Pienet

Pienet III - Joulukuu 2021

29.12.2021


Anna Vee: Doors Anna Vee: Doors

Anna Vee on aiemmin revitellyt rock-laulajana erilaisten bändien keulilla, mutta soolodebyytillä rock ei yllättäen roisku. Ja miksi sitä samaa tahkoa pitäisikään aina veivata, kun sielussa tuntuu soivan toisenlainen sävel? Niinpä Doors avaa uusia ovia ja näissä neljässä raidassa riittää runsaasti löydettävää sekä sulateltavaa.

Anna Vee on lähtenyt luomaan debyyttiään tekstit edellä. Tarinoita leimaa positiivisuus ja luottamus tulevaan, vaikka elo toisinaan pilviä taivaille tuokin. Muodoksi on jalostunut hiljaisen tunnelmallinen singer-songwriter soittelu, jossa kaikki oleellinen syntyy akustisen kitaran ja toisinaan jopa varoen esitettyjen vokaalien keinoin. Ilmaisun pienetkin nyanssit nousevat näin arvoon arvaamattomaan ja ainakin itse huomasin kuuntelevani EP:tä penkkini etureunalla istuen.

Anna Vee osaa viedä kappaleensa aivan äänettömyyden rajoille ja tuoda ne sieltä takaisin siten, että punainen lanka ei missään vaiheessa katkea. Lähes seitsemänminuuttinen Little Girl nostaa lopussa panokset kenties korkeimmalle, kun viimeiset kaksi minuuttia antavat bändin soittaa kovaa – ja silti hiljaa.

Mika Roth


Carlos Bronco: I Carlos Bronco: I

Carlos Bronco on eksoottiselta kalskahtavasta nimestään huolimatta siviilissä tunnettu Kalle Outilana. Siinä missä mies soittaa Vimmassa kansanmusiikistakin vauhtia jazz-progeen hakevaa musiikkia, kulkee sooloilu aivan toisenlaisilla kiskoilla. Multi-instrumentalisti ja laulaja-lauluntekijä etsiikin musiikissaan 60-luvun kultaisen retrosoulin ydintä, käyttäen hyväkseen öistä ja rauhallisempaa soundia.

Neljän raidan mittainen I vihjaa tietysti jo nimellään siihen, että lisääkin on luvassa. Ensimmäinen EP on työstetty kasaan tuottaja Michael Bleun kanssa, joka tietää tasan tarkkaan kuinka ’uutta old school soulia’ saa luotua laadusta tinkimättä. Periaatteessa EP:n kappaleilla kuullaan vokaaleitakin, mutta ne ovat niin soitinmaisessa roolissa, että olisi oikeutetumpaa puhua instrumentaalilevystä. Painopiste on aamuöisissä fiiliksissä ja viipyilevissä tunnelmissa, joista voi löytää elokuvallisiakin viitteitä, mutta joista puuttuu negatiivinen painostavuus.

Etenkin Nightdrive at Coneland sopisi ongelmitta elokuvan ääniraidalle, siinä määrin Bronco maalailee horisontteja pastillivärein. Vauhdikkaammassa laidassa Rhythm of the Gigolo kuulostaa aivan törkeän hitikkäälle numerolle, jonka täytyy olla jokin vanha soul-raita. Eihän valkoinen mies voi luoda näin purevaa soulia omillaan, eihän? Tai sitten voi, ja valloittaa samalla niin vanhan kuin uudenkin maailman.

Mika Roth


Costi: Safari Costi: Safari
PME Records

Costi-nimellä esiintyy useampikin artisti, mutta tämän arvion kohteena on tamperelainen rap-artisti. Costi, eli Tuomas Kostiainen, aloitti uransa viisi vuotta sitten, pisti sen hetkeksi jäähylle, ja tänä vuonna on sitten lähtenyt tapahtumaan isomminkin. Viisi sinkkua pistettiin ulos kuluneena vuonna ja nyt saatiin vielä EP-levykin aivan vuoden viimemetreille. EP niputtaa yksiin kansiin kaksi viimeisintä sinkkua, sekä neljä uutta raitaa, kokonaisannoksen yltäessä vajaaseen 14 minuuttiin.

