Kloet, basso) miksasi levyn. Itse tein kaiken visuaalisen aineiston videota myöten. Mutta eiköhän sitä musaakin taas ala tulla, kun päästään tasaisemmin apinaluolaan pelivehkeiden ääreen. Ilmeisesti kakkoskitaristi Juha (Taipale) pääsee jatkossa osallistumaan taas tasaisemmin bändihommiin, äijä kun on ollut pitkin maailmaa töissä viimeiset vuodet.

- Ja onhan meillä kohtuullinen kirjasto jameja tallessa, niistä pitäisi alkaa uuttamaan biisejä. Siitä on muodostunut oiva biisihautomo, kun äänitetään kaikki treenit ja seulotaan sieltä potentiaaliset jamit jatkojalostukseen. Olisi tuolla varmaan levyllinen kelpo huurua jo puolivalmiina...

Jos Red Kaukasus olisi maalaus, niin minkälainen se olisi, kenen tekemä ja mistä sen voisi löytää?

- Tiettyä surrealistisuutta tässä tietenkin on mukana, mutta ei kuitenkaan mitään Dalin räikeää kikkailua, ei myöskään M.C. Escherin matemaattisen tarkkaa visuaalista silmänkääntöä. 1500-luvulla eläneen italialaisen Giuseppe Arcimboldon omalaatuisista, tavallaan hassuista mutta aika nerokkaista muotokuvista voisi löytää mielenkiintoisen yhteyden.

- Arcimboldon teoksissahan esineet, kasvit tai ruokatarvikkeet muodostavat ihmishahmoja, ihan tunnistettaviakin. Ehkä samaan tapaan Red Kaukasus on tavanomaisista osista kekseliäällä tavalla koostettu kokonaisuus. Sellainen outo ja kiehtova, mutta myös värikäs ja luonnonmukainen, kuten vaikkapa miehen tunnetuimpiin lukeutuva teos nimeltä Vertumnus. Siinä keisari Rudolf II:n ulkomuoto rakentuu kasveista, hedelmistä ja kukista.

- Ja ehkä ne Arcimboldon tummat taustatkin voi jotenkin kytkeä yhtyeen melankoliseen pohjavireeseen. Tavallaan myös taidokas mutta ei ihan valokuvamaisen tarkka maalausjälki on aika hyvä linkki: bändihän kuulostaa orgaaniselta ja pysyttelee erossa modernista tykkituotannosta, jossa tietoteknisesti kaikki elementit asetellaan ja säädetään nykystandardien mukaisesti "oikein" ja musiikki kuolee lopulta täysin.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi vielä kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Keikkoja ja kaikenlaista yhteistyötä sopii tarjota. Levyjä voi tilailla bandcampin kautta, meilillä bändiltä tai levymoguli Tommilta Ichorous Musicin palatsista. Vinyylejä tehtiin tosi pieni painos, eli jos moisen hifi-esineen omakseen halajaa, kannattaa hoitaa asia kondikseen oitis!

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Kimmo Koskinen