Pienet

Pienet II - Syyskuu 2023

30.09.2023


Hawthorne Heights: Lost Lights Hawthorne Heights: Lost Lights
Pure Noise Records

Uuden vuosituhannen alussa perustettu Hawthorne Heights on tehnyt pitkän ja katkeamattoman uran, eikä toisinaan popahtavan punkin ja screamonkin kanssa pelaileva ryhmä ole missään vaiheessa luopunut emo-juuristaan. Ja miksi toisaalta olisikaan, sillä jo aikaa sitten kokoonpanonsa vakiinnuttanut yhtye osaa ainakin asiansa.

Lost Lights niputtaa yhteen viimeisen vuoden aikana ilmestyneet kolme sinkkua, joiden rikasteeksi tarjotaan vielä kaksi uutta raitaa. Sinkuista etenkin menevä Dandelions on niittänyt komeita lukuja verkon puolella, eikä biisin supertarttuvaa kertosäettä kannata suotta vastustella, koska palaset ovat vain yksinkertaisesti kohdillaan. Isompien onnistumisten sarakkeeseen on luettava myös Lucerne Valley, jonka räväkässä luonteessa ja nopeissa ryöpytyksissä emon toimivammat puolet kiteytyvät mielestäni melko onnistuneesti: kovaa mennään ja silti tunteet nousevat jo seuraavassa hetkessä herkkinä pintaan.

Uusista biiseistä Empty toistaa nimensä tyhjyyttä harmillisen osuvasti, kun taas We Were Never Lost voisi olla jokin takavuosien emo-hitti. Aika on ajanut hieman biisistä ohitse, mikä koskee hetkittäin koko EP:tä, mutta mättökohdassaan siivu nostaa yhä hien pintaan ja saa raajoihin vipinää.

Mika Roth


JormaMattila&Ulkopuoliset: KARONKKA EP JormaMattila&Ulkopuoliset: KARONKKA EP

Kyllä, kaikki pitää edelleen kirjoittaa yhteen ilman ainuttakaan välilyöntiä, kun kyseessä on JormaMattila&Ulkopuoliset. Alkukesästä ilmestynyt NIMETÖN EP esitteli menevää kitararockia tiukalla, hivenen punkahtavallakin asenteella paiskovan yhtyeen. Ykköskierroksella yllätys oli iso osa menestyksen elementeistä, joten mihin uusi kierros meidät saatteleekaan?

Neljästä raidasta löytyy taas erilaista kallistusta ja momenttia, eikä bändi (tietenkään) suosi arvattavia polkuja. Enhän minä tiedä, mistä hitosta Aamut oikeastaan kertoo, mutta orkesterin uniikki tapa välittää viestejään ohittaa melkein itse sisällön. Periaatteessa nämä ovat suoria ja simppeleitä biisejä, eivätkä sitten kuitenkaan, kun jokaisella tontilla annetaan vielä pikkuisen lisää pohdittavaa, pureskeltavaa ja huomioitavaa. Ei saattajaa osunee komeine kitarasooloineen kaikkineen lähimmäs perinteistä suomirockia, eikä tuokaan termi ole näillä tienoin ruma sana, mutta olisiko avausraita Ristiriita sittenkin se voittava hevonen kuvitteellisessa kisassa? Ehkä, sillä Pharmaca Fennica taitaa sotkeentua jonnekin kimurantin kemiansa molekyylikarttojen sekaan.

JormaMattila&Ulkopuoliset soittaa rockia, joka on paljon enemmän kuin normaalisti ’normaaliksi’ mielletty kitararock. Bändi törkkii ja tuuppii satunnaista kuulijaansa niin sanoin kuin nuotein, vaan ei liikaa ja näin kaikesta jää sittenkin positiivinen jälkimaku. Tätä on vaikeaa selittää sanoin, joten tutustukaa itse ääniin.

