Raskaampi albumikooste � Huhtikuu 2025

Bonfire: Higher Ground
Frontiers

Bonfire on saksalainen metallib�ndi, johon muistan t�rm�nneeni vuoden 1996 Feels Like Comin' Home -albumin tiimoilta. Kyseess� oli ryhm�n viides pitk�soitto, mutta samalla jonkin sortin paluukiekko. Sittemmin levyj� on julkaistu iso nippu lis�� ja b�ndin ainoana alkuper�isj�senen� h��riv� monitaitaja Hans Ziller pisti koko ryhm�n vaihtoon vuoden 2015 tienoilla. Eip� siis ihme, ett� �uusi� Bonfire n�yttikin hieman vieraalta allekirjoittaneelle.

Laulajia on sittemmin mennyt vaihtoon viel� muutama lis�� ja uusin kultakurkku on herra nimelt��n DYAN. Claus Lessmannin kymmenen vuotta sitten j�tt�m�t saappaat ovat suuret, mutta ainakin sinkkuvetojen I Will Rise ja Lost Control perusteella palkeista l�ytyy riitt�miin yty�. Kitarapuolella Ziller ja Frank Pan� tekev�t napakkaa yhteisty�t�, heppujen tikatessa melodista metallia satunnaisin AOR-maustein. Painopiste on kuitenkin saksalaisessa powermetallissa, jossa nopeus on voimaa ja kertos�keet t�rkeit�, mutta jossa osataan my�s arvostaa painoluokkien korotusta.

Etupainotteinen paahto asettuu vasta When Love Comes Down -balladin kohdalla, levyn puoliv�lin tuolla puolen. Samalla kuullaan toinen albumin kahdesta viiden minuutin rajan ylitt�v�st� vedosta. Runttaus pidet��n suorana, napakkana ja karsittuna, mik� on toisaalta ollut Bonfirelle ominaista jo pidemp��n. Ja kun saksalaisesta orkasta on kyse, niin flirtti tanssilattian suuntaan on sallittua, sanoisimmeko jopa oletettavaa. I Died Tonight oli albumin ensimm�inen sinkku, eik� se emmi kauhoa kasarin kopasta itselleen kimalteista tarttumapintaa. Vaan mik� on toisaalta parempi mittari kuin se, ett� jalka l�htee naputtamaan tahtia ja kertsin melodia tarttuu kuin purkka tukkaan. Harmoniat, melodiat, koukut � tuttua ja toimivaa.

Higher Ground on laskujeni mukaan jo 18. pitk�soitto, mutta samalla ensimm�inen uudesta materiaalista koottu kiekko viiteen vuoteen. N�in tuore vokalisti p��see viimein laulamaan my�s uusia biisej�. Kuin alleviivatakseen tapausta kuullaan ankkurina viel� Rock�n�Roll Survivor, elossa kun ollaan edelleen.

Mika Roth

---

dead undying: For Life For Death

dead undying esitt�� brutaalin raskasta metallia, jossa deathin raakuus saa lis�voimaa industrialin ryskeest� ja vuosituhannen vaihteen soundeista. Vilahtaapa puheissa jopa nu metal -termi, kun selkeit� yhtym�kohtia l�ytyy mm. Slipknotin ja Static-X:n kanssa. Debyyttialbumi on raa�an tyly ja ehdoton, enk� sulkisi pois kaavioista my�sk��n Front Line Assembly edustamaa koneellista kaistaa.

