Pienet

Pienet - Joulukuu 2020

11.12.2020


Haamusoittajat: Aikojen pyörteissä Haamusoittajat: Aikojen pyörteissä

Keitä ne ovat ne Haamusoittajat? He ovat tietysti yksi ja sama asia kuin Olli Nikkinen, joka tämän nimen alla soittaa ja laulaa laulujaan. Nikkisen tukena häärii tarvittaessa livesoittajia, ja näillä kuudella biisillä kuullaan soittajista rumpali Tomi Luimulaa ja kitaristi Jari Montosta, mahdollisista muista haamusoittajista ei ole tietoa.

Nikkinen luo folkahtavia ja keveän popahtavia biisejä, joissa on mielestäni selkeitä soundillisia viittauksia psykedeelisen popin suuntaan. Lempeän leppoisat kappaleet ovat kuitenkin sähkökitaran johdattamia ja niiden taustoissa sekä sovituksissa on nähty kiitettävä määrä vaivaa. Olen hedelmä saa pohtimaan edesmennyttä Syd Barrettia sekä dream popista 60-luvun väriloiston löytäneitä poppareita, kun taas Ahvenheinä huojuu myrkyllisyydestään huolimatta viehättävällä tavalla. Kyse on kuitenkin liikkeestä, eikä sen mahdollistaneista myrkyistä.

Päivä paistaa hetkittäin, mutta en sijoittaisi kaikkia näitä miellyttävästi pyörähteleviä raitoja valon puolelle, koska tunnen niissä myös mystisen illan ja yön vetoa. Poikkeuksena toimii ehkä kevyen kantrimainen Esteri, joka sekin on tosin tarina kuolemasta, mutta joka toimii siltana iloisen päivän ja näkyväisen tuolla puolen liikkuvien voimien välillä. Kiehtovaa ja askarruttavaa poppia, jota kuuntelisi mieluusti vaikka enemmänkin.

Mika Roth


KonGrety MyorkasMy: Maksaani juhannuksen teen KonGrety MyorkasMy: Maksaani juhannuksen teen

Nyt menee lujaa, todella lujaa. Värit venyvät viivoiksi ja tunnen imeytyväni äänten mustaan aukkoon. Ei, en ole juuttunut 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan loppukohtaukseen, vaan kuuntelen KonGrety MyorkasMyn äänituotosta.

Kahden raidan mittainen Maksaani juhannuksen teen -demo/promo/julkaisu on jotain, joka ei juuri musiikista muistuta. Ideana on, ett√§ taustalla soi taustamusiikkimaista eri soitinten ja efektien huminaa ‚Äď eik√§ ns. soittimia kuulla v√§lill√§ pitk√§√§n, pitk√§√§n aikaan. Fokus on kuitenkin sanoissa, joita vokalisti syyt√§√§ n√§ht√§v√§sti pitk√§lti tajunnanvirralla. Verihurmeisia tarinoita kerrotaan kuin uutisia, toisinaan vokaalit on hidastettu venytetyksi murinaksi ja m√∂yk√§ksi, toisinaan taas pikkuoravamaiseksi kimitykseksi. Joku laulaa h√∂p√∂l√∂p√∂√§ takana ja pariin sanaan tartutaan hetkeksi, toistaen ja veivaten niit√§. √Ą√§ni√§ on p√§√§llekk√§in, linjat sekoittuvat, samoin kuulijan pasmat. Hetkitt√§in intoudutaan lapsekkaisiin rallatuksiin, toisinaan taas puhutaan alleviivaavan √§rsytt√§v√§ll√§ √§√§nell√§ ‚Äď t√§t√§ kuunnellessa alkaa tosiaan silm√§kulmat nykim√§√§n.

Ensimmäisenä kuultava Maksaani juhannuksen teen ei juuri eroa pääpiirteiltään Näin maksaani juhannuksen teen -raidasta. Iskuhumala toimii tosin niin, että karmeat tarinat asettuvat jonkinlaiseksi jatkumoksi. Tarkoitushan on shokeerata, ravistella, läimiä satunnaista kuulijaa vasten kasvoja ja ainahan se välillä onnistuu. Pitäisikö tässä nyt heittää kengällä vai ojentaa kukkia? En minä tiedä, mutta onpahan ainakin erilaista spoken word -silppua. Huh!