Mika Roth


Knullburken: Distressing Growth Knullburken: Distressing Growth
Fast Decade Records

Siitä onkin jo lähemmäs kaksi vuotta, kun rapsakkaa skeittipunkkia veivaava Knullburken oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Genren tuttuakin tutummilla urilla kulkenut Wake Up EP ei ehkä mullistanut maailmaa, mutta osoitti toisaalta alan salojen olevan hallussa.

Distressing Growth on neljän tasaisen rallin nippu, josta on taas vaikea nostaa yhtä biisiä muiden eteen valokeiloihin kimaltelemaan. Yhtäältä badreligionmaisesti aaltoileva Never-Ending Winter on (olosuhteisiin nähden) seesteisine väliosineen ja yllättävine kurveineen askel tuoreeseen suuntaan, vaikka biisi taitaa rahdun pitkäksi venähtääkin. Avausrynnäkkönä toimiva The Grind hyödyntää toisaalta skeittipunkin nopeampaa kaistaa, puskiessaan maisemaan niin että risut ja männynkävyt lentävät tieltä. Nytkin väliosa vastaa tarvittavasta twististä, jonka myötä niin alku kuin loppukin tehostuvat kummasti. Vieläkin nopeampi Waste of Skin taisi ensimmäisenä pysäyttää kaikki kellot, mutta jokin lopun kurvailussa ei vain mielestäni oikein toimi – vika voi tosin olla vastaanottavassakin päässä.

Riffi on tämän kukkulan kuningas ja kiistatta laakson kaunein neito, mutta Knullburken osaa väistää toistuvasti vauhtisokeuden ja liian pitkään jatkuneen puristuksen aiheuttaman puutumuksen. Eteenpäin mennään ja sehän on aina tärkeintä.

Mika Roth


Marius Elding: Ei mitään hävittävää / Aseveljet Marius Elding: Ei mitään hävittävää / Aseveljet

Elämässä tulee vastaan valintoja, joista joidenkin koko merkitystä ei tule vielä risteyksessä seistessä edes täysin ymmärrettyä. Marius Eldingin tuplasinkulla käsitellään elon suurimpia valintoja, musiikin muodon huokuessa edelleen kitara etunenässä tuttua angloamerikkalaista poprockia. Kaksi raitaa tarjoaa kaksi eri valintaa, kuinkas muutenkaan.

A-puolen Ei mitään hävittävää on haikean melankolinenkin kertomus siitä, kun otetaan se askeleista suurin suoraan tuntemattoman syvyyksiin. Hiljaa soitetussa biisissä kertoja ymmärtää kaiken tutun jäävän taakseen, mutta mikään ei selvästi enää sido elon kahleista vapautunutta kulkijaa – syteen tai saveen. Yhtäältä vapaus on upea asia, mutta samalla taakse jää taatusti jotain rikkoutuneita osasia, muiden ihmisten muodossa nyt ainakin. B-puolen Aseveljet näkee taas hänet, joka ei ottanut tuota rohkeaa askelta. Melankoliassa marinoitu tämäkin siivu on, kun bändiunelman perhe-elämään vaihtanut kertoja löytää vanhan bändinsä demokasetin. Nykyhetki kuuluu modernimmissa soundeissa ja taustan uuden ajan maalailuissa.

Elding osaa soitella sielun lankoja niin vaivattomasti, että kuluvan vuoden aikana julkaistuista sinkuista ei ole niinkään vaikea kuvitella otettavan rohkeaa askelta pitkäsoittojen maailmaan. Kaihoa ja modernia soundia kun harvat osaavat yhdistää perinteiseksi ymmärrettyyn poprockiin näin luontevasti.

Mika Roth


Mourning Wood: Fill Your Grave Mourning Wood: Fill Your Grave

Lyhyen historian omaava Mourning Wood julkaisi debyyttisinkkunsa viime vuoden lopulla ja uutta sinkkua pistettiin aivan äskettäin pihalle. Debyytti EP pitää sisällään kumpaisenkin herkun, ja lisäksi kuullaan myös kolme muuta vetoa. Useimmiten menevämpää, hetkittäin taas hivenen melankolista ja aina melodioitaan vaalivaa yhtyettä päästäänkin nyt tutkimaan tarkemmin.

