Pienet

Pienet - Helmikuu 2019

22.02.2019

Anna-Kaarina: So Far

Aiemmin jo Parasite ja Our Song -sinkut julkaissut Anna-Kaarina on työstänyt kiireettä esikoistaan valmiiksi. So Far EP on kirjaimellisesti kokoelma laulaja-lauluntekijän kappaleita vuosilta 2001-2013, jotka nyt viimein on saatu kaikkien kuuluville. Usein valokeilassa on vain laulaja ja piano, mutta tarvittaessa taustalla soittaa myös kokonainen yhtye.

Parasite on murskaavan upea kappale ystävän menettämisestä, surun ja kaipuun kaikuessa riveissä. Näin henkilökohtaiset numerot saavat aina pohtimaan elämän mysteereitä, joita myös Our Song omasta kulmastaan valaisee. Unique nousee puolestaan polveilevana poprockina korkealle taivaalle, tuoden tyyliin ja ilmaisuun roppakaupalla uutta kulmaa. Kaikki kappaleet ovat periaatteessa balladeja jotka perustuvat tekstiin, mutta jokainen niistä kasvaa aivan omiin suuntiinsa.

Viimeisenä kuultava I Have Seen the Rainbow When It Was Dark on joukon hurjin, seitsemän ja puolen minuutin mittainen matka, jossa rytmivetoinen ja hiljainen kappale kiihtyy, kasvaa ja koettelee rajojaan Anna-Kaarinan laulaessa lopulta koko sydämensä vimmalla. Ja kun sateenkaaren pää viimein saavutetaan, tuntuu sielu puhdistuneen ääniaaltojen voimasta. Puhuttelevaa, koskettavaa ja kaunista musiikkia.

Mika Roth

Dekathlon: The Thin Road
Ektro

Dekathlon on yksi Circle-versumin mielenkiintoisimmista uusista vesoista. Tämän(kin) projektin takaa löytyy Jussi Lehtisalo, jonka kera yhtyeeseen kuuluvat Janne Peltomäki, sekä yhdysvaltalaiset Faith Coloccia ja Aaron Turner, joista etenkin Turner on myös mukana huimaavassa määrässä erilaisia projekteja.

Yhdessä Faith ja pojat ovat luoneet vajaan seitsemän minuutin mittaisen lohkon syntetisaattoripoppia, jonka soundit ovat suoraan alenevassa polvessa 80-luvulta periytyviä. Kuvitelkaa päässänne Miami Vicen jakso, jonka kokeellisuutensa huipulla oleva David Lynch olisi jotenkin päässyt ohjaamaan – täydellisen taiteellisen vapauden kera, tietysti. Neonvärejä, alati öinen upea kaupunki ja sen kaduilla vaeltavat olennot, jotka saavat äänensä näiden valittavien, vyöryvien ja heijastelevien palasten vinkaisuista. Joillekin tämä voisi olla painajaisten soundtrack, mutta itse katsoisin mieluusti jakson loppuun. The Thin Road -sinkun ikävin puoli onkin sen lyhyys. Juuri kun toisena soivan Blood Rise -kipaleen kyytiin on päässyt, on jo aika lopettaa. Outoa.

Mika Roth

Huuto!: Metamarket
Stupido Records

Kovaääniseksi kulttuurisissiryhmäksi profiloitunut Huuto! on saanut luotua pöhinää ja kuhinaa ympärilleen jo muutaman vuoden ajan, mutta allekirjoittaneelle yhtyeen musiikki on jäänyt tuntemattomaksi. Tähän asti siis. Metamarket on neljän siivun ja noin 13 minuutin mittainen matka pitkin bändin rock’n’roll unelmaa.