Supercoolia sanataiturointia tarjoileva Costi kertoo saatesanoissa, kuinka Safari on matka hänen päänsä sisäpuolelle. Eli kuulijoille tarjoillaan tutkimusmatka johonkin, jota Costi lupaa taustoittaa ja piirtää tarkemmin tulevilla julkaisuilla. Kaikki on siis alussa ja joihinkin elementteihin palataan taatusti, kuten kunnon safarilla kuuluukin toimia.

Biisien soundit ovat tarkkaan hiottuja, dramaattisuuteen taipuvaisia ja ehdottomasti tässä päivässä, tässä hetkessä. Jos musiikki pitäisi sijoittaa johonkin vuorokauden aikaan, niin nyt liikutaan syvällä yössä ja sen tummemmalla laidalla. Costin ilmiömäinen kyky syytää sanoja huippunopeudella ei syö tekstin selkeyttä, tai soundien ja biittien tiloja. Saatekirjeessä puhutaan Marseille-soundista, itse puhuisin vain Costi-soundista.

Mika Roth


Dallaus: Tremolos, Angeles (Pt. 1–3) Dallaus: Tremolos, Angeles (Pt. 1–3)
Alakulttuuritalo

Dallaus nimen takaa löytyy DJ:nä pari vuosikymmentä keikkaillut kotimainen artisti, joka luo – ainakin tällä erää – acid-housea. Eikä näissä bailuissa oli kiire mihinkään, sillä syntetisaattorinaksutus junnaa krautin tavoin ja bilettää silti taukoamatta.

Kuten nimikin jo kertoo, Tremolos, Angeles (Pt. 1–3) -teoksesta löytyy kolme lukua. Tarina ei kerro, josko osia on jossain lisääkin, mutta kyllä näillä päälle 17 minuutilla päästään jo pitkälle, kauas ja syvälle. Instrumentaalijurnutus käynnistyy kerrassaan reippaasti, kun ensimmäisen osan hauska kuvio kääntyilee ja vääntyilee, edes ja taas, ylös ja alas. Alkuun tuntuu siltä kuin jalat olisivat juuttuneet asfalttiin, mutta oikeasti kaikki on jatkuvassa liikkeessä – tuo liike on vain poikkeuksellisen verkkaista.

Toisessa osassa tanssilattiaan tampataan tanakammin, soundien poukkoillessa retron kolikkopelimäisesti pitkin syntetisaattorihappomaita. Siirtymä kolmanteen osaan on kuin ajaisi Berliinistä silmänräpäyksessä Miami Vicen kulisseihin. Aikalinja on sama, mutta fiilis on vähäisin muutoksin totaalisesti toisenlainen. Nytkin hapokas Lontoo valuu sisään saumoista, mikä yhdistää tehokkaasti koko versiokolmikkoa. Outoa ja kummaa rakentavalla tavalla, eli Alakulttuuritalo pysyy tyylilleen uskollisena.

Mika Roth


Falernum: I giardini secreti Falernum: I giardini secreti

Italia ei ole rockin suurimpia kieliä, mutta ehkäpä tilanne tulee muuttumaan. Helsinkiläis-turkulainen Falernum esittää progehtavaa ja erittäin kokeellista poprockia, joka esitetään nimenomaan italiaksi, vaikka suomalaisuutta ei olekaan sysätty nurkkaan.

Mystisyyttä taiten hyödykseen käyttävät Il signor Duronius ja Il coraggioso Duovi ovat ottaneet musiikilliseen puutarhaansa taimia mm. progerockin, rohkeamman popin sekä klassisen ja neoklassisen musiikin maailmoista. Kuuden vuoden historia on ehtinyt jalostaa kappaleista taatusti duon itsensä kuuloisia teoksia, joissa kantele istuu busukin viereen ja kosketinmatot rikastavat monenlaisten kielisoitinten luomia, vahvasti akustisia äänikudoksia. Onkin täysin kuulijasta kiinni mieltääkö tämän neoklassiseksi progerockiksi tai poikkeuksellisen kummalliseksi popiksi, mutta ainakin muoto ja toteutustapa sijoittavat Falernumin vahvasti ’jotain muuta’ -kategoriaan.