Kiekon avaava tuore sinkku Fill Your Grave on kiistatta sitä tarttuvinta laitaa, jossa kitarat todella menevät ja rokahtava metalli kulkee suomalaisille tuttuja polkuja. Kolmen ja puolen minuutin näppärään mittaan saadaan sovitettua kaikki oleellinen, melankolisuuden palvellessa menevyyttä ja täsmälleen samoilla aineksilla on syntynyt myös Sociopath. Ave Marian kitaravallit terävöityvät, metallisemman muodon soundatessa hiukan itseltään Judas Priestiltä, mikä tuskin on puhdas vahinko. Tiukassa seurassa vanha Gone At Last kuulostaa kiistatta ikääntyneeltä vedolta, koska yhtye on sittemmin karistanut selvimmät Sentenced-pölyt jaloistaan.

Fill Your Grave on perinteistä kasarin metallisoundia ja uudempaa rockmetallia samoihin kehyksiin sovitteleva viiden biisin kiekko, jonka perusteella seuraavilta julkaisuilta voi vielä odottaa osapuilleen mitä tahansa. Merkittävää on kuitenkin se, että joka raidalla on ideansa ja ryhmä ei polje vain yhdellä vaihteella, vaan uskaltaa rohkeasti kokeilla erilaisia yhdistelmiä.

Mika Roth


Mythologik Mythologik: Mythologik

Mythologik on uraansa aloitteleva teksasilainen yhtye, joka ainakin tässä vaiheessa taivaltaan soittaa melodista metallia perinteisempään thrashiin taipuvin vivahtein. Vasta elokuussa Across Again -debyyttisinkkunsa julkaissut yhtye ehti tässä välissä pistää pihalle toisenkin sinkun ja nyt on vuorossa jo esikois-EP.

Kova on siis vauhti teksasilaisten musiikkimarkkinoilla, eikä tempo ole studionkaan puolella maltillisemmasta päästä. Siinä missä EP:n avaava Across Again on vielä thrashiksi suhteellisen rauhallinen tapaus, ottaa kakkosraita Eroded kunnon niskalenkin satunnaisesta kuulijasta. Tuima rytmipuoli ei kavahda blast beatin käyttöä ja vaikka koskettimiakin taitaa taustalla väijyä, niin raakaa ja brutaalia meno silti on. Toisena sinkkuna ilmestynyt Todesgeist sijoittuu tavallaan kahden edellisen numeron väliin, mm. King Diamondin ja Possessedin käydessä puristelua kuunnellessa mielessä.

Mythologik avaa pelin perinteisesti, eikä yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP varsinaisesti murra uutta maata auki edestään. Tutut thrashin palikat ja satunnaiset sinfonisemmat palaset muodostavat kuitenkin siinä määrin toimivan kokonaisuuden, että bändin kannattaa ehdottomasti jatkaa eteenpäin.

Mika Roth


NickyDiesel: Deathcrows vol.2 NickyDiesel: Deathcrows vol.2
Överdog

NickyDiesel vastaa yhdestä tämänkertaisen koosteen mielenkiintoisimmasta ja askarruttavimmasta julkaisusta. Suurimmaksi osaksi instrumentaalisten raitojen takaa löytyvä tekijä on Lontoossa ja Helsingissä vaikuttava kotimainen tuottaja, jonka lofi-tyyppisillä biiteillä on kuuleman mukaan kysyntää.