Ensimmäisenä ämyreistä eetteriin kajahtava Black Zeppelin on kuin nimensä – sangen onnistunut 70-luvun rockin jättien yhteentörmäys. Tosin itse olisin nostanut kolmanneksi sanaksi ketjuun Kissin, sillä sen verran pontevaa ja isokorkoista herrain action/garage rock on. Arktinen kone II osoittautuu kelpo perusbiisiksi, eikä alle kahteen minuuttiin nuijittu Metadingo saa oikein innostumaan, vaikka tallaa ruhjotaankin lattiamattoon ihailtavalla raivolla. Onneksi lopussa seisoo kiitos, ja sen nimi on tällä erää 1-2-3-4. Tuo kummallinen, joukkoon kuulumaton ja jonnekin tumman rockin, postpunkin ja garagen tuolle puolen ulottuva biisi kuulostaa stimuloivalla tavalla joltain Ismo Alangon unohdetulta helmeltä.

Paljon huutoa, mutta ei todellakaan tyhjän takia. Pitänee siiis tutustua herrain varhaisempaankin tuotantoon uudempaa uutta odotellessa.

Mika Roth

Jukka Ruottinen: Downtown

Jukka Ruottinen on oululainen laulaja-lauluntekijä. Siinä missä Ruottinen synkistelee grungen voimalla The Psycho Season -yhtyeen riveissä, paistaa tällä soolotuotoksella aurinko todella korkealla folkahtavan poprockin poutapilvisellä taivaalla. Eivätkä ne rootsrockinkaan amerikkalaiset preeriat niin kovin kaukana ole tästä.

EP:n kolmesta kappaleesta korkeimmalle nousee mielestäni keskimmäisenä kuultava I’ll Wait, jonka ihanassa odottelussa voi tuntea popin ikuisen kaihon. Ruottinen laulaa sydämestään kuin Roy Orbison, sähkökitara luo ihanteellisen määrän aavistuksenomaista rosoa pinnalle ja sovitus kaikkine pikkumausteineen lähentelee täydellistä.

Syvemmälle yöhön taivaltava Dim Light toteaa onnen jo purjehtineen ohitse, eikä sydänsuruissa voi kuin todeta oman tappion totaalinen syvyys. Tämä ei silti tarkoita sitä, että murheen kurakossa pitäisi rypeä loputtomiin. Näiden sisarusten seurassa nimibiisi Downtown näyttäytyy enemmän americanan ja rootsin puolelle nojaavana lauluna, jonka keinuvassa kulussa on jotain äärimmäisen lämmintä ja lohduttavaa.

Mika Roth

Kaunis Kuolematon: Elämä ei tarvitse minua

Melankolista metallia esittävä Kaunis Kuolematon oli edellisen kerran esillä Desibeli.netin sivuilla alkuvuodesta 2013, kun bändin esikois-EP oli julkaistu. Tuon jälkeen yhtyeeltä on ilmestynyt kaksi pitkäsoittoa sekä iso nippu pienjulkaisuja, joista viimeisin on tämä neljän biisin mittainen EP.

Alku on todella jykevä ja ehdoton: päälle seitsemänminuuttinen Elämä ei tarvitse minua kaulitsee deathdoomillaan ilmat pihalle keuhkoista ja ilot nurkista. Olli Suvanto korisee kuin Styx-virtaan ikuisesti uppoava sielu, kitaristi Mikko Heikkilän vastatessa harvemmista puhtaista vokaaleista komealla tavalla. Murheen alhon jälkeen koittaa nopeammin deathin saralla etenevä Porteilla, joka johtaa puolestaan Yön tunteina -kappaleen aggressiivisempaan doomiin. Saatekirjeessä korostetaan EP:n teosmaisuutta, eikä turhaan. Käsittääkseni levyn kaikki kappaleet kertovat matkasta kohti väistämätöntä kuolemaa, mutta matka tuonpuoleiseen ei ole välttämättä täysin toivoton ja tarkoitukseton – lievätkö jopa vastaukset joihinkin perimmäisiin kysymyksiin odottamassa meitä siellä jossain? Näitä pohtiessa kelpaa kuunnella tätä upean depressiivistä EP:tä.