Muoto onkin vahva ja persoonallisuuspisteitä ropisee koriin roppakaupalla, mutta samalla tärkein asia – eli itse musiikki – ei pysty mielestäni nousemaan upeiden puitteidensa tasolle. Eikä ongelma ole pelkästään materiaalissa, vaan nimenomaan poikkeuksellisessa muodossa, mikä saattaa kriitikon(kin) harmilliseen välikäteen. Hienoa on, ja ihan mahdottoman hienosyistä, mutta olisiko vähemmän ollut sittenkin enemmän?

Mika Roth


Jesse Christian: Taxi lähtee / Suvi Jesse Christian: Taxi lähtee / Suvi

Jesse Christian julkaisi jo alkuvuodesta EP-levyn, jonka otsikko jäi hyvin mieleen. Niin kuoli kaunis päivänsäde saa vuoden loppumetreillä vielä jatkoa kahdesta uudesta biisistä, jotka jatkavat angstisen ysäri- ja kasarirockin kierrättämistä.

A-puoleksi sijoitettu Taxi lähtee ei juuri armoa saa luojaltaan saatesanoissa, mutta on tässä mielestäni muutakin kuin ’ysärirockin kaatopaikalta dyykattuja riffejä’. Tietysti sinällään menevä ja potkiva siivu on paljosta velkaa Amerikan suurille rockin murtajille, mutta niinhän Apulantakin käynnisteli aikoinaan omaa tarinaansa – ja vieläpä erittäin menestyksekkäästi. Suvi onkin sitten monta astetta iisimpi luku, jolla ’kulahtanut sointukierto’ lämmittää tutun nostalgiarocksopan. Sydän on saanut taas osumaa, eikä miestä auta viina ja pillerit, kun niillä ei voi korvata puuttuvaa läheisyyttä.

Taxi lähtee / Suvi -tuplasinkku kierrättää härskisti kaikkea mennyttä, mutta näkisin Jesse Christianin silti selviytyvän tästä osapuilleen ehjin nahoin. Toki muoto on tuttu ja partikkelit kaikkea muuta kuin uututtaan hohtavia, mutta tärkeintä on lopulta itse tulos. Yksi svengaava menoraita lunastaa jo paljon, joten mielestäni noilla apajilla kannattaa dyykkailla vastaisuudessakin, etenkin kun sekaan saadaan riittävästi omaa.

Mika Roth


Koljosen tiekiista: Hotter than Heka Koljosen tiekiista: Hotter than Heka
Longplay Music

Koljosen tiekiista ei ole 20-luvulla antanut kuulua itsestään, mutta vuoden 2021 loppumetreillä kuparinen menee viimein rikki. Hekailu jatkuu seiskatuumaisella, kun Hottern than Heka losauttaa A-puolelle kaksi rallia ja toiselle poskelle kolme lisää.

Hardcore-punk rälläily melodia kainalossa on yhä rotevan nelikon leipälaji, eikä esiintymiskieli ole vaihtunut ensimmäisestä kotimaisesta mihinkään. Rallikuskit puhuvat, muu kansa valittaa/nauttii ja näin on, vaikka vain Ravintola on otsikoltaan suomenkielinen. Biisi taitaa muuten olla alkujaan Loiriplukari-laina, mutta turpaan on tullut sovituspöydässä ja lujaa. Näkisin murjonnan kuitenkin lisänneen kohteen vetovoimaa – koljosmaisella tavalla nyt ainakin.

Svengaavampaa mäiskettä edustaa B-puolen korkkaava Konela All Night (And Lada Every Day), jolla ryhmän rock käy jo tanssittavaksi – muutenkin kuin pogoten. Aivan toiseen äärilaitaan neula napsahtaa Ypäjä Rock City, jolla runttaus on vinhan tuimaa. Samalla über-hc otteella Hotter Than Heka paiskataan heti startissa maisemaan, mutta ei tämä nyt tunnu oikein toimivan. Koljosen tiekiista on hakannut rengasta kyllä uuteen kuosiin, vasarat ovat vain ne samat vanhat.

