• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Bruce Springsteen: The Rising

Columbia

 “The Boss”:in uusinta oli vaikea lähestyä. Ensinnäkin tarvittiin annos nöyryyttä ja kanttia myöntää, ettei ole mikään Bruce Springspreen-expertti. Miehestä muodostunut kuvani on täyttä klisettä: 80-luvulla lavalla “Born in the U.S.A”:ta -tuota maailman tunnetuinta musiikillista ironiantajutestiä- rääkynyt huivipää, jota nokioiden työntekijät tulevat massoittain katsomaan firman kustantamilla lipuilla. Stadionrockari. Aikuisrockari. Kehäraakki. Negatiivista, negatiivista. Tämäkin levy alkaa varsin stadionmaisissa tunnelmissa: “Stadionkaiun” olisi voinut merkitä ihan kansivihon instrumenttiluetteloon saakka.
 Ja nyt lupaan, ettei tässä tekstissä esiinny enää sanaa “stadion”.
 Ja olisihan toisaalta tehnyt mieli suoltaa tämän levyn arvio ulos 11.syyskuuta, WTC-terrori-iskun, jonka inspiroimana näitäkin raitoja on äänitelty, vuosipäivänä. Onneksi en kuitenkaan niin tehnyt, sillä se olisi ollut hätiköityä: arvion tekeminen parin kuuleman perusteella olisi ollut vääryys Bruce Stingsteeniä kohtaan.

 Mitä löytyi? No hittovie! Jykevää perusbiittiä, kyllä. Vaihtelevaa saundia, mikä on hyvinkin tarpeellista yli 72 minuuttia kestävälle kokonaisuudelle. Mättöä ja herkkää, kitarasta jousiin, jousista synamattoihin (Kiipparistit, ajatelkaa: joku käyttää yhä Korgin M1:ä!). Musiikin rockiudesta voidaan olla montaa mieltä: poppiakin kutkutellaan, mutta mustilla juurilla ollaan joka tapauksessa.  Vanhoille Stringsbeen-faneille tämä menee varmasti läpi. Jo ensimmäisen piisin alkusoiton aikana voinee arvata, kuka tässä kohta alkaa laulaa. Big B:llä on tyylikkäällä tavalla väsyneen kuuloinen lauluääni. Ensimmäisellä kerralla se lirui kuin löysä sanonkomikä, mutta pakkoko oli Pavarottia odottaa? Muutamannella kuuntelukerralla löytyi jopa muutama falski ääni. Ne eivät haittaa tipan vertaa. Lauluäänellisesti Stringstreen meni näin samaan aitoasia-klubiin itsensä Johnny Cashin kanssa. Ja nykyisenä ProTools - äänenmuokkausaikana aitoa asiaa kannattaa kannattaa!

 Rauhallisimmat raidat toivat mieleen teksti-tv:n taustalla soivan yöradion, kun olen tullut keikalta kotiin. Vastaavasti pystyn kuvittelemaan herääväni tällaiseen leppoisaan rallatteluun, kun kelloradio napsautuu aamukuudelta päälle. Kovin juttu on kuitenkin Pomon ihailtava taito tehdä tarttuvaa satsia ja ennen kaikkea kertosäkeitä, noita piisien selkärankoja. Näitä juttuja luodaan nimenomaan instrumentin ääressä fiiliksissä, ei musiikkikoulujen teoriatunneilla. Mm. Worlds Apart, Paradise ja vaikkapa My City of Ruins ja Into the Fire ovat lauluja, jotka luovat toivoa: ehkä kaikkia ja kaikkea hyvää ei olekaan vielä sävelletty!  Eikä “I Woke Up This Morning” - säkeellä alkavia kappaleita ole koskaan liikaa, eihän?

 Suurimmassa osassa piisejä esiintyy verbi “Rise”, mikä tavallaan huutaa Al Yankovicin rusina-aiheista parodiaversiota “Raisin”. “May your strength give us strength” julistaa Springstreet puoliraamatullisesti Nykin palomiehille suunnatussa kappaleessa Into the Fire. Optimismia ja toivoa löytyy vaikka muille jakaa, ja hyvä näin. Vaikka WTC-aiheisen musiikin julkistaminen onkin houkuttelevan ilmeinen musiikillinen bisnes, niin olkaamme tyytyväisiä siitä, että Bruce-herra ei ole tehnyt levyllistä Irakin-, Pohjois-Korean- ja Iraninvastaista sotilasmusiikkia. Näitä WTC-kannanottoja leimaa jonkinlainen sympaattinen asiallisuus, toisin kuin George W.Bushin cowboy-henkisiä lausuntoja. Siinä missä Bruce on “Rise”, on Bush “Fall”.

 Miinuksia levyllä on sangen vähän. Kannesta puuttuvat kappaleiden raitanumerot ja kestot, ja siinäpä nuo. Piisien pituuksistakaan en sano tällä kertaa mitään, ne tökkivät tällaiselle kolmen minuutin miehelle yllättävän vähän. Olisihan Sommersteen voinut tiivistää jonkin verran, mutta vastaavasti eri instrumenttien kirjo tekee tästä hyvin vaikuttavan pitkäsoiton. “Yli 70-minuuttiset TOP 5”:een menee ilman muuta.

 Hyvä levy, pakkohan se on myöntää!

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 17.12.2004:

Pisteet:

Sitä vaan että se kirjooitetaan Springsteen.Tä on mahtava levy en voi muuta sanoo.Kaikki biisit ihan kuunneltavia ja muutama superhittikin löytyy.

Nimetön kommentoi 22.12.2004:

Pisteet:

Supermahtava levy Hieno grafiikka ei voi muuta sanoo ja sit viel se kirjotetaan Skrinkstonq

Nimetön kommentoi 25.12.2004:

Pisteet:

Tästä levystä en keksi mitään huonoa sanottavaa paitsi seiskaraita eli Worlds Apart ei kuulosta yhtään Springsteeniltä.Sitten taas Lonesome day,Waitin on a sunny day,You're missing,Paradise,My city of ruins,Countin on a miracle ovat kaikki todellista hittikamaa ja sitten vielä The rising joka on niin mahtava rock-biisi etten ole koskaan kuullut yhtä hienoa.Into the firen,empty skyn ja nothing manin sanat ovat taas niin koskettavia että niitä ei voi lopettaa kesken.Omasta mielestäni tämä on ehdottomasti paras Bruce Springsteen levy.

JariJ kommentoi 27.11.2006:

Pisteet:

Ei paskempi levy, selvästi ainakin maineettaan parempi. Kuuntelin tuossa juuri Johnny Cashin versiota Further Up On The Roadista ja se napsahti. Brucen rosoinen, ehkä jopa rankin veto mitä äijä on ikinä tehnyt - alkuperäisluenta aukesi vasta tämän jälkeen. Muutenkin diggailen levyn maanläheistä äänimaailmaa, tulee hieman mieleen Pearl Jamin ja Neil Youngin 90-luvun levytykset. Ja hienoa että Bruce on saanut karistettua päältään sen ällöttävän BornInTheUSA-leiman, se lienee jarruttanut monien tutustumista miehen musaan.