Siin� miss� moni lataa sinkut albumin k�rkeen, operoi dead undying tietysti toisin tavoin. Avausraita No One on brutaalia myllytyst�, joka viskaa kuulijan v�litt�m�sti syv��n p��h�n ja painaa p��t� reippaasti pinnan alle. Leenan ja Elinan tyly huutomurina ja k�rin� eiv�t silit� my�t�karvaan, eik� konevastaava Jounin oletettavasti softavoimalla luomista maisemista tarvitse etsi� l�mp�� tai herkkyytt�. Kylm�n kalsa ��nivalli on teollista painajaista, jota s�vytet��n erilaisin tummin v�rein ja jonka rosoisuus vaihtelee tilanteen mukaisesti. Happea saadaan vedetty� hiukan, kun nelj�nten� pamahtava No Flesh No Bones -sinkku tulee vastaan, mutta onhan t�m�kin melkoista m�iskint�� ja pauketta.

Soundien ja tyylin puolesta dead undying l�hentelee aggrotechi�, mutta ilman puuduttavaa takovuutta ja koneellisuuden bassoista korostusta. Sen sijaan metallimaailmasta on omaksuttu kitarasoundit, jatkuva raasto ja turpasauna, aivan kuin kyseess� olisi alku-uransa teollisemman linjan Ministryn ja koneista seonneen Morbid Angelin villi sekoitus. Tosin painajaismaisempi, saksalaisempi ja elektronisempi sellainen. Trio ei silti perusta ty�t��n millek��n idealle yksist��n, vaan For Life For Death on enemm�nkin sekoitus monesta eri linjasta. Voidin kaltaiset purkaukset ampuvat elektropunkin asein ja Cosmic Floating -raidan avaruussoundit tihkuvat dystopiaa. Change taas jyr�� ja jyrnytt�� raskaammin.

dead undying vastaa koosteen yhdest� ��rip��st�, sill� n�in armotonta ja ehdotonta albumia en ole t�ll� saralla v�h��n aikaan kuullut. Slipknotin raivo ja Suicide Commandon raakuus samassa paketissa, silattuna jollain viel�kin mustemmalla. Huh, ett� tuli hiki otsalle ihan vain kuuntelemalla.

Mika Roth

---

Everlore: Hope and Turmoil

Melodista power metalia soittava Everlore on pit�nyt viime vuodet matalampaa profiilia. Kuulin viimeksi yhtyeest� ensimm�isen� pandemiakes�n�, kun debyyttialbuminsa julkaissut yhtye yritti tulla toimeen muuttuneessa maailmassa. Kakkoskiekon kimpussa ty�t alkoivat jo vuosia sitten, mutta uuden vokalistin sis��najo kaiken keskell� toi mutkia matkaan. Vaan t�ss� sit� nyt ollaan, l�hes viisi vuotta my�hemmin, eik� melodinen powermetallim�tt� voisi mielest�ni juuri jouhevammin sujua.

Hope and Turmoil on oiva otsikko albumille, jolta ei otsikon nimist� raitaa l�ydy, mutta joka kertoo niin toivosta kuin monenlaisista vastoink�ymisist�. Tasoina ovat yksil�t, yhteis�t, ja miksip� ei koko maailmakin. Ylv��ll� melodiakululla varustettu Kingdom of One on kaiketi metafora monesta tapahtuneesta asiasta, kun voittaja huomaa olevansa yksin, ja silloin ainoa oikea voittaja on itsens� aika. What Once Was katsoo my�s menneeseen, ymm�rt�en kuitenkin menneen olevan vain mennytt�, johon ei voi en�� palata. Eeppisen melodista kitaravallia pystyyn nostava Burn the Skies ei tyydy alle kuuden minuutin mittaan, vaan laukkaa t�ytt� vauhtia kohti metallitaistoja ykk�sluokan soturin elkein. V�kev�n� ja vakaana.

Sinkuista Wilderness ehti linjoille ensin ja rahdun ter�v�mpi metalli puskee p�� edell� kohti tulevaa, istuen perinteisen m�t�n kulmaan ongelmitta. I Am the Virus sen sijaan pinkaisee pikametallina matkaan ja laskettelee kuin parhain teutoniorkka pitkin melodian yl�- ja alam�ki�, vokaalien vastatessa kitaratulen haasteeseen. Todellinen palkinto l�ytyy tietysti kertos�keest�, jonka tarttuvuus on virusmaista luokkaa. Pist�vint� ryhm�� edustaa my�s Rise, Ashen One, jolla Everlore muuntaa soundiaan NWOBHM-vivahteiden ja uudempien aikojen yhdistelm�ksi.