Mika Roth


Markus Petsalo: Tulkitsija Markus Petsalo: Tulkitsija

Laulaja/lauluntekijä Markus Petsalo osui mielestäni juurikin olennaiseen reilun vuoden takaisella Hyräilen-sinkullaan. Elämän hauraudesta ja ainutlaatuisuudesta kummunnut sinkku pelasi pienin liikkein ja nostatti suuria tunteita, kiitos juuri oikeanlaisen tulkinnan. Tulkitsija EP sai nimensä ja kaiketi osin muotonsakin, kun eräs henkilö totesi Petsalolle: ”Olisiko sinun aika siirtyä viihdyttäjästä tulkitsijaksi?”

Petsalo on vastannut selvästi haasteeksikin tulkittavaan kutsuun ja jatkaa em. sinkun viitoittamalla tiellä, tosin nyt kappaleet ovat vieläkin karsitumpia ja riisutumpia. Viimeisetkin yhteydet iskelmän ja rockin suuntiin ovat katkenneet, kun folkahtavampi soundi ja vähäeleisemmät ratkaisut kartoittavat Petsalolle uusia maisemia. Miehen varjo leikittelee soundiensa varjoilla, kuulostaen tuoreen voimakkaalle. Itkulukko uskaltautuu avaamaan direstratmaisia soundivyyhtejä ja rauhallisemman Dave Lindholmin vaikutus taustalla tuntuu enemmänkin nyökkäykseltä historiaan kuin miltään lainailulta.

Nämä ovat pieniä kappaleita, joiden ilmavat rakenteet nostavat EP:n painoarvoa ja antavat tulkitsijalleen tilaa toimia. Petsalo on selvästi haastanut itsensä ja lähtenyt hakemaan musiikkiinsa paljaampia kulmia, minkä johdosta EP:ltä ei löydy sellaista ’turvallista ja tuttua tarttumapintaa’. Uskallan silti väittää, että esimerkiksi Oikeassa paikassa on tässä muodossaan ja näin tulkittuna kuitenkin arvokkaimmillaan.

Mika Roth


Poliisi: Olen poliisi Poliisi: Olen poliisi
3rd Rail Music

Kyllähän se tiedetään, että Poliisi on kaikkien ystävä, ja näiden koppalakkien sekä donitsinpurijoiden rajat ylittävä ystävyys ulottuu yllättävillekin tasoille. Poliisi on näet tässä yhteydessä suomirapin superryhmä, jossa Heikki Kuula, Tapani Kansalainen ja Kreivi saavat vetoapua tuottaja Rammulta. Ymmärtääkseni tekijät eivät ole koskaan osallistuneet varsinaiseen taisteluun rikollisuutta vastaan, mutta poliisisarjat ja niiden viljelemät klisheet ovat tainneet käydä tuttuakin tutummiksi.

Amerikan poliisit ovat tietysti legendaarisia karrikatyyrimalleja, joista on helppo lohkoa Donitsei-huumoria ja Stalker Anthem ei taida olla aivan mistään tavallisesta kyttäyskeikasta kertova tarina. Karrikoidulla ironialla tehdään myös tapakasvatusta, kun Ei tippa vaan se tapa varoittelee viihdykkeiden sudenkuopista. Luonnollisesti touhu on altista kolhuille, kun jo alkujaan parodioivia ja karrikatyyrisiä hahmoja viedään pidemmälle. Kuulijalta pyydetäänkin tiukkaa uskoa ja lojaalisuutta, mutta vastalahjaksi annetaan muodoiltaan viimeisen päälle hiottua rappailua ja smoothimpaa soundia.

Tekstien tukena kuullaan ilmavaa biittiä ja avaria äänimaisemointia, edes ahdistunein numero, En kestä enempää, ei kaada päälle soundimonoliitteja, vaan samplailee iloiseksikin luokiteltavia torvia. Poliisi on huvittavan helppoa ja samaan aikaan raivostuttavan monimutkaista suomirappailua, joka tiedostaa rajansa ja taittelee reunat edukseen. Nostetaan nyt vielä eteen loistavan videon tukema Piipaa, joka on aiheesta sijoitettu avaukseksi.