NickyDiesel on jo aiemmin julkaissut instrumentaaleja edustamansa Chillselect-kollektiivin kautta ja kyllä näin siistille soundimaisemoinnille löytyy taatusti edelleen markkinoita niin läheltä kuin kaukaa. Kuuden raidan EP onkin kuin käyntikortti, jolta ei tarpeetonta hetkeä ja ideaa löydy. Jopa mielestäni vähättelevästi nimetty INTRO on plus 80 sekunnissaan silkkaa asiaa. Tosi koukut viuhuvat kuitenkin ilmassa vasta, kun HEAVY DOOBIE luikertelee yön varjoista ja NIGHTCAP lisää entisestään pelimerkkejä torvimaisten soundien ja grooven lokeroihin. Osasia ei loppujen lopuksi montaa ole, mutta NickyDiesel osaa annostelun salat ja kuulijaa houkutellaan yhä syvemmälle soundivyyhdin syvyyksiin.

Deathcrows vol.2 on kova pähkinä purtavaksi. Moderni ja retro ovat jotenkin päätyneet jakamaan monia DNA:n pätkiä keskenään. Rytmipuolella pelataan vähin siirroin, jotka tuottavat maksimaalisia värähtelyitä, mutta samaan aikaan kaikki on kovin hallittua. Sovinnaista ja rauhaisaa, eikä kuitenkaan. Melkoinen EP.

Mika Roth


 Perttu Mujo: Plays Hendrix Perttu Mujo: Plays Hendrix

Jos rock on juttusi ja löydät itsesi kitaran varresta, on elon suuressa musiikkiopistossa jossain vaiheessa puolipakollista käydä läpi Jimi Hendrixin tekemiset. Perttu Mujo valmistelee yhä sooloalbumiaan, jota odotellessa voimme tutustua kolmeen mujotettuun Hendrix-numeroon.

Mitä järkeä on vetää kolme coveria, saattaa joku/moni kysyä. Perustelen Mujon valintoja rockin historialla, sillä soihan avausveto Spanish Castle Magic jo alkuperäisessä Woodstockissa ja Little Wingin tapaan se löytyy legendaariselta Axis: Bold as Love -albumilta. Mujo hakee myös omaa kulmaa rohkeasti biiseihin, vaikkei käden mittaa kauemmas alkuperäisistä numeroista vaellakaan. Tosin erityisesti Little Wing venyy aivan ennennäkemättömiin mittoihin, kun soittoa ei vain pistetä poikki ja mittari raksuttelee lopulta seitsemän ja puolen minuutin tuolle puolen. Minkäs kitaristi toisaalta itselleen voi, kun kerrankin saa porhaltaa talla laudassa koko rahan edestä. Triptyykin täydentävä Come On oli jo alkujaan coveri, jonka Hendrix nosti kuuluisuuteen ja tähänkin siivuun Mujo hakee rohkeasti tuoretta kulmaa.

Mestari Hendrix poistui jo aikaa sitten, mutta musiikki elää ja Mujo tekee mielestäni kunniaa alkuperäiselle. Kunnia siis Henkalle ja lisää inspiraatiota etsimään kuusikielisen maailmasta.

Mika Roth


Piennar: Tuuli käy yltymään Piennar: Tuuli käy yltymään

Progehtavaa poprockia persoonallisen lämpimällä 70-lukulaisella soundillaan soittava Piennar julkaisi vuosi sitten mainion Vuosien vedet EP-levyn. Tuolloin, kuten myös nyt, musiikkiannos koostuu kolmesta hyvin erityylisestä kappaleesta, joita kuitenkin sitoo toisiinsa vahva ja monisyinen bändisoundi.

EP:n alla julkaistu sinkkuraita Kuiskaus on saanut itselleen ankkurin osan, eikä tämä pitkälti päälle viisiminuuttinen pienoisteos ainakaan jätä tuntoja kylmäksi. Surumielinen ja lähes huomaamatta askeltava kappale nousee keskikohtansa jälkeen pitkään instrumentaaliväliosaan, jossa taivaskaan ei tunnu olevan rajana. Mykistävän kaunista ja askarruttavan erilaista taidepoprockia, jonka täysi syvyys paljastuu vasta kuuntelukertojen karttuessa. Avauksena soiva Linnut ei voisikaan olla menevine komppeineen enää tätä kauempana, mutta tarttuva ja kepeästi esteiden yli loikkiva poprokkis rakentaa kontrastia kumpaankin suuntaan ja tekee sen vielä ehdoillaan.