Mika Roth


Lewizki: OMG Lewizki: OMG
LEFT

Kylm√§√§ ja persoonallista, noilla sanoilla kuvattiin Lewizkin syksyist√§ POV-sinkkua ja samat termit ovat kyll√§ mahdottoman osuvia uuden EP-levynkin tiimoilta. OMG on seitsem√§n raitaa ja noin 18 minuuttia kolkkoa ihmissuhdeviidakkoa, kun vasta 20-vuotias rap-artisti ruotii ‚ÄĚel√§m√§ns√§ h√§mment√§vint√§ aikaa‚ÄĚ. Vetoapua tarjoavat kaikilla raidoilla tuotannosta vastaava Lameboy sek√§ parilla raidalla t√§t√§ komppaava 4eva.

Soundit ovat kieltämättä kompaktit, niukat ja piinaavan pinnassa, kun Lewizki luotaa sieluaan sekä sen välittömiä lähiseutuja. Vokaalit iskevät kipinää r’n’b-pinnoista ja taustalle on tiputeltu juuri sen verran efektoituja vokaaleja ja biittejä, että biisien ilmavat rakenteet pysyvät kasassa. Toisaalta tämä jatkuva rajalla tasapainoilu luo EP:lle omanlaisensa vainoharhaisen tunnelman, aivan kuin kaikki olisi juuri hajoamassa osiin. Tätä samaa tukee myös se, että vain yksi raita ylittää kolmen minuutin rajan.

Tunteet vilahtavat nopeasti ruuduilla ja niistä on otettava kiinni, sillä silmänräpäyksessä kaikki muuttuu taas erilaiseksi. EP:n sulkeva Tee > Puhu antaa sentään lämmön hieman levitä ympärilleen, joten ehkäpä tulevaisuudessa odottaa ripaus auringonpaistettakin.

Mika Roth


Maiju Lehti: Molemmat tiedetään Maiju Lehti: Molemmat tiedetään
Eclipse Music

Helsinkil√§inen laulaja-lauluntekij√§ Maiju Lehti l√∂ysi vuoden 2019 huolettomana kes√§n√§ tiens√§ ainakin allekirjoittaneen syd√§meen, kun Miehen mets√§stys ja Mit√§, jos? -sinkut folkpoppailivat elokuvamaisesti. Uudella EP-levyll√§ s√§vyt ovat tummentuneet monta astetta, kun keskell√§ poikkeuslain muuntamaa maailmaa kaikki normaali tuntui katoavan. Syntyi tarve kysy√§ kysymyksi√§, joihin vain syd√§n voi antaa hiljaisuudessa vastauksen ‚Äď jos silloinkaan.

Lehti luo yhä folkahtavaa poppia, mutta valon määrän vähennyttyä varjot ovat pidemmät ja kertojan varmuus on vaihtunut epätietoisuuteen, epävarmuuteen, jopa suoranaiseen haparointiin hämärässä. Uutta ovat myös pohjoisamerikkalaiset taustaelementit, jotka ovat korvanneet pariisilaiset katukahvilat preerioiden lakeuksilta löytyvillä tienvarsikahviloilla. Etenkin rakkauden päätepysäkillä melankolisesti soiva Tavallinen sunnuntai on kaihoisine torvineen kaikkineen erinomainen maailmoiden sekoittaja. Slaavilaista tenhoa voi puolestaan aistia Lokkien korkeudella -numerosta, joka tarkastelee kaikkea fatalistisin silmin ja oman turvavyöhykkeensä takaa.

Pandemia on vaikuttanut meihin kaikkiin ja väistämättä se tuntuu kaikissa taiteenmuodoissa tästä eteenpäin. Maiju Lehden kohdalla olisin mieluusti paistatellut päivää kadun aurinkoisemmalla puolella, mutta kukaties sinne palataan vielä joskus, ja sitä odotellessa voi vaikka nauttia Valinta-kappaleen murskaavasta kauneudesta.