Mika Roth


Project Rutinski: Majoneesit rinnassa Project Rutinski: Majoneesit rinnassa

Project Rutinskista ei ole tullut kuultua mitään korona-aikana, mutta kesän 2019 Tequila Raakana -kiekko on pitänyt hyvin pintansa. Bändin pukahtava ja eloisa suomirock saattoi tuolloin tuoda mieleen Klamydian ja Dire Straitsin – vieläpä samassa biisissä, joten uusi viiden biisin EP otettiin Desibeli.netin toimituksessa vastaan pääosin ilolla ja mielenkiinnolla.

Majoneesit rinnassa ei pidä sisällään suoraan otsikkonsa mukaan nimettyä rallia, mutta mausteet roiskuvat heti startissa. Hyvillä eväillä räyhä on jälleen rankkaa, mutta rosoisen balladin muodon saanut Turhaa pystyy kuitenkin seisahtumaan hetkeksi ja katsomaan ympärilleen ilman pienintäkään korniuden vivahdetta. Verkon puolella bonusbiiseiksi nimetyt Raivo härkä ja Täysi ovat nekin osumia kenttään, joista etenkin jälkimmäinen laventaa soundia metallin porstuaan saakka.

Majoneesit rinnassa on siitä ovela kiekko, että ensi alkuun yksikään biisi ei erotu sen kummemmin, mutta pitkässä juoksussa jokainen osa tuntuu vain kasvavan. Projektin linjat ovat siis kohdillaan ja nyt tarvitaan enää se yksi biisi, joka syttyy jo ensisekuntien aikana tuleen. Lähellä jo ollaan, hyvin lähellä.

Mika Roth


Scars of Solitude: If These Walls Could Talk Scars of Solitude: If These Walls Could Talk
Inverse Records

Scars of Solitude on kerännyt kuuden biisin EP-levylleen hyvin moninaisen joukon erilaisia kappaleita. Siinä missä reilun vuoden takainen If These Walls Could Talk -sinkku oli melodista ja melankolista metalia, laajenee spektri nyt goottirockista popahtavaan jenkkipunkkiin saakka.

EP:n muista sinkuista Left on Read pelaa onnistuneesti ja riittävän ilmeikkäästi HIM-korttia, kun taas No Riddance siirtää painopistettä aavistuksen verran Pohjois-Amerikan puolelle. Onnistuneita vetoja kumpainenkin, eivätkä ne edes vaikuta toisten askelmerkeissä astelulta. Ykkösketjun vetojen rinnalla Lullaby of the Ill-Fated kuulostaa lähinnä demonumerolle, eikä avaukseksi sijoitettu Dark Matter saa universumiaan toimimaan, vaikka kaikki oleellinen on sinne periaatteessa tuotu.

If These Walls Could Talk on kummallinen EP, jolla yhtye nähtävästi kokeilee erilaisia asioita ja makustelee mahdollisilla tulevaisuuksillaan. Parhaimmillaan aivan mahdottoman kovia iskuja tarjoava melankoliakone, joka tosin kaipaa vielä trimmausta, säätöä ja tarkemman fokuksen.

Mika Roth


Suolitappi: Tappi on rasvattu Suolitappi: Tappi on rasvattu

Suolitappi julkaisi vuonna 2013 pari kiekkoa, joiden jälkeen on ollut hiljaista – vaan eipä ole enää. Suolicore pörisee ja sahat laulavat, kun hardcore-orkesteri runttaa peräti kymmenen raitaa alle 14 minuutin mittaan.

Nimipolitiikka välittää tietysti paljon asioita, jotka samalla karsivat potentiaalista kuulijakuntaa. Toisaalta: sinkkuraita Paskaa lumella on vauhdikkaassa kertsissään niin napakkaa hc-mättöä, että huomio on taattu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä melodisessa ja rauhallisemmassa säkeistöosassa soundien kauneus ja syvyys yllättävät entistäkin rankemmin. Yhtye hakkaa ja murjoo, mutta osaa silti kaiken mäiskeen ja pörinän välissä silittääkin. Mistä tässä on oikein kyse?