Mika Roth

Kuritus: Kahleet
Fast Decade Records

Oulusta kotoisin oleva Kuritus on perustettu vuonna 2017, joten historiaa ei ole vuosissa mitattuna vielä kovinkaan runsaasti. Nuoresta iästään huolimatta yhtye on kuitenkin ehtinyt jo julkaista EP:n ennen tätä sekä keikkailla runsaasti, eli nostetta on.

Kahleet on yhdeksän raidan ja reilun 19 minuutin mittainen pätkäytys skettipunkkia ja melodista hc-punketirollia, jolle voi antaa huoletta vauhdikkuus ja tarttuvuus -takuut. Toisinaan nopeus tosin kääntyy jo hiukan itseäänkin vastaan, tai ainakin itse olisin jaksanut vallan mainiosti kuunnella Uusi päivä vetoa yli minuutinkin verran, eikä Bittiavaruuden Jumalakaan ehdi mielestäni hyödyntää kaikkea potentiaaliaan ennen ennenaikaista loppua.

Suoranaisia huteja kiekolle ei ole siunaantunut ainuttakaan, ja erityismaininnan ansaitsevat osuva Nimimerkin takaa sekä ankkuriosuudeksi jätetty Vanki, joka yllättää mies & akustinen kitara -muodollaan. Oikein reipasta ja toimivaa.

Mika Roth

LAUMA: Marionetti
Piss Poor Company

Viime vuoden loppupuolella julkaistu LAUMAn esikoisalbumi oli ehdottomasti yksi vuoden vahvimmista kotimaisista debytanteista. Ryhmä säröinen kitararock tihkui kaihoa, voimaa ja toisinaan jopa uhoa, josta kumpusi aivan omanlaisensa tyyli.

Marionetti EP:llä kuullaan kolme LAUMAn uutta kappaletta, yksi tarpeeton uudelleenmiksaus sekä kaksi lainakappaletta. Kiekon avaava nimibiisi Marionetti saa heti kättelyssä maalilamput loistamaan, raskaan mutta melodisen kipaleen räyhätessä räkä poskella ja saavuttaessa lopussa rauhan. Lopetusruisku pistää ilkeämmin ja Paha tapa kertoo osuvin sanakääntein viinan olevan viisasten juoman. Kelpo biisejä kumpainenkin, eivätkä nämä olisi albumia ainakaan heikentäneet. LAUMA pelaa entistä rohkeammin äänekkään paahdon ja melodisuuden kanssa, menettämättä silti raikasta arvaamattomuuttaan.

Lainabiiseistä Karkkiautomaatin Hei Johanna on takuuvarma veto, kun taas Hurulan Stockholm brinner laventaa mukavasti bändin kuvaa. EP:n täytettä kumpainenkin, mutta maistuvaa sellaista.

Mika Roth

Lazer Angel: Soul Exchange
Ektro

Lazer Angel on Jussi Lehtisalon ja Bruce Duff uunituore projekti, jonka musiikkia kuvaillessa on parempi lähteä tutkimaan syntetisaattori-popin historiankirjoja. Lazer Angel pitää kyllä toisen siipensä tässä ajassa, mutta duon innoittajana on luultavimmin toiminut Tubeway Army, sekä kyseisestä syna-yhtyeestä sooloilemaan lähteneen Gary Numanin ensimmäiset soololevyt.

Nimikappale Soul Exchange on asianmukaisen partikkelimainen poppis, jossa hauskasti rytmittyvä laulu nousee ja laskee. Kyllä tässä sielua kelpaa vaihdella taustojen humistessa ja kaiun kumistessa. Sinkun toinen raita, Shut Down Incoming Signal, onkin sitten enemmän Keski-Euroopan muinaisiin EBM-juuristoihin nojaava numero. Melodia on tälläkin erää pomo, mutta alemmilla portailla kakkua rikastamassa sijaitsevat kolisevat rytmit, rohkeammat taustamaalailut sekä sähäkät säksätykset.

