Bruce Springsteen – Greetings From Asbury Park NJ, 1973
03.07.2008
Keskiverto musiikinkuuntelijalle ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen että Bruce Springsteen olisi rönsyilevää, vapaata ja assosiatiivista katurunoutta. Toisin oli ennen. Nyt ei tarkoiteta aikaa ennen Oscar -palkintoa eikä myöskään aikaa jolloin Born in the USA täytti radioaallot, vaan tällä kertaa on todellakin palattava alkuun. On palattava alkulähteille, miehen debyyttiin, jossa lyriikat ampuivat tähtien välistä metaforaa.
Vuonna 1972 Bruce Springsteen oli nuori muusikko, joka oli jo harjaannuttanut itseään lukuisissa rhythm ´n´ blues –bändeissä, vaikutteinaan sellaiset artistit kuten Roy Orbison, Elvis Presley, The Rolling Stones, Chuck Berry ja Bo Diddley. Eräänä päivänä mies valloitti demoillaan myös kohutuottaja John Hammondin mielenkiinnon ja niinpä ”Pomon” debyyttialbumi, Greetings from Asbury Park, NJ laitettiin purkkiin tammikuussa 1973.
Albumista tuli uraauurtava ja ainutlaatuinen, eikä mies ole tehnyt mitään vastaavaa sen jälkeen. Levyn kappaleet pohjaavat pitkälti Springsteenin demoihin ja moneen suuntaan poukkoileviin teksteihin. Suunnattomat menestymisen paineet niskassaan, Springsteen yritti sisällyttää teksteihin mahdollisimman paljon omasta kokemuspiiristään ja niinpä kappaleista tuli lopulta äyräiden yli tulvivia sanavirtauksia. Hurjan ja pursuilevan tyylinsä ansiosta tuo marlonbrandomainen kadunkulkija erottui kuitenkin hyvin edukseen aikalaisten kuten Cat Stevensin ja Van Morrisonin silotellusta tyylistä.
Valitettavasti kriitikot iskivät tästäkin huolimatta mieheen ja albumiin ajalle ominaisen ”seuraava Bob Dylan” –leiman ja kun debyytin arvostelu ilmestyi Melody Maker –lehdessä, oli arvostelun otsikko ”Dylan for the 70s?”. Monilta jäi huomaamatta, että miehessä oli muutakin ja niinpä läpimurto sai odottaa.
Täysin ajattelematon vertauskohta Dylan ei kuitenkaan ollut. Springsteen on jossain tapauksissa paljon velkaa tuolle folklegendalle ja Dylanilta erityisen kuvaavia esikuvia Springsteenin alkutyylille ovat absurdilta tajunnanvirralta kuulostavat kappaleet kuten Subterranean Homesick Blues ja Stuck Inside of a Mobile with the Memphis Blues Again.
Dylanin lisäksi Springsteen ammensi paljon vaikutteita sen aikaisesta amerikkalaisesta runoudesta ja eritoten beat-runoilijoista. Suurin osa debyytin teksteistä syntyi kertoman mukaan erittäin lyhyessä ajassa, noin 15 minuutin purkauksina. Greetings… -levyn lyriikat ovat täyteen ahdettuja metaforista ja viittauksista, jotka ovat syntyneet täydellisenä tajunnanvirtana, joten beat-runoilijoilla kuten Lawrence Ferlinghetti, Gregory Corso ja tiettyyn pisteeseen asti Allen Gingsbergillä oli varmasti vaikutusta Springsteenin teksteihin.
Yksi parhaista osoituksista Greetings… -levyn assosiatiivisesta ja surrealistisesta tyylistä löytyy kappaleesta Does this bus stop at 82nd street? Kaikista säepätkistä tämä kyseinen on yksi oikeutetuimmista. Kappale on Springsteenin alkutyyliä aidoimmillaan ja siitä pystyy irrottelemaan monia tyylillisiä keinoja mihin Springsteen turvautui pitääkseen tekstinsä edes jonkinlaisen logiikan alaisena. Ensimmäisenä tekstistä pomppaa esiin Springsteenin oudot sanayhdistelmät ja toisena suunnaton tarve ylläpitää riimittelyä. Springsteen risteilee slangisanojen ja popkulttuuriviittauksien virrassa luontevasti näin:
“Where dock worker´s dreams mix with panther’s schemes to someday own the rodeo / Tainted women in Vistavision perform for out-of-state kids at the late show / Wizard imps and sweat-sock pimps / Mixed with interstellar mongrel nymphs / Rex said his lady left him limp / Well you know love´s like that / Well Mary Lou found out how to cope / She rides to heaven on a gyroscope / The Daily News askes her for the dope / And she says ‘Man, the dope´s that there´s still hope’ ”.
Springsteenin debyyttilevyn tekstit voi jakaa karkeasti kahteen eri kategoriaan, tajunnanvirtateksteihin ja vahvoihin tunnelmakuvauksiin. Myöhemmässä tuotannossa Springsteen keskittyi jälkimmäiseen, mutta debyytillä ensiksi mainittu on se, joka määrää tahdin. Springsteen venyttää säkeitä ja testaa kuuntelijansa kykyä pysyä mukana. Parhaita esimerkkejä tästä on muun muassa debyytin avausraita Blinded by the Light. Kyseisessä kappaleessa voi huomata miehen niin sanotusti kolmannen tyylikeinonsa eli hänen tapansa käyttää sanoja kuten well, oh, and ja then kuljettamaan ”tarinaa” eteenpäin ja sitoakseen irrallisia lauseita toisiinsa. Mies esittelee riimittelynsä parhaimmistoa muun muassa seuraavasti:
“And go-cart Mozart was checkin’ out the weather chart to see if it was safe to go outside / And Little Early-Pearly came by in her curly-wurly and asked me if I needed a ride. / Oh, some hazard from Harvard was skunked on beer playin’ backyard bombadier / Yes and Scotland Yard was trying hard, they sent some dude with a calling card, he said, Do what you like, but don’t do it here. / Well I jumped up, turned around, spit in the air, fell on the ground / Asked him which was the way back home / He said take a right at the light, keep goin’ straight until night, and then boy, you’re on your