Ajankohtaista

Syksyn 2018 kasettikooste – osa 2

20.11.2018

Vuoden viimeisessä kasettikoosteessa popin ja rockin kirjo on taas mitä rikkain. Kooste muodostuu mm. ambientin rauhaisasta virrasta, punkrockin räjähtävästä voimasta, kesän auringosta ja arjen loputtomasta räntäsateesta. Mukana ovat: Goo-Hags, Siistit Jätkät, Sun Pie sekä Teemu Raudaskoski

Goo-Hags: At Mitro’s Den
Suolavesi Records

Goo-Hags soittaa garagen rosoisimmasta laidasta ponnistavaa punk-rockia, jossa säröä ja rosoa on paljon. Todella paljon – siis enemmän kuin uskotkaan. Yhtyeeseen kuuluu viisi jäsentä ja se tulee Helsingistä, ja siinä se kaikki info sitten olikin.

At Mitro’s Den on äänitetty livenä purkkiin ”Mitro Primitive Sound Studion” uumenissa. Komean nimen takana taitaa kylläkin olla ihan treenis, eikä äänityslaitteistokaan varsinaisesti ole hi-fi -luokkaa. Olisiko kasettimankka ollut yhdessä nurkassa? Biisien järjestyskin taitaa olla hieman erilainen kuin mitä kasetin kansissa annetaan ymmärtää, tai ainakaan Bucket of Tears ei avaa settiä, vaan soi vasta kolmantena vetona. Mutta mitä me pienistä montuista valitetaan, kun Aiju laulaa käheällä äänellään.

Yhdeksästä biisistä yksikään ei taida ylittää kolmen minuutin rajaa, osan jäädessä taatusti alle kaksiminuuttisiksi, mutta tiivis paukutus toimii tässä tapauksessa bändin eduksi. Piian ja Marikan luoma brutaali kitaravalli taistelee halki kasetin Hannan rumpuja vastaan, Outin basson jylistessä pohjalla vaan ei pohjimmaisena. Stemmalauluakin kuullaan ja toisinaan sivuhuudot osuvat nappiin kuin Neil Youngin bändiläisillä konsanaan.

Alkuvoimaista, vastustamatonta, sähköjänismäistä ja raastavan heikoilla soundeilla maailmaan saatettua, mutta se taitaa olla olennainen osa tässä taiassa. Silti: satsatkaa seuraavalla kerralla ihan aaninki enemmän budjettiin, niin musiikista olisi helpompi hullaantua.

Mika Roth

Siistit Jätkät: KOULU3.EXE / Rotten Dick
Upper Class Twat Tapes

Siistit Jätkät -yhtye syntyi vuonna 2007 ja hajaantui neljä vuotta myöhemmin. Sen jälkeen on tapahtunut ainakin paluukeikka, uusi hiljaisuus ja nyt – vihdoin ja viimein – bändin hc-punk/räimerock/telaketjuproge räiskettä on saatu ikuistettua myös nauhalle. Itse asiassa C-kasetin toinen puolisko on omistettu ryhmän ”alkuaikojen hiteille”, kun taas toiselle puolelle on sijoitettu vuonna 2010 kirjoitettu ja kadotettu teema-albumi traagisesta ihmiskohtalosta.

Aloitetaan siitä Best of… -puolesta, eli KOULU3.EXE ja avausbiisi Täydellinen rikos. Kipalehan on tarttuvaa räimettä, melodia on havaittavissa, soolo kuullaan ja niin heavy- kuin suomirockin kukkoelkeet ovat vokalistilla hallussa Au-Au! -huutoja myöten. Bändin soitto on napakkaa myös Tex Willerin ratsastaessa westernmäisesti sisään saluunan ovista, havaittavissa on lunkia letkeyttä ja sopivaa vaimeutta. Tyyli lipsuu hikiotsaiseen uuteen aaltoon Rakastellaan ja Tapan kaikki ystäväni vahingossa -raidoilla, mutta vaikka touhu on äkkiväärää etenkin lyriikoiden puolella, ei korttitalo romahda.

Pidempien vetojen seassa kuultiin jo pari nopeampaa punk-kiskaisua, mutta vasta Rotten Dickillä rapa roiskuu ovenkamanoihin saakka. Viimeinen päivä hakkaa vimmaisella hc-punkilla päälle kuin Tiikeri-divisioona, kun taas Kaikki on muuttunut toteaa levyttävän artistin riemun hetket kiivaassa 43 sekunnin ryöpsäytyksessä. Ensimmäinen kruununjalokivi on kuitenkin vasta Hengitä, jonka painostava tunnelma kestää koko +4 minuutin matkan, mikä on jo melkoinen saavutus tällaisessa post/hc-punk paahdossa. Toisaalta bändi osoittaa hallitsevansa tilan myös alle minuutin mitassa, iskeytyyhän Leikit leikitty viimein keskelle häränsilmää, runtatessaan itsensä rouheilla soundeilla maaliin.