Piennar on vahva tunnelmien luoja, mitä päiden väliin jäävä Lupaan että muistan vain korostaa. Hitaamman puoleiseksi tämäkin raita on luettava, mutta kaikkea muuta kuin jalkojaan laahaavaksi. Piennar kun osaa vangita suomiprogehtavalla soundillaan niin monia erilaisia tuntoja ja tekee tuon kaiken vieläpä vaivattoman tuntuisesti.

Mika Roth


Principle & Massali: Sori Tästä Nyt Principle & Massali: Sori Tästä Nyt

Suomirapin saralla tapahtuu kun Principle ja Massali yhdistävät voimansa, vieläpä ymmärtääkseni ihan ensi kertaa. Neljä oikeaa raitaa ja lähinnä turhalta introlta kuulostava Intro. Näillä mennään, vaan mihin asti?

Kehäketut eivät tietenkään pelaa niillä säännöillä, joilla ehkä olettaisi, vaan kortit jaetaan uudestaan. Kasarin ja ysärin soundit pingahtelevatkin kireinä kammion seinistä, kun duo tutkailee ison veden takaa uudelleen tulevan boom bapin aaltoja. Eikä tämä ole mikään yksisuuntainen aikamatka, sillä Sori siit vaan kikkailee soundiensa kanssa kuin mikäkin mikserivelho. Miltei brutaalin minimalistiset taustat eivät anna armoa, runkoonsa asti karsitut rytmit kiskovat tekstit esiin – ja vokaalisoundien kireys toimii kuin skumppalasi mansikkakakun päälle. Tummempi Kuolisi pois laventaa duoa M.A.K.O.n verran ja entistäkin öisemmät soundit osuvat taaskin tonttiin. Biletettävämpi En pidä susta nostaa taas ansiokkaasti uutta kylkeä esiin, välinumeromaisen Skitin vanavedessä.

Tekijät osuvat rohkaisevalla prosentilla maaliinsa, joten aikamatka jatkukoon puolestani myös tulevaisuudessa. Sori Tästä Nyt on mitä selvin hatunnosto menneille ajoille, mutta pelissä on muutakin kuin silkkaa nostalgiaa. Tärkeää onkin se, että EP on omillaan seisova paketti klassista soundia ja tiukkaa tekstiä.

Mika Roth


Risto Hemmi: Arctic Circle / Twilight Reflection Risto Hemmi: Arctic Circle / Twilight Reflection
Texicalli Records

Risto Hemmi on tunnelmallista ja luonnon rauhaa huokuvaa kitaravoittoista instrumentaalimusiikkia luova artisti, jolta on marraskuussa ilmestymässä pitkäsoitto The Album. Tulevaa kartoitetaan tuplasinkun voimin, jolla kaiken kirjoittamistyön ja ison osan soittovastuustakin kantava Hemmi maalailee isoa taivaanrantaan viehättävän pienin siveltimin.

Päälle seitsemän minuutin kurottuva Arctic Circle kuvaa Lapin eri vuodenaikoja aina ruskan väriloistosta, revontulten kautta keskiyön auringon taikaan asti. Mystisyys kaikuu Aija Puurtisen sanattomista lauluista, Tapani Rinne lisää bassoklarinetilla tenhoa ja kaikkea ohjaa rytmi. Ikiaikainen kierto, kerrosten limittyminen ja kaikkea leimaava levollisuus, sisäinen rauha. Hemmi näkee pohjoisen selvästi maagisena paikkana ajan tuolta puolen. Twilight Reflection tuo kuvaan huilun, jonka sävelet saavat puolestaan piirtää linnunradan ihmeen kuulijansa ylle. Yötaivaan mykistävä laajuus on saatu sovitettua melodiseen muotoon, eikä lähemmäs seitsemän minuutin mitta ole nytkään minkäänlainen ongelma.