Mika Roth


Marras: Henkilökohtainen helvetti Marras: Henkilökohtainen helvetti

Marraskuu pääsi jo livahtamaan ohitse, mutta vaikka Marras-yhtyeen uusin EP ehdittiin julkaista jo viime kuun lopulla, voidaan tästä metallihoidosta nauttia vallan hyvin myös joulukuun puolella.

Siitä on ehtinyt vierähtää jo melkein kaksi vuotta, kun Pinnan alle EP sai vertaamaan ryhmää suomalaisen metallin suuriin ja tuttuihin nimiin. Uusi neljän raidan mittainen kiekko onkin menneeseen verrattuna valtaisa loikka aiempaa raskaampaan suuntaan. Unohtakaa siis ne aiemmin esiin nostetut kotiteollisuudet sun muut, sillä nyt verrokeiksi sopivat ennemminkin Nicole ja siitä vieläkin äärimmäisempään suuntaan pusertavat ryhmät.

Avausraita Tyhj√§ k√§si hakkaakin pajatson tyhj√§ksi, kun taas nimiraita Henkil√∂kohtainen helvetti nuijii jo deathin portteja. Turpaan tulee ja hyv√§lt√§ tuntuu. Mustavalkoista tipauttaa nimens√§ mukaisesti v√§rit pois ja alavireisempi runttaus tuntuu p√§√§st√§ varpaisiin, kun musta hy√∂kyaalto k√§y p√§√§lle kerran toisensa j√§lkeen. N√§iss√§ kohdin onkin nostettava hattua kattoon soundipuolesta, joka on totaalisen raskas ja silti j√§√§nkirkas, eiv√§tk√§ lyriikatkaan toista en√§√§ tuttuja klisheit√§. N√§in kovassa seurassa pirtsakan slayermainen Satumaa j√§√§ hiukan tarpeettomastikin jalkoihin, mutta kyll√§ viimeinenkin isku tuntuu ‚Äď etenkin kun satumaan ihmeist√§ on l√∂ydetty ovela silta menneeseen. Tervetuloa, uusi Marras, sinulle on t√§√§ll√§ paljon valloitettavaa.

Mika Roth


Olli: Like Someone In Love Olli: Like Someone In Love
Soliti

Lähes kolme ja puoli vuotta sitten päädyin ihmettelemään Ollin luomaa äänikeitosta. Tuolloin vasta 16-vuotias nuori mies oli rakennellut Bye-levylle kovin brianenomaisia ambient kudelmia. Nyt artistin julkaisemattomia raitoja on koottu yhteen, sillä tämän jälkeen hänet tunnetaan toisella nimellä. Tästä eteenpäin Olli on historiaa ja Knife Girl on tulevaisuutta.

EP:n 13 raitaa ovat kaikki vuoden 2016 tienoilla luotuja, eikä niitä ole ennen tätä julkaistu muualla kuin jossain verkon uumenissa. Mukana on neljä alle minuutin mittaista kyhäelmää, joissa kaikissa on toki ideaa, mutta jotka ovat jääneet sen kummemmin jatkojalostamatta. Vain neljä numeroa ylittää kahden minuutin haamurajan, joten suurin osa äänimaisemista on lyhyitä, irrallisia ja siten jotenkin haamumaisia.

N√§ist√§ kudelmista olisi saanut luotua mielenkiintoisia asioita, joten kummeksuen Ollin p√§√§t√∂st√§ tyhjent√§√§ p√∂yt√§laatikkoaan. Toisaalta: raidat ovat jo nelj√§ vuotta vanhoja ja vaikka Ambient-sarjan j√§lkel√§isiss√§ on potentiaalia, ovat ne my√∂s aikansa kuvia ‚Äď artistille nyt ainakin

Mika Roth


Paha-Viitanen: Vihreät kasvot Paha-Viitanen: Vihreät kasvot
Humu Records

Paha-Viitanen on psykoottista rockia soittava trio, jonka taustalta löytyy rock-ympyröistä tuttuja miehiä. Vokalisti-kitaristi Mika Sollas ja rumpali Janne Heikkinen jakavat historiaa ainakin Festermen ja Chop Suey -orkestereista, minkä lisäksi Sollas on tietysti osa loistavaa The Country Dark -ryhmää. Soolokitaran varressa vaikuttaa ja vakuuttaa puolestaan itsensä Faarao Pirttikangas, joten kolmikannan kulmat ovat timmissä terässä.