Hope and Turmoil on tuhti levy, mutta jos vajaan tunnin mitta tuntuu paperilla haastavalta, niin muistetaan ett� lopun eeppisemm�t Inferno ja Dreamless -raidat lohkaisevat itselleen miltei vartin. Ja kyll� kaikki kannattaa kuunnella ajatuksella, sill� mielest�ni panokset vain kasvavat p��t�st� kohden.

Mika Roth

---

Hollowborn: 66 Sins
Redhouse

Tulokkaita riitt�� metallin kentill�, joten modernin progressiiviss�vyisen metallin saralla operoiva Hollowborn saa pist�� parastaan noustakseen massasta esiin. Huhtikuun alussa ilmestynyt 66 Sins tekee kuitenkin parhaansa, ja samalla b�ndi ottaa kunnolla pes�eroa p��lle viiden vuoden takaiseen Oceanmind-albumiinsa. 66 Sins on saatesanojen mukaan uudelleensyntyneen b�ndin esikoisalbumi, joka nollaa trippimittarin ja avaa uuden luvun.

Eik� siin� mit��n, sill� painoluokka ja aggressiokerroin tuntuvat nousseen tuoreen pitk�soiton my�t�. Syksyll� 2023 ilmestynyt Black Box -sinkku oli uuden ajan ensiairut, jolla b�ndin moderni ja eeppisiin sf��reihin nouseva soundi kuulosti jo hyv�ll� tavalla huomiselta. Viel� samaisen vuoden puolelle mahtunut 66 Sins -sinkku porautuu l�hemm�s uuden ajan ��rimetallin penkkaa ja Julius Nikanderin ulottuvuudet laulajana pistet��n tiukkaan testiin. My�s levy� pohjustaneet Dystopian ja Mind Chaos -sinkut l�ytyv�t albumin ensimm�iselt� puoliskolta, mutta koko levyn saa avata kuitenkin tyystin uusi biisipari ja samalla Hollowborn tekee selke�� linjaty�t�.

Aeon pamauttaa raskasmetallipitoisuudet heti k�ttelyss� huippuunsa, vaan uskaltaa p��st�� my�s melodisuutta sinne t�nne � vaikkakin eritt�in rajatusti. Uusi rytmiryhm� Bryan Ugartechea (basso) ja Jani Aalto (rummut) luo kappaleelle ja koko kiekolle tukevat pohjat, joissa riitt�� painon lis�ksi groovea, eli kaksikko osaa vet�� ja ty�nt�� reke� vaihtelevin vivahtein. Em. Dystopian svengaa ja veivaa suorastaan rokisti, kun taas raivoisa Fallout horjuu kaaoksen partaalla, pit�en kuitenkin rakenteensa ja visionsa selke�n�. Progeiset osuudet vaikuttavat luonnollisilta, eik� kuulija pitk�sty b�ndin kyydiss�.

66 Sins on monipuolinen ja kunnianhimoinen albumi, joka n�ytt�� b�ndin voiman ja potentiaalin. Soundien ruvelle ja rajoille ajaminen kysyy rohkeutta, jota Hollowbornilta ei selv�stik��n puutu. Yhtye voi herkistell� The Pitch Black Symphonyn keskell� seuraavan valtaisan kitaravasaran riippuessa jo ilmassa, eik� Hellboundin metallikeskitys tunnu j�yk�lt�, kun soitto virtaa ja jokainen osa t�ydent�� isoa kuvaa.