Tässä on siis kaksi ensimmäistä numeroa tulevalta albumilta, joka ainakin allekirjoittaneen kohdalla muuttui ehdottomasti odotetuksi tapaukseksi. Hiljaista ja vähäeleistä kauneutta, jossa on kuitenkin majesteetilliset mitat, eli todellista musiikin taikaa.

Mika Roth


Suspiriorum Suspiriorum: Suspiriorum

Teksasilaisten okkultistirokkareiden vaikutteet ovat tässä tapauksessa erittäin vaivattomia havaita. Suspiriorum vannoo saatesanojen mukaan Mario Bavan, Dario Argenton ja kumppaneiden nimiin, mikä käy heti avausraita Regina di Sanguen pitkässä puheintrossa ilmi. Italialaista kauhua sen olla pitää!

Eikä siinä mitään, sillä klassisen hard rockin ja kauhuelementtien yhdistelyllä on vuosikymmenten mittainen historia, joka on tuonut menestystä monille yrittäjille. Alice Cooper vei makaaberit temput omaan huippuunsa, bändin soittaessa todellisuudessa jyrkän rouheaa ja eläväistä rock’n’rollia. Sama henki riivaa myös tätä EP:tä, jonka Mother Suspiriorum svengaa utuisasti ja päättyy, tietysti, jälleen yhteen kauhukohtaukseen. The Dark Knows tukevoittaa kitaravallejaan ja työntää soundimaisemaa yhä syvemmälle 70-luvun retroiseen analogiaan, mikä vain vahvistaa kauhukuvaston väkevyyttä. CD-version bonustäkynä kuultava I Love the Night karkaa taas tyystin omaan suuntaansa, ollen puolifolkahtava väriläiskä jo muutenkin rikkaalla kankaalla.

Neljä raitaa ja neljä melko erilaista lähestymistapaa. Siinä missä em. mestareiden töiden taso on heittelehtinyt villisti, on samaa havaittavissa myös Suspiriorumin menossa. Keskittykää enemmän perusasioihin ja jättäkää hippivibat, siinä ohjeistusta suoraan täältä pohjoisen karuudesta.

Mika Roth


Troubles: Demo #1 Troubles: Demo #1
Beluga Sounds

Troubles on helsinkiläinen punkahtavaa garage rockia paiskova trio, jonka historia on lyhyenläntä. Viime keväänä perustettu orkesteri on kolmen vasta pääsoittimeensa tutustuvan muusikon ryhmä, jonka ensimmäinen kiekko on nimetty kuvaavasti.

Nyt on siis turha nillittää siivujen demomaisista soundeista tai diskanttiin taittuvasta kitaranräimeestä, jonka selkeysaste taiteilee siellä kipupisteen välittömässä läheisyydessä. Rosoista ja ronskia on, vaan meneekö sittenkin jo takalaittomaksi? Biisikolmikosta ainoana kahden minuutin tuolle puolen liikkuva Haunting on selvästi myös paketin tylsin numero mehevästä kummitusaiheestaan huolimatta, joten todisteet puhuvat vauhdin ja vaarallisuuden puolesta. Nipun grungein numero, eli päätöksenä soiva Scene, osoittaa taas rahdun kunnianhimoisemmankin rakentelun toimivan niin sovituksen kuin soundipolitiikankin saralla. Eihän tämä mitään korvakarkkia vieläkään ole, mutta jotain vaalittavaa sekä kehitettävää tässä silti on.

Lo-fi on jo lähes no-fi, mutta ykkösässä on silti avauksena soiva Crimeware, jonka angstisessa puristuksessa Troubles on vähiten pulassa, ja jonka summittaiseen suuntaan lähtisin mahdollista tulevaa selkeimmin rakentelemaan.

Mika Roth


Varjokoodi: Musta sateenkaari Varjokoodi: Musta sateenkaari

Varjokoodi on vasta uransa alussa, mutta esikois-EP lupaa jo paljon tulevilta päiviltä. Helsinkiläinen melankolista metallirokkia soittava bändi osaa näet lisätä rosoon myös tuiki tarpeellista tarttumapintaa, eivätkä ainesten keskinäiset kontrastit riko isoa kuvaa.