Lazer Angel leijuu synapopin taivailla vailla rajoja, joten on mielenkiintoista nähdä mihin projetki vielä kasvaa. Albumi-mitta tällaista herkuttelua nostaisi syna-nälkäiset jo taivaisiin saakka, ellei peräti olisi jo liikaa. Mitäköhän kaikkea muuta se Lehtisalo on ehtinyt puuhailemaan?

Mika Roth

Lionhide: Dream

Lionhide on vuonna 2015 perustettu rock-yhtye, jonka musiikissa 70-lukulainen soundi ja 90-lukulainen alternative rock seisovat tasavertaisina tekijöinä. Ryhmän esikois-EP rakentuu viidestä raidasta, joiden keskimitta painuu reilusti viiden minuutin tuolle puolen.

Ensimmäinen huomiota kiinnittävä asia on yhtyeen yhteissoundi. Persoonallinen, yksityiskohtia pursuava, paksu ja tiheä, mutta silti samaan aikaan ilmava – jopa leijuva. Kitara täyttää maisemaa kuin Led Zeppelinin kiekoilla konsanaan, mutta silti rytmiryhmä ja vokalisti pääsevät erinomaisesti esiin. Esimerkiksi Demonsin pitkässä instrumentaaliväliosassa kitara-basso-rummut -kolmio kutoo kuvioitaan komeasti, minkä jälkeen laulu tuodaan taas eteen kuin luonnostaan.

Soundin loistaessa itse kappalemateriaali tahtoo jäädä rahdun toiselle sijalle, mutta sisaruksiaan kompaktimpi What is Fear, sekä progehtavassa laidassa pisimmälle etenevä Dream tekevät jo mainiota jälkeä. Rabbit Hole on mielenkiintoinen avaus, mutta tavaraa taitaa olla tässä tapauksessa yhdelle raidalle liiaksikin.

Mika Roth

Sun Pie: Season of the Elf

Sun Pie siirtyy uudella C-kasetillaan Groovy Bummertimen kesäisistä fiiliksistä talviseen maailmaan. Tai näin ainakin kannen kuva tonttuineen ja lumisine maisemineen mielestäni vihjailee, mutta mistä Season of the Elf lopulta kertoo?

Sun Pien musiikillinen shangri-la on entistä selvemmin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun vapaasti hengittävässä popissa, jossa ”sunshine underground” saa kahleitta kokeilla kaikkea sitä mitä musiikki saattaa milloinkin kaivata. Näin Standing at the Airport kilahtelee, vinkuu ja kolisee herttaisesti kuin Berliinin aukeat taivaat löytänyt Bob Dylan ja The Moon Is My Friend voi kertoa kaukaisista taivaista katebushmaisella taustakuvioilla varustettuna. Eikä kumpikaan näistä raidoista tunnu millään tavoin röyhkeätä tai tungettelevalta – kappaleiden rakenteet ovat vain saaneet ylleen virkistävän erilaisia kankaita. Omanlaisensa erikoisnumero on myös psykedeelisen kitararockin laitumille tähyävä Septuaginta, jonka kadottua usviin The Snow-covered Hill sulkee kasetin kevytjouluisella naksutuksellaan.

Mika Roth

Teresa Banks: Bridges We Build / Bridges We Burn
Fast Decade Records

Teresa Banks ilahdutti vuoden takaisella EP-levyllään, jolla suomalais-espanjalais-italialainen punk-rykmentti paiskoi melodista hardcorea ja pinkeää skate-punkkia toisiaan vasten. Esikoisella musiikki ja ilmaisu hakivat vielä hieman muotoaan, mutta mikä on tilanne vuotta myöhemmin?