Tappi on rasvattu -EP laskettelee hilpeästi huimia hc-mäkiä ja mielleyhtymiä syntyy niin nuoren YUP:n kuin Terveet Kädet -universuminkin suuntiin. Olen olemassa suorastaan svengaa ja kiekon sulkeva Aika on tullut tikkaa melodista sulkutultaan suorastaan tarttuvalla tavalla. Rasvattu kone soi komeasti, enkä voi kyllin ylistää sovituksia, joiden kautta kiekko on huomattavasti osiaan mittavampi. Vielä kun halvoista hekotuksista päästäisiin eroon.

Mika Roth


V. Rantanen ja Teräksen varjo V. Rantanen ja Teräksen varjo: V. Rantanen ja Teräksen varjo EP
Live Rock Finland

V. Rantanen ja Teräksen varjo on Vili Rantasen kipparoima projekti, jonka musiikkia on helpointa kuvata sankarimetalliksi. Tiedättehän, sellaiseksi jossa miehet ovat tosi miehiä, teräs kalahtaa terästä vasten ja meno on rankkaa. Rantanenhan on tamperelainen biisintekijä ja muusikko, joka muistetaan etenkin Teräsbetonin riveistä.

Kuinka ollakaan tämän EP:n tsibaleet oli tarkoitettu nimenomaan Teräsbetonille, joten ymmärtänette varmaan mistä suunnasta nyt tuulee. Teräsbetoni jakoi mielipiteitä ja heidän tekemisensä saavat monet nousemaan yhä takajaloilleen, joten jos et välittänyt metallitotuuksista tuolloin, tulet tuskin välittämään tästäkään EP-levystä. Omaan korvaani Marcus Lång vetää osuutensa kuin suomen oma Eric Adams ja en pysty keksimään syitä, miksi siivut ovat aikoinaan jääneet TB:n julkaisujen ulkopuolelle.

Sinkkubiisi Voimaa on selvästi se iso isku, mutta kyllä Huuda saa puntit tutisemaan ja Miekallani, nyrkilläni puskee itsensä läpi vaikka sen kuuluisan harmaan kiven. Sopivan rupista, riittävän roisia ja silti vanhan koulukunnan soundi toimii kaikilla sylintereillään, joten onneksi pöytälaatikko viimein tyhjennettiin. Omassa genressään teräksisen kovaa.

Mika Roth


Vedet: Terminal Vedet: Terminal

Vedet on Oulusta kotoisin oleva sludge/post-metal yhtye, jonka debyytti-EP kertoo lopusta. Se on tarina sairauden varjostamasta matkasta kohti väistämätöntä kuolemaa, eli nimi Terminal todellakin tarkoittaa jotain.

Neljä raitaa ottavat aikaa lähes 27 minuuttia, joten kyseessä on monin eri tavoin massiivinen tapaus. Bändin luoma metalli on aalloiltaan tasaisempaa ja siten samalla massiivisempaa, vaikka hiljaisiakin hetkiä matkan varrelle osuu. Nuo vaimeammatkin kohdat ovat kuitenkin niin täynnä jännitettä, ettei painostavuus missään vaiheessa hellitä – mikä on tietysti ollut tavoitekin. Room 11 löytää ihmisen kuoleman rajoilta, jolloin jatkuvasti pelkäät (ja toisaalta toivot) kuoleman saapuvan. Mitä on elämä, joka on jatkuvasti kuilun reunalla? Koska kipujen piinaaman sielun olisi oikeutettua päästä jo hiljaisuuden verhojen tuolle puolen?

Liian monesti kuoleman saapuu luoksemme kutsumattomana vieraana, joten pitkän matkan väistämätön päätös ei ainakaan yllätä. En silti tiedä mitä ajatella, kun kymmenminuuttinen nimibiisi Terminal viimein sulkeutuu kaiken raaston jälkeen. Olo on jotenkin puhtaampi ja kirkkaampi, etenkin kun EP:n aikana on tullut pohdittua heitä, jotka eivät enää ole täällä. Kenties on olemassa paikka ajan tuolla puolen, kenties. Musiikillisesti ja taiteellisti Vedet avaa pelin todella korkein panoksin, tämä yhtye jäi kerrasta mieleen.

Mika Roth




Lukukertoja: 1718
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös