Peter Pam digitoi Queenia Tron-maailmaan
16.02.2019
Peter Pam, joka vaihtoehtoisesti kirjoitetaan myös kokonaan isoilla kirjaimilla, sai alkunsa joskus kesällä 2011. Tuolloin bändin primus motor, vokalisti/kiipparisti/kitaristi Petri Airos ja rumpali Lassi Toivonen pistivät alulle jotain, josta syntyi jokin aika sitten Flat Moon Rising -EP. Duon täydensi trioksi Petrin veli Pekka, joka rekrytoitiin basistiksi. Viimeisin lisäys miehistöön on joulukuussa 2018 mukaan hypännyt kitaristi/kiipparisti Henri Kiiskinen. Desibeli haastatteli veljeksiä, joista Petri oli suurimmaksi osaksi äänessä, ja aluksi tehtiin tietysti lajimääritys.
Mikä on Peter Pam? Mitä se on? Ja ennen kaikkea: miksi?
Petri: - Peter Pam on Megamanin ja Terminaattorin siemenistä kasvanut jonkinmoinen Kurt Cobainin ja Fox Mulderin hybridi, joka kehdolta herätessään saattaa poimia mukaansa muutaman kauniin kielon, kunnes kosmoksen kohtalokas avo-Cadillac kaartaa horisontista reptiliaaninnahka sisustuksineen paikalle ja houkuttelee omasta mielestään hyvinkin normaalin kulkijan kyytiinsä. Tietenkin heleiden garage-syntikoiden ruoskiessa äänimaisemaa taustalle.
Okei, siinähän sitä on messevää kuvamateriaalia mielikuvituksen drive in -teatteriin. Soundillista jalanjälkeä pohdittaessa päästään sentään lähemmäs Tellusta.
Petri: - Soundillisesti bändiin aika vahvasti vaikuttavat Lassin Dave Grohl henkinen rumputykitys ja Pekka lisää soppaan beisillään omat blues taustansa ja meikäläinen pimputtaa halvoilla synilla vähän megamania kylkeen ja välillä vähän skebanaattoria myös niin avot.
Kitaristi Henrin mukaan tulo tulee taatusti muuttamaan kaavaa, ja Petrin mukaan bändi onkin tavallaan vasta heräilemässä. Ensimmäisen EP:n työstöön pääseminen otti ehkä aikansa, mutta se todellakin kannatti. Ymmärtääkseni Flat Moon Rising on debyyttinne?
Petri: - Kyllä tämä on ensimmäinen omakustanne julkaisumme. Käytiin Marraskuussa parissa päivässä räkäsemässä nämä kipaleet narulle ja Tammikuun 3. oli julkaisupäivä.
Materiaali on suhteellisen tuoretta, neljästä kappaleesta kaksi (Out of Sight ja A.I.) ovat syntyneet vuonna 2018, ja Harlequin Flight on niitä pari vuotta vanhempi. Vain Destro on kulkenut mukana pitempään, jostain vuoden 2013 tienoilta.
EP:n äänittäjä ja miksaajana toimi Henri, joka prosessissa päätyi orkesterin vakiojäseneksi. Kiekon kappalevalinnatkaan eivät olleet mitkään itsestään selvät, sillä vain uusimpien raitojen äänittämisestä vallitsi yhteisymmärrys.
Petri: - Destrokin meinasi aluksi jäädä pois mutta onneksi Lassi sai meikäläisen pään käännettyä ja saatiin sekin narulle.
Entä jäikö rannalle joitain ehdottomia killeribiisejä?
Pekka: - Kaikki parhaat jäi pois.
Petri: - Tossa yksi päivä laskeskelin et että ollaan varmaan livenä tässä vuosien varrella vedetty joku 35 omaa kappaletta. Ja itse en ainakaan osaa näitä paremmuus järjestykseen heittää. Paljon erilaisia biisejä jäi rannalle mutta kyllä nämäkin pameilta kuulostavat.
Miten kappaleenne syntyvät normaalisti? Ainakin EP:n tiedoissa krediitit on pistetty koko bändille, mutta mistä biisien siemenet lähtevät yleensä kasvamaan?
Petri: - Kaikki pamibiisit toistaiseksi on kyllä tullut aikapitkälti allekirjoittaneen kynästä. Yleensä vien melko valmiin kappaleen reenikselle ja eka Pekka dumauttaa sen, sitten Lassi rupeaa soittamaan meikän völjyssä ja lopulta Pekkakin leppyy ja bassokin on mukana geimeissä.