Ent√§s sitten itse musiikki? Joulun alla moni paketti on p√§√§lt√§ kaunis, mutta n√§iden k√§√§reiden takaa l√∂ytyy silkkaa dynamiittia. Psykoottinen rollaus on korkeaoktaanista ja suomalaisen outorockin raskaat viitat makaavat psychobillyn p√§√§ll√§, kuin sateeton myrskypilvi p√∂lyisen kyl√§pahasen yll√§. Tuimalta n√§ytt√§√§, mutta helpotusta ei ole tulossa ‚Äď ja se painostavuus onkin koko homman juoni.

Vain kaksi biisiä puristuu juuri ja juuri kahden ja puolen minuutin tuolle puolen, soundien ollessa kauniisti sanottuna primitiivisiä. Rankkuus ja rosoisuus eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että soitto olisi suttuista tai sovitukset mitenkään lepsuja. Raivokkuuskin on taitolaji, jonka avulla Vihreät kasvot saadaan hohtamaan ja Palava nainen jää kummittelemaan mielen sopukoihin.

Mika Roth


Plaguebreeder: Annihilation Plaguebreeder: Annihilation

Lahtelainen Plaguebreeder on pitänyt matalaa profiilia muutaman vuoden julkaisurintamalla, mutta hiljaisuus päättyy nyt poikkeuksellisen kovaan pamaukseen. Jo aiemmin metallin mustemmalla puolella majaansa pitänyt yhtye on lisännyt sinfonisia elementtejä äärimetalliinsa, ja uudella EP:llä kuullaan myös ryhmän tähän mennessä mittavin ja eeppisin kappale.

Reilun minuutin mittainen Dawn of the Thermonuclear Era -intro johdattaa kuulijan keskelle ’suurinta keksintöämme’, jonka liekeistä tuhomme voi hyvinkin löytyä. Lähemmäs kymmenminuuttinen The Arrival of Fire saa puolestaan sulkea EP-levyn maailmanlopun näyillään, trion jauhaessa metallipyörillään kaiken murskaksi. Kyllähän tässä voisi parikin norjalaista ykkösketjun nimeä mainita, mutta ehkäpä ne ovat jo kaikille tuttuja.

Blastbeatit, brutaali runttaus ja pimeyden syövereistä nousevat lyriikat rakentavat yhdessä synkän katedraalin, jossa etenkin Children of War nousee sienipilven lailla kohti korkeuksia. Mainitaan nyt erikseen vielä enemmän tarttumapintaa tarjoava I Believe in Misanthropy, joka pelaa vanhemmilla metallin palasilla ja saa hyrränsä pyörimään huimalla vauhdilla.

Mika Roth


Pässilauma: Verta tanssilattialla Pässilauma: Verta tanssilattialla

Pässilauma onnistui jälleen yllättämään, vaikka olin jo mukamas valmistellut itseäni kohtaamaan kaiken mahdollisen. Aiemmin punkahtavan rockin ja metallin kanssa kaikenlaista värkännyt ryhmä on näet tehnyt suomenkielisen big beat-levyn. Kyllä, luit aivan oikein.

Mitä tekemistä The Prodigyn ja Apollo 440:n kaltaisilla ryhmillä sitten on Pässilauman kanssa? Jaa-a, kai jokaisella meistä on omat idolinsa tms. Tämä tuotos on vyörytetty rumpali Kivilahden syyksi/ansioksi, joten otetaan hanskat käteen ja ryhdytään tutkimaan tuotosta.