Ovatko Siistit Jätkät enää maisemassa? Tulemmeko tulevaisuudessa nauttimaan heidän seuraavista tallenteistaan nyt, kun ’arkistojen aarteet’ on saatu yksiin kansiin? Toivottavasti tarina jatkuu, sillä viimeisenä kuultava Lapsiparka on kaikissa progerock-vivahteissaan ja houreisissa teksteissään iskee syvälle.

Mika Roth

Sun Pie: Groovy Bummertime (Season 1)
Musarosmo

Aurinkoisen popin hipimmällä puolella on aina tilaa, ja siellä viihtyy myös sunshine undergroundia soittava Sun Pie. Siinä missä artistin viimevuotinen Acid Lounge -albumi nautti vielä 70-lukulaisen rockin satunnaisesta glamin tuikkeesta ja alleviivatuista elektronisista mausteista, on tämänkertainen musiikkipiirakka luomummin pyöräytetty.

Groovy Bummertime (Season 1) onkin vaatimattomasti sanottuna kuin The Beatlesin White Album. Tuolla levyllähän fab four irrottautui kokeellisuutensa ikeestä ja teki vain simppeliä, tarttuvaa ja helposti nautittavaa musiikkia. For a Bug, Seeing is Always Believing saa rullata valloittavan yksinkertaisena rakenteena, jossa elektroninen kuorrutus on kevyt ja Sun Pien lauluääni sekä heleät kielisoittimet ovat se juttu. Lähes lapsekkaaksi äityvä suoruus ja naiivius eivät silti tarkoita sitä, etteikö kappaleissa tapahtuisi jatkuvasti jotain jännää. Kuunnelkaapa vaikka New Song About Mother and Child Reunion -raitaa, jossa tarkoin harkitut pikku lisukkeet antavat kokonaisuudelle kummasti lisää painoa.

Groovy Bummertime (Season 1) on kuin virkistävä kävely kesäisessä puutarhassa, mikä onkin tarpeen tähän aikaan vuodesta, kun seuraava kesä on vasta ohuin haamu horisontissa. Pinnat vielä sydbarrettmaisesta Extra Terrestial Blues -vetäisystä, joka yhdessä Häpy endkö? -instrumentaalin kanssa tekee kasetin loppupuolesta yllätyksellisen.

Mika Roth

Teemu Raudaskoski: Valoääni
Linnaea et Mimosa

Valoääni on toinen pitkäsoitto, jonka tamperelainen Teemu Raudaskoski on luonut. Miehen musiikilliset juuret ulottuvat aina 90-luvulle saakka, mutta vasta sittemmin Raudaskoski on löytänyt nykyisen tyylinsä. Ja minkälainen tyyli se onkaan?

Valoääni on niitä ilahduttavia ja rajattomia folk-pop kokonaisuuksia, jotka sulauttavat afrikkalaisen, eteläamerikkalaisen, aasialaisen ja eurooppalaisen musiikin säännöstöistä ja lainalaisuuksista sävyjä niin, että lopulta on vaikea sanoa mikä on peräisin mistäkin. Maailmanmusiikista aikoinaan intoutunut Jean-Michel Jarre ja lentokentille täydellistä äänimaisemaa Ambient 1: Music for Airports -albumillaan jo neljä täyttä vuosikymmentä sitten luonut Brian Eno ovat helppoja vertailupisteitä. Samoin 70-luvun alun Kraftwerk, joka ei ollut vielä hullaantunut elektronisista vempeleistä aivan niin paljon, voisi olla eräänlainen reittimerkki matkalla Valoäänen alkulähteille.

Kappaleet soitetaan akustisten soitinten ja elektronisten lisien kanssa siten, että orgaaninen ja synteettinen limittyvät toisiinsa. Avainasemassa on rytmi: iätön, sijoittamaton ja elämän myönteisyyttä uhkuva poljento. Se vie muassaan niin, ettei liikettä tahdo aina edes huomata. Valoääni onkin tavallaan kuin yksi pitkä taideteos, jossa eri luvut jäsentävät vähäistä massaa herkin ottein, ja kun B-puolen päättävä Ylhäiset on haipunut hiljaisuuteen sielussa lepää rauha. Parhainta mahdollista lääkettä kaamosmasennukseen, ja yleisesti ottaen hartioita painavaan arkeen.

Mika Roth

Lukukertoja: 3094