Mika Roth

---

Jinjer: Du�l
Napalm Records

Ukrainalainen metalcore-b�ndi Jinjer ei ollut aiemmin tuttu tapaus, vaikka Du�l on jo per�ti viides orkesterin pitk�soitto. Aiemmin mm. djentin ja jopa reggaen kanssa kokeiluja tehnyt yhtye on ker�nnyt viime kiekoiltaan eritt�in positiivisia arvosteluita, eik� Du�l ole muuttanut tilannetta. Ukrainan vaikeassa tilanteessa b�ndist� on tullut maansa kulttuuril�hettil�it�, mik� mahdollistaa ensinn�kin soittajien poistumisen maansa rajojen ulkopuolelle.

Kuinka ollakaan, kappaleiden maailmat ovat eritt�in tummia ja kitker�� kiukkua tihkuvia. Ensimm�iseksi sinkuksi jo viime kes�n� lohkaistu Someone�s Daughter pohtii kertojan hankalaa asemaa, jossa tyt�n pit�� muuttua joksikin muuksi, soturiksi, taistelijaksi ja samalla jotain arvokasta katoaa. Kafka k�sittelee kivun moninaista anatomiaa, musiikin soidessa hitaammin, melodisemmin ja tavallaan raaemmin, kun ei olekaan en�� isoja riffivalleja, joiden taa piiloutua. T�m�kin kappale on rakenteeltaan progressiivinen ja kun ollaan nimikappaleessa, niin matikkamainen rakenne saavuttaa yhden huipentuman. Kaksintaistelusta kertova teksti on helppoa sijoittaa isompaankin kuvaan, kaiken ollessa lopulta itse��n vastaan taistelua.

Albumina Du�l jyr�� armottomasti ja jauhaa jauhamistaan, aina vain uusien kitarariffien, rumputulien ja �rjymisten kajahtaessa eetteriin. Hyv� ja paha kamppailevat, siin� miss� ihminen ihmist� ja aate aatetta vastaan, mutta taistelukent�lt� ei lopulta l�ydy ainuttakaan voittajaa. Lopussa on vain enemm�n ja v�hemm�n h�vinneit�, mutta se on tie joka pit�� kulkea loppuun asti. Naisvokalisti Tatiana Shmayluk omaa huimiin murinoihin, huutoihin ja puhtaaseen lauluun ylt�v�n ��nen, jonka koko spektri� my�s tarvitaan miltei ylitaiturimaisten rakenteiden kanssa. Tunteet ovat v�kevi� ja nuotit syv�lt� viilt�vi�.

Du�l on yhdentoista raidan ja reilusti alle kolmen vartin mittainen groovaavaa metalcorea ja progressiivista metallimyrsky�, mutta toisinaan matka tuntuu paljon, paljon pidemm�lt�. Ymm�rr�n suunnattoman voiman ja energian, vaan kaiken sen ottaminen vastaan yhdelt� istumalta voi olla tiukka paikka, etenkin kun l�htee tutustumaan tarkemmin lyriikoihin.

Mika Roth

---

Kituma: Muistij�lki

Raskaamman laidan suomenkielisen metallin suunnalla operoi monia, mutta ainahan lis�tilaa l�ytyy laadukkaalle m�iskeelle. Kituman edellinen pitk�soitto oli esill� puolitoista vuotta sitten ja Sin Nominen melankolisesti s�vyttynyt n�kemys deathin vaihtoehtoisesta olemuksesta oli kiehtova. Seuraajaa on pohjustettu vain yhdell� sinkulla, Sattuman ilmestyess� jo viime kes�n�.

