Eräs kaikkien aikojen naisrockyhtyeistä
14.04.2024
Vuosien 1969 ja 1975 välillä aktiivisesti toiminut yhdysvaltalainen Fanny oli ensimmäinen suuren levy-yhtiön kautta esikoisalbuminsa julkaissut naisrockyhtye. Sen kuuluisin kokoonpano koostui solisti/basisti Jean ja kitaristi/solisti June Millingtonista, kosketinsoittaja/solisti Nickey Barclaystä ja rumpali Alice deBuhrista. Fanny soitti useiden 70-luvun alun keskeisten rockyhtyeiden lämmittelijänä Deep Purplesta lähtien. Vuonna 2021 ilmestyneen dokumenttielokuvan The Right to Rock myötä yhtye on alkanut jälleen saavuttaa ansaitsemaansa arvostusta.
Fanny saavutti jo toiminta-aikanaan jonkin verran suosiota sekä kriitikoiden että ostavan yleisön taholta ja yhtyeen singleistä kaksi kohosi Billboardilla 40:n suosituimman joukkoon. Yhtyeen perustivat sisarukset Jean ja June Millington, jotka olivat muuttaneet Filippiineiltä Yhdysvaltoihin vuonna 1961.
Lukioaikana Svelts-yhtyeessä heidän kanssaan vaikuttivat rumpali Brie Brandt ja kitaristi Addie Lee. Ensiksi mainitun paikan otti Alice de Buhr. Hän ja Lee perustivat yhtyeen Wild Honey, jonka kokoonpanoon myös Millingtonin sisarukset myöhemmin liittyivät. Yhtyeen ohjelmisto koostui Motown-covereista ja bändi asettui asumaan Los Angelesiin. Juuri kun yhtye oli pistämässä hanskat tiskiin suosion puutteeseen kyllästyneenä tuottaja Richard Perry kiinnostui bändistä sen Troubadour-clubilla soittaman konsertin ansiosta. Hän kiinnitti yhtyeen Reprise Recordsille Fannyn nimellä.
Millingtonin sisarusten lisäksi yhtyeen originaalin kokoonpanon muodostivat de Buhr, The Sveltsin varhaisiin jäseniin kuulunut rumpali Brie Brandt sekä viimeisenä mukaan liittynyt kosketinsoittaja Nickey Barclay. Perry halusi yhtyeestä nelijäsenisen ja niinpä Brandt sai lähteä. Fannyn kappaleiden lauluosuudet jakautuivat Millingtonin sisarusten ja Barclayn kesken. Myös de Buhr lauloi ajoittain leadia yhtyeen myöhemmillä albumeilla.
Perry vastasi Fannyn kolmen ensimmäisen pitkäsoiton tuotannosta. Niistä yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi joulukuussa 1970. Mainitulta pitkäsoitolta poimittu cover, rockin ensimmäisen superyhtyeen Creamin kappaleesta Badge, saavutti merkittävää radiosoittoa. Kokonaisuutena Fannyn debyytti on varsin vahva pelinavaus, jonka huippuhetkistä nostettakoon lisäksi esiin tyylitajuisen melodiset Candlelighter Man ja Shade Me, suorastaan revittelevä päätösraita Seven Roads sekä balladikaunokki Conversation with a Cop.
Barclay ehti konsertoida taustavokalistina Joe Cockerin kiertueella ja oli lisäksi mukana albumilla Mad Dogs and Englishmen. Heinäkuussa 1971 ilmestyneestä Fannyn kakkosalbumista Charity Ball on muodostunut suosikkini yhtyeen tuotannosta. Sen rivakka nimikappale saavutti Billboardin listalla sijan 40. Tiukkaa rocksoundia pitkäsoiton kappaleista edustavat nimibiisin lisäksi etenkin Cat Fever sekä myös Charity Ball -singlen B-puolella julkaistu Place in the Country.
Funkelementtejä hyödynnetään etenkin kappaleissa Soul Child ja You're the One ja upeaan balladituotantoon lukeutuvat What's Wrong with Me, Thinking of You ja albumin päätöskappale A Little While Later. Albumin ainoa coverbiisi on näkemys Buffalo Springfieldin originaalituotantoon lukeutuvasta kappaleesta Special Care. Vuonna 2014 Charity Ballista julkaistiin laajennettu cd-versio, jonka bonuskappaleita edustavat sen nimibiisin singleversio ja livetulkinta sekä toinen livebiisi Place in the Country.
Fanny konsertoi ympäri maailmaa soittaen useiden varsin keskeisten rockyhtyeiden, kuten Deep Purplen, Sladen, Jethro Tullin ja Humble Pien lämmittelijänä. 23. marraskuuta 1971 Fanny soitti erinomaisen 35 minuutin konsertin saksalaisessa Beat Club -ohjelmassa ja vuonna 2018 YouTuben tarjonnasta löytämäni konsertti oli totaalinen kolahdus. Se koostuu kappaleista Charity Ball, Place in the Country, Thinking of You, Hey Bulldog, Ain't That Peculiar, Blind Alley sekä Special Care. Meininki on suorastaan uskomaton etenkin, kun ottaa huomioon, että keikka on soitettu ilman yleisöä.