Kolmen biisin mittainen EP käynnistyy nimikappaleella, jonka tartuntapotentiaali on kiistatta huippuluokkaa. Tarina ei kerro onko raikkaan tuoreelta kuulostava tuotantopuoli saavutettu hartiapankin voimin, mutta jos tilanne on tämä, niin ryhmästä löytyy melkoisia soundivelhoja ja tietäjiä. Rouhean rockin pintaa pehmennetään iskelmän kanssa rajapintaa jakavalla vokalisoinnilla, kun taas kitarasoolo on suoraan hard rock -taivaasta. Sääliä tihkuva Linnunpoika on kaiketi hellyyden kaipauksesta kertova rosoisen söpö puoliballadi, joka lähentelee korniuden rajoja. Ankkurina kuultava Sillat on taas mielenkiintoinen välimuoto, jonka kertosäkeestä olisi voitu uuttaa mielestäni huomattavasti enemmänkin tehoja irti. Jälleen iskelmämäinen kohtaa rankemman rockin äänivallit, mutta aivan nimibiisin kaltaista pottia ei siunaannu.

Yksi kiistaton maali, yksi lähes maaliin kimmahtava tolppalaukaus, sekä sopuisan sävyisä slovari. Varjokoodi avaa itselleen mukavasti linjoja, joita pitkin kelpaa kulkea tulevaisuudessa entistä pidemmälle. Plussaksi on laskettava soundien modernius ja tuotannon jykevyys, joten ei muuta kuin rohkeammin vaan eteenpäin.

Mika Roth


Vaietut Juuret - Jävuttum madduuk (original soundtrack) EP Vaietut Juuret - Jävuttum madduuk (original soundtrack) EP
New Narratives

Tämän koosteen sulkee hieman tavallisuudesta poikkeava julkaisu. Ohjaaja Nina Maaninka on tutkinut juuriaan, josta palkittu Vaietut Juuret -dokumenttielokuva kertoo. Elokuva käsittelee metsäsaamelaisten hiljaiseksi vaiettua menneisyyttä, historiaa, jonka asemasta yhä kiistellään.

Vaietut Juuret - Jävuttum madduuk on neljän kappaleen mittainen EP, jolla dokumentin ääniraidastakin vastaava Antinranta luotaa ja heijastelee kokeellisen musiikin avulla elokuvan maailmaa. Perinteinen ja elektroninen nivoutuvat mitä upeimmin yhteen, klassisen pianon tuodessa elokuvamaista tunnetta mukaan. Äigei-nuäide maainâs (Aikia-noidan tarina) on jo lähes seitsenminuuttisen mittansa ansiosta keskeinen osa kokonaisuutta, mutta tällä raidalla yhdistyvät myös em. elementit kenties vavahduttavimmin. Mennyt, nykyinen, tuleva ja näiden rajaavien sanojen taakse kätkeytyvät kokonaiset mahdollisuuksien maailmat, joissa rajoja ei tunneta. Myös heti alussa kuultava nimikappale Jävuttum madduuk vavahduttaa pianon nuoteilla ja taustan miltei huomaamattomilla lisäyksillä, jotka tukevat upeaa teemaa mitä onnistuneimmin.

Niko Rytilahden lausuma Nuäide mätke (Noidan matka) on vanhaa saamelaista runolaulua ja Tietteilodde (Tietäjälintu) nousee koko työryhmän ponnistuksena upeaksi helmeksi, jonka metsäsaamelainen Hilla Vaarala laulaa sydämestään. Ajan ja paikan rajat ovat joskus haastavia hahmottaa, mutta kyseisistä usvista voi myös löytää maagisia kehiä, lähteitä ja pisteitä. Sieltä jostain meille on saapunut Vaietut Juuret - Jävuttum madduuk, olkaamme iloisia siitä.

Mika Roth




Lukukertoja: 1830
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s