Petri: - Nyt kun Henu liittyi bändiin niin Pekka koittaa tulkata sointuja Henulle samaan aikaan kun minä ja Lassi myllytetään jo menemään. Eli mähän lähinnä vaan soitan niille uuden biisin ja he yrittävät selviytyä perässä.
Petrillä ja Pekalla on hieman Gallagher-henkinen veljesten viha-rakkaus -suhde, joka on yksi bändin merkittävimmistä moottoreista. Nähtäväksi jää mihin saakka jännite kasvaa, ja kuinka ryhmä osaa hyödyntää sisäiset vetovoimansa.
Orkesterissanne niin vokalisti/kitaristi kuin kitaristikin soittavat synia. Kuinka löydätte tasapainon eri biiseissä sille, että kuinka paljon sekaan voi vielä viskata materiaalia? Ainakin omaan korvaani esikoisen balanssit ovat todella hienosti löydetty kohdilleen.
Petri: - Tosiaan kun ollaan enempi triona aikaisemmin soiteltu niin on roolit olleet selvät eli aika 50/50 biisit jakautuneet tyyliin: "synabiisit" missä soitan vaan kiippareita ja "skebabiisit" missä vain skebaa, siis livenä.
Soittoroolit eivät kuitenkaan ole mitenkään kiveen hakattuja, vaan soittimet vaihtuvat käsissä kun aina vain isompaa ja isompaa soundia rakennetaan.
Petri: - Pekkahan soitti muistaakseni Out of Sight ja A.I. -kappaleiden kaikki kitarat mitä siellä nyt on ja Harlequin Flightin sen ihan biisin lopussa olevan kitara soolon. Kaveri on ihan käyttökelvollinen hevonen siis studiossa ainakin.
Arviossa tulen verranneekseni musiikkianne IAMX:ään ja totean Destron kohdalla, että tässähän digitoidaan Queenia Tron-maailmaan. Miten itse koette soundinne ja kuinka kuvailisitte musiikkianne jolle kulle, joka ei ole aiemmin kuullut sitä tahtiakaan?
Pekka: - Joy Division meets an asshole!
Petri: - Itelle on aina ollu tosi vaikeaa kuvailla muille pamien musiikkia, varmaan joka kerta vähän eri vastaus. Mut eiköhän toi tollasta suoraviivaista brittirokkia synilla maustetttuna ja sit sellanen Nirvana live preesens siihen vielä päälle. Jonkin verran live-meiningeistä meitä on verrattu ainakin Disco Ensembleen ja Aavikkoon.
Muiden mielipiteitä kuitenkin arvostetaan ja kuunnellaan mieluusti. Ja näissä kohdin Queenin ehdoton ylivertaisuus muistetaan nostaa esille.
Albumin kannessa on nähtävissä pölykapselimainen kuunkaltainen. Miten tuo kuva päätyi kanteen ja mitä sillä haluatte sanoa? Vai onko kuva vain siisti ja sopivan erilainen niistä normaaleista promokuvista, joissa tyylikäs bändi tuijottaa tiukasti kameraa?
Petri: - Siisti kuva. Pekka keksi ensin EP:n "hienon" nimen ja sitten meikäläisen tuli vähän leikittyä jotain graafista suunnittelijaa. Hienoa kun voi pelkällä puhelimella rakentaa bändin brändin (naurua).
EP:n sulkeva Harlequin Flight eroaa melkoisesti muusta materiaalista. Voisitteko valottaa hieman tätä Hanoi Rocks -ulottuvuuttanne?
Petri: - Aika herkkä biisi minusta. Livenä vähän räväkämpi. Ekaa kertaan kukaan vertaa meitä Hanoi Rocksiin eikä siinä mitään. Tragedy on ihan kiva karaoke biisi. Mä aina luulin et se kuulostaa enemmän joltain Nada Surffilta tai joltain sinnepäin.
Mitä seuraavaksi? Mihin Peter Pam liitää ja kiitää vuonna 2019?
Petri: - Noista EP:n nauhoituksista jäi ainakin parin biisin pohjat talteen. Niin ainaki itellä olis vähän suunnitelmissa ehkä niitä täs vähän jatkaa ja ne onkin taas vähän erilaisemman kuulosia biisejä, vähän jopa rautalanka/surf elementtejä niissä.
Tuohan kuulostaa kerrassaan lupaavalta, samoin kuin ryhmän aikomukset lisätä keikkailunsa määrää. Joten kannattaa seurata tarkasti paikallisten keikkapaikkojen tarjontaan.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.
- Let's rock this shithouse bitches!
Näin tehdään ja bändin tekemisiähän voi seurata mm. Facebookin puolella.
Haastattelu: Mika Roth
Livekuvat: K.A., studiokuvat: Petri Airos