Vuonna 1972 ilmestyneen Fannyn kolmannen albumin Fanny Hill työstämiseen otti osaa Beatlesin ääni-insinööri Geoff Emerick. Albumi sisältää coverit fab fourin Hey Bulldogista ja Marvin Gayen Ain't That Peculiarista. Viimeksi mainittu julkaistiin myös singlenä ja se saavutti Billboardin listalla sijan 85. Fanny Hillin kultahipuista mainittakoon hienoisia progesävyjä tavoittava Knock on My Door, jytäpala Blind Alley, svengaava roketti Rock Bottom Blues sekä mainion melodian ja ajattelemisen aihetta sisältävän tekstin yhdistävä Think About the Children.
Fanny Hillin laajennettu, kuusi bonuskappaletta sisältävä cd-versio julkaistiin vuonna 2015. Sen extrabiiseihin sisältyi kaksi varhaisempaa tuotantoa edustavaa levytystä; Tomorrow ja No Deposit No Return, vuonna 1972 singleformaatissa ilmestynyt Ike & Tina Turner -cover Young and Dumb sekä originaali, Alice deBuhrin vokalisoima versio sekä instrumentaaliversio Rock Bottom Bluesista. Rolling Stonessa Fanny Hillistä julkaistiin suorastaan ylistävä arvio, jossa kehuttiin etenkin June Millingtonin taitoja sekä rytmi, että soolokitaristina.
Helmikuussa 1973 ilmestyneen Fannyn neljännen albumin Mother's Pride tuotannosta vastasi Todd Rundgren. Monipuolisen, mutta kokonaisuutena kenties hienoisesti edeltäjiään kevyemmän pitkäsoiton kohokohdista mainittakoon Long Road Home, Beside Myself, albumin käynnistävä Randy Newman -cover Last Night I Had a Dream sekä upeasti rokkaava päätöskappale I'm Satisfied.
Mother's Priden laajennettu cd-versio ilmestyi vuonna 2016. Sen bonuskappaleisiin lukeutui kuusi demobiisiä, joista I'll Never Be the Same ja Old Milwaukee olivat perusalbumilla julkaisemattomia sekä aikaisemmin julkaisematon The Supremes -cover Back in My Arms Again. June Millington ei pitänyt siitä, että levy-yhtiö painosti häntä siirtymään hardrockimagoon. Millington jättikin Fannyn ja siirtyi Woodstockiin opiskelemaan Buddismia, mutta kehotti Fannya jatkamaan toimintaansa.
Junen paikan kitaristina otti Suzi Quatron sisko Patti Quatro ja niin ikään lähteneen de Buhrin korvasi yhtyeeseen palannut Brie Brandt. Fanny solmi levytyssopimuksen Casablanca Recordsin kanssa ja vuonna 1974 ilmestyi yhtyeen viimeinen albumi Rock and Roll Survivors. Siltä poimittu ja yhtyeen diggareihin lukeutuneesta David Bowiesta kertova single Butter Boy oli yhtyeen suurin singlemenestys, joka saavutti Billboardin listalla sijan 29. vuonna 1975. Tuossa vaiheessa Fanny oli kuitenkin jo ehtinyt lopettaa toimintansa.
Vuonna 2002 Fannyn tuotannosta julkaistiin kattava boxi First Time in a Long Time - The Reprise Recordings. Vuoteen 2016 ajoittui Millingtonin sisarusten ja Brie Howardin yhteinen livekeikka, joka johti Fanny Walked the Earth -nimisen yhtyeen muotoutumiseen. Maaliskuussa 2018 ilmestyi samanniminen albumi, joka merkitsi Millingtonien ja Howardin ensimmäisiä yhteisiä levytyksiä lähes 50 vuoteen.
Vuonna 2021 valmistui Bobby Jo Hartin ohjaama dokumenttielokuva Fanny: The Right to Rock. 20. toukokuuta 2023 Fanny esiintyi Yerba Buena Gardensissa promoten tulevaa suuren levy-yhtiön julkaisemaa albumiaan. Kesäkuussa 2024 Real Gone Music julkaisee vinyyli- ja cd-formaatissa Fannyn vuosien 1971 ja 1972 Beat Club-konsertit. Niistä jälkimmäinen koostuu kappaleista Knock on My Door, Young and Dumb, Borrowed Time sekä Summer Song.
Yleisesti laadukkaaksi yhtyeeksi tunnustetun Fannyn diggareihin on David Bowien lisäksi lukeutunut esimerkiksi Little Feat -yhtyeen johtohahmo Lowell George. Keskeisistä naisyhtyeistä Fannylta saamansa vaikutteet ovat tuoneet esiin esimerkiksi The Runaways, The Go-Gos sekä The Bangles.
Pertti Pulkkanen