Ty�t uuden albumin kimpussa k�ynnistyiv�t jo kev��ll� 2024, jolloin sinkun ty�st� alkoi ja kun kaikki duuni on paiskottu omalla treeniksell�/studiossa, ei kelloakaan ole tarvinnut suotta vilkuilla vartin v�lein budjettihiki otsalla. Siin� miss� esikoispitk�soitto oli viel� pitk�lti kitaristi/vokalisti Markus Jussilan sooloprojektin hiontaa, on Kituma kasvanut t�ss� v�liss� ihka oikeaksi b�ndiksi. Toinen albumi onkin aito b�ndilevy, jos nyt s�vellykset kumpuavatkin yh� vain Jussilan kyn�st�. Tekstej� on ty�stetty vokalisti Jaakko Tervon kanssa ja sovitukset on pistetty koko nelikon nimiin, eik� ty�n korkeasta j�ljest� p��se huomauttelemaan.

Jalostusty�n ansiosta Muistij�lki on selvemmin albumikokonaisuus, jonka tummat teemat liikkuvat p��osin elon varjojen ja vastoink�ymisten saralla. Suomeksi asioiden esitt�minen avaa mielest�ni aina syd�nt� tehokkaammin, etenkin kun aiheet k��ntyv�t n�in henkil�kohtaisiksi. Sin�, hahmo huutaa ik�v��ns� ja kaiho pusertaa my�s Murtumispisteen hahmon rintaa, vaan horisontissa siint�� my�s mahdollinen parempi tuleva. Onnen eteen pit�� tehd� t�it�, mit� raskaasti jauhava musiikki jylisten korostaa. Energioita on biiseiss� paljon, eiv�tk� ne kaikki ole suinkaan negatiivisia. Menetys ja eeppisempi ankkuri Depressio pelaavat tahoillaan hetken doomin usvilla, vaikka tangoissa rautaa huimasti onkin.

Muistij�lki on soundiltaan tuhdimpi ja rakenteiltaan selke�mpi albumi, joka on l�yt�nyt tasapainon raskaan runtan ja melodisempien juonteiden v�lilt�. Lis��ntyneet s�vyt ja rohkeammat muodot ovat askelia kohti entist�kin vahvempaa omaa soundia ja uutta suuntaa. Erinomaista.

Mika Roth

---

Lordi: Limited Deadition
Reigning Phoenix

Lordista ollaan montaa mielt�, mutta yksi asia on ainakin varmaa: Mr. Lordi joukkoineen on tuotteliasta sakkia. J�rjestyksess��n 19. pitk�soitto on taattua kamaa, eik� parin vuoden takainen Screem Writers Guild -albumi ollut mik��n yksitt�inen onnenkantamoinen. Supermassiivisesta Lordiversity-boksista k�vi viimeist��n ilmi, ett� b�ndi tekee mit� haluaa. Niinp� uuden kiekon kurvit eiv�t en�� yll�t� sen kummemmin � paitsi tietysti positiivisesti.

Edellisell� levyll� raitojen v�liin tungettiin jonkin verran taustoittavaa t�ytett�, mutta nyt SCG-pl�j�yksi� on jo viisi kappaletta. Turhaa fyllinki�, vai tunnelmaa ker��v�� taustaa? Kukin poimikoon tiens�, mutta itse p��dyin nopeasti ohittelemaan n�it� v�lih�rh�ilyj�. Joulumarkkinoillekin viel� ehtinyt Syntax Terror -sinkku pist�� glamin tuikkimaan ja naurettavan tarttuva kertsi on suoraan hittitehtaalta. Eli osuu ja uppoaa, ja l�ytyyh�n sielt� my�s �udodirkschneidermaiset huudot�, joita kakkossinkku Retropolis taas v�lttelee kasarisissa pastillitaivaissaan. Kolmossinkku Hellizabeth nykii alussa oudosti, mutta asettuu nopeasti tuttuun Lordihittiputkeen, jossa ei toisaalta ole lainkaan hullumpaa roikuskella.