Biitit paukkuvat ja toistoon perustuvat vokaalit purevat kuin Iivisniemen iso sika. Ent√§ kuinka vanhaksi laskettava soundi toimii vuonna 2020? Kerrassaan loistavasti, kuten Betoniviidakkokin rohkealla esimerkill√§√§n osoittaa. Ja jos modernimpi breikkaus sattuu t√∂rkkim√§√§n, niin nimihirvi√∂ Zusammengeh√∂rigkeitsgef√ľhl nousee autobahnille ja D√ľsseldorfin kling klang soundi vie kuulijat retromatkalle 90- ja 70-luvuille. Viel√§p√§ yht√§ aikaa.

Mit√§ siis j√§√§ k√§teen, kun Lopulta meill√§ on vain t√§m√§n viimeiset digitaaliset aallot katoavat sinne jonnekin uuden Blade Runnerin ja vanhan Tronin s√§hk√∂isiin horisontteihin? P√§ssilauman rohkeus on ihailtavaa, samoin kyky osua aina uuteen maaliin. Big beat on nyt k√§sitelty onnistuneesti, joten mit√§ seuraavaksi? Sen n√§ytt√§√§ vain tuleva ‚Äď toivottavasti.

Mika Roth


The Declawed The Declawed: The Declawed

The Declawed on alkuvuodesta 2020 Suomen Kotkassa muiden bändien murikoista syntynyt uusi metallibändi, jonka musiikki on saanut perintötekijöitä niin brutaalista norjalaisesta blackista kuin muistakin jyrkemmistä metallin alalajeista. Kaupallisille voimille haistatetaan pitkät ja se myös kuuluu oletettavasti ensimmäisestä julkaisusta.

Neljä biisiä taotaan reiluun varttiin ja kun käytän termiä ’taotaan’, niin todella tarkoitan sitä. Vyörytys on tuimaa ja vaikka Circle of Entropy nostaa hetkiseksi päätään juoksuhaudasta, on keskitys muutoin massiivista, totaalista ja julmaa. The Declawed on kuitenkin ovelasti ujuttanut musiikkiinsa mukaan myös ripauksen pohjoisamerikkalaista groovea, sekä kenties parhaimmin alternative-nimikkeen alle sopivaa tummuutta. Tekisi mieli käyttää jopa ’nu metal’ -termiä, kun puhutaan joistain painotuksista.

Esikoinen on aina esikoinen, ja vaikka The Declawedin tapauksessa sammiosta ulos kömpivän olion käsiä ja jalkoja on vielä vaikea erottaa toisistaan, on jälkikasvu joka tapauksessa vahva ja lupauksia herättävä. Nyt vain syvemmälle pimeyden syövereihin, ja loputkin sääntökirjat takkaan.

Mika Roth


Usva: Empty Faces Usva: Empty Faces

Voin käsi sydämellä sanoa ilahtuneeni, kun oivalsin että Usva on se samainen ryhmä, jonka vajaan viiden vuoden takainen Closure-debyyttialbumi on jättänyt itsestään lämpimän muistijäljen. Samalla kokoonpanolla jatkava trio luo edelleen elektronisesti silattua pop-musiikkia, jota on hankala boksittaa yksipuolisesti mihinkään genreen.

Veikein ja eksoottisin numero tällä erää on mahdollisesti Trendy Oxymoron. Raidalla Lähi-Itä kohtaa läheisen lännen pop-perinnön ja lopputulema muistuttaa jälleen hyvin paljon itsensä Bel Canton tekemisiä. Silver Cityn kevyt latinotatsi ja trumpetti siirtävät huomion kauemmas länteen, suurten vetten tuolle puolen, mutta nytkään Usva ei menetä sieluaan markkinavoimille. Trion merkittävin etu onkin se, ettei sen elektronisessa musiikissa näytä olevan tarpeettomia kynnyksiä ja rajoja.

Raitoja yhdistävät toisiinsa ajattomuus, ilmavuus sekä kyky ottaa orgaanisesta ja elektronisesta maailmasta paloja, joista syntyy ainoastaan Usvalta kuulostavia biisejä. Jos jotain kehittämisen varaa löydän, on se rohkeampi hittihakuisuus, koska potentiaalia moiseen olisi. Toisaalta: Usva on parhaimmillaan ehkä kuitenkin juuri tällaisena, eri maailmojen välillä leijuvana ilmiönä.