Tällä erää annos on seitsemän raidan ja vajaan 18 ja puolen minuutin mittainen, eikä turhia vetoja löydy joukosta ainuttakaan. Pakka onkin tiukempi ja ehyempi, mutta pientä lisävariointia yhtye voisi vastaisuudessa suosia, sillä siivut kulkevat kovasti samoilla raiteilla. Toisena soiva You’re the Problem on todellinen muotovalio puhuttaessa melodisesta punkista, sillä tämä veto tarttuu jo ensikerrasta, eikä sitten päästäkään enää irti. Mukavasti kaavoja pirstoo myös viimeiseksi sijoitettu Ghost Pain, jolla kyllä puristetaan, mutta ei aivan jatkuvasti kuitenkaan.

Pinnat yhtye napsii itselleen myös toistuvilla taustahoilauksilla, joita voisi hyödyntää useamminkin. Toki tässä pyöritetään tuttuja paloja, mutta jos kappale sen kestää, voidaan nojata rohkeasti jopa genren klishesiin.

Mika Roth

The Fair Attempts: arisTotal EP
Starwing Digital

Tamperelainen yhden miehen muodostama The Fair Attempts esittäytyi taannoin ilmestyneellä Bad Battery -sinkullaan, jonka tuima elektroninen industrial ja syna pop kylmäsi erinomaisuudellaan. Kahden ihmisen tuskasta ja taistelusta hirvittävää tautia vastaan oli syntynyt jotain, joka on kasvanut nyt kokonaisen EP:n mittaiseksi.

Kiekon avaa ja sulkee Blowback, synkkä synapoppailu jonka ensinnä kuultava alkuperäinen muoto selättää lopussa esitettävän, enemmänkin tanssilattioille suunnatun Chemical Warfare Remixin. EBM-jytkeen kyljessä indukitarat nostavat päätään myös erinomaisella A Day of Concern -raidalla, jolla katkeruus puristuu pintaan kuin painajaisten nostattama hiki. Kylmänä, karmeana, suorana ja armottomana. EP:n tarinakaari sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa kaikkia hoivaava yhteiskunta itseasiassa kuristaa hitaasti itseään hengiltä. Niinpä on parempi listiä oma tohtori, ennen kuin tämä ehtii tehdä saman palveluksen sinulle.

En tiedä mitä The Fair Attempts, eli Friendly Timo, aikoo tämän jälkeen tehdä, mutta toivottavasti EP saa tulevaisuudessa jatkoa. Sanottavaa ja luotavaa kun tulee vastaan koko elämän ajan.

Mika Roth

Valhe: Miracles EP
Soit Se Silti

Joskus bändin soundi voi olla niin upea, että se tahtoo peittää jopa itse kappaleet alleen. Helsinkiläinen Valhe julkaisi jokin aika sitten upean Loose Again -sinkun, mutta jotenkin muistan kappaleesta vain sen hypnoottisen soundin.

Miracles EP tarjoaa nimensä mukaisesti muutaman äänellisen pikkuihmeen, joista ensinnä kuultava Miracles on kestoltaan mittavin. Lähes kuuteen minuuttiin asti kasvava kerroskakku rakentuu diskanttisesta kitarasoundista, koskettimista, kolisevista rytmeistä sekä kahden vokalistin utuisesta laulusta, joka tahtoo jäädä alati muiden äänten jalkoihin. Muistatteko Lost in Translation -elokuvan ääniraidan? Tämä EP voisi olla 20 vuotta myöhemmin luotu sisarteos noista samoista lähteistä, elektronisesti väritettyä kitararokkia, joka on irti ajan ja paikan kaltaisista turhuuksista. Dance With the D. siirtelee jalkojaan hitaammin, tenhon vahvistuessa kitaran ja vokaalien yhteistyöstä.

Ensin muutama sinkku, sitten EP, joten olisiko seuraavaksi jo albumin vuoro? Mielestäni bändi on jo täysin valmis astumaan reilusti eteen- ja ylöspäin.

Mika Roth

Lukukertoja: 4820