Sinkut ovat siis A-luokkaa ja rintama niiden takana pit�� my�s kutinsa. Hiukan ter�v�mp�� hard rockia ampuu maisemaan Killharmonic Orchestra, matalamman tulen tehdess� gutaa. Alkur�hin�iss� Legends Are Made of Clich�s ly� hetkeksi silm��n tarttuvimman kasarivaihteen ja osaa jotenkin tuoda John Carpenterin mieleen. Kauhumestarin otteissa on jotain kovin samaa, vai menik� se toisin p�in? Yll�tt�v�n pehmoinen paketti on sen sijaan Frighteousness, joka voisi olla j�m�pala Lordiversityn AOR-levy Humanimalsilta. Ja kun puhuttiin yll�tyksist�, niin oivan Collectablen pehmyt balladimuoto saattaa aiheuttaa rykimist�.

Mit� siis todeta loppukaneettina, kuinka mit��n n�in televisiomaista ja B-leffoille kumartavaa voi arvottaa? Itse musiikki toimii, Mr. Lordin kyky l�yt�� melodioista ja harmonioista tarttumapintaa on kiistaton, joten jos kuori sattuu t�kkim��n, niin keskity ihmeess� itse ytimeen.

Mika Roth

---

W.E.T.: Apex
Frontiers

Hiukan hankalan kirjoitusasun omaava W.E.T. on ruotsalais-yhdysvaltalainen hard rock -yhtye, jonka viides pitk�soitto on takuuvarmaa materiaalia alusta loppuun asti. B�ndin ytimen muodostavat kosketinsoittaja/kitaristi Robert S�ll, kitaristi Erik M�rtensson sek� vokalisti Jeff Scott Soto. Jo 17 vuotta sitten perustettu ryhm� on jatkanut toimintaansa herrojen muiden toimien lomassa ja nyt on l�ytynyt taas kalenterista tilaa W.E.T.-projektille.

Apexin julkaisua pohjustettiin kolmella sinkulla, joista kaksi kuullaan heti albumin alkupaukkeissa. Viime joulukuussa uuden syklin k�ynnist�nyt Believer on kiistatta kaikilla sylintereill� hurjasteleva hard rock -kilpuri, joka pystyy kolmeen ja puoleen minuuttiin satsaamaan uskomattoman m��r�n tarttuvuutta. Minuutin kohdalla kajahtaa isolla b�ndi(?)kuorolla ryyditetty kertos�e ja k�det voi vain nostaa ilmaan, �ss� mik� �ss�. This House Is on Fire py�r�ytt�� hyrr�� rahdun melodisemmin, jalkaa nostetaan aavistus kaasulta, ja j�lleen kerrostetut vokaalit ovat yht� suurta melodista tartuntapintaa. Bilehardrokkailu voi maistua joillekin ehk� heikommin, mutta W.E.T. on hionut kaavansa huippuun.

Kaikki kunnia ikuiselle lauantaihengelle, mutta onneksi sekaan on saatu muitakin s�vyj� ja Pay Dirt nappaa bluesista pient� soundiapua, jos nyt pauke kovana pidet��nkin. What Are We Fighting For ottaa kantaa sopuisasti maailman huoliin, ison, ison biisin huitoessa liki taivaita, kun taas Pleasure & Pain on se pakollinen mahtiballadi, jonka soidessa stadionilla voi ihan rauhassa kaivaa esiin puhelimen ja sytytt�� yhden t�hden lis�� t�htien keinuvaan mereen. Kakkossinkku Where Are the Heroes Now tipauttaa s�vyt pari astetta tummemmiksi ja tuimasti soiva kitararock rakentaa perustuksensa tuhdimmasta rytmipuolesta, mutten viel�k��n menisi kiinnitt�m��n tauluun metalli-sanaa.

Apex on hard rock -kiekkona huippuunsa hiottu tuote, mit� itse otsikkokin tietysti alleviivaa. Melodista ja rankkaa, vet�v�� ja menev��, sopivan monipuolista, vaan yht��n superluokan hitti� ei joukosta l�ydy mik� tiputtaa ryhm�n aivan korkeimmalta palkintopallilta taas kerran.

Mika Roth