Mika Roth


Viimeiset: Pareidolia Viimeiset: Pareidolia
Need Money For Records

Keitä ovat Viimeiset? No hehän ovat tietysti Jukka Auer ja Lauri Kalpio, kaksi herraa Suomen Helsingistä, jotka ovat oivaltaneet jotain olennaista kolkkoudesta. Loistavan nimen duolleen keksinyt kaksikko on kasannut seitsemän biisin mittaisen debyytin, jonka soundillinen ehdottomuus lennättää kuulijan kerran toisensa jälkeen kuvainnollisesti seinään.

Mistä tässä on sitten oikein kyse? Pilkontatyö voidaan aloittaa raidasta riippuen hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Pareidolia paiskoo digitaalista hardcorea suoraan tuulettimeen, raivon purkausten lyödessä ilmat pihalle ennen kuin päivää ehtii sanoa. Sinkuksikin valjastettu Kurjet kumpuaa mitä selvimmin synapopista, jonka kylkeen postpunk on törmännyt vauhdilla. Eteisen valo kyllä postpunkkaa ja hyödyntää digitaalisia arsenaaleja, mutta on silti sielultaan rock.

Elektronista rockia, pehmeitä synapintoja ja punkin purkauksia, jotka kaikki on kuorrutettu ruosteisella dystoopialla ja matalahappisella sadevedellä. Kuvia Blade Runneria maailman laidalta ja rikkinäisiä ihmisiä jostain Mad Maxien lohduttomilta aavikoilta. Jos nämä kaverit eivät ole kuulleetkaan Skinny Puppyn tai Velvet Acid Christin touhuista, niin johan on ihme. Huh, nyt pitää istua hetkeksi alas huilaamaan.

Mika Roth


Napalm Ted x Grindonesia Napalm Ted x Grindonesia: Split
Ape Tit Rec

Sydäntä lämmittää aina, kun levyn mukana tulee ihka oikea, käsin kirjoitettu saatekirje. Tämän hienosti kasaan väkerretyn splitin mukana tuli palanen mustaa kartonkia, johon on tussattu saatesanat, sekä pari veristä machete(?)veistä. Splitillä kuullaan yhteensä yhdeksän raitaa, mutta kokonaismitta asettuu kahdeksan ja puolen minuutin kohdille, eli tempo on reippaamman puoleinen.

Napalm Ted pääsee ensimmäisenä lyöntivuoroon ja annoksesta löytyy kolme studiosivallusta, sekä yksi liverysäys. Tuttua grindin lasketteluahan tämä on alusta nopeasti koittavaan loppuun saakka, mutta nostetaan esiin nyt toisena leukaperiin tärähtävä Fleshness. Mystisessä ’Ted’s Dungeonissa’ koronasulun aikaan nauhoitettu Eaten by Pigs saa sekin veren virtaamaan vinhasti, vaikka livetallenne ei aivan täyttä glooriaa ansaitsekaan tekniseltä puoleltaan.

Jos matka on ollut tähän asti nopeaa, niin mopo karkaa täysin käsistä, kun Grindonesia aloittaa osuutensa. Ensin kuullaan neljä raitaa, Elämä, Suomileijona, Ylivieska ja Valtiovarainministeri, joista yksikään ei ylitä edes puolen minuutin rajaa. Vulgaaria ulosantia totta tosiaan, joten grindin koukuista on parempi napata nopeasti kiinni. Loppuun on lisätty vielä eeppinen livetaltiointi, jossa intron perään kuullaan kokonaista kolme ässää. Näistä kaksi onkin jo tuttuja em. biiseistä, mutta bonuksena saadaan Totuus-niminen ralli.

Hiukan tässä meinaavat sanat loppua kesken, joten ehkä vain ajatellaan lihanleikkuuta ja odotetaan mitä kaikkea kovista paketeista paljastuukaan. Grind.

Mika Roth




Lukukertoja: 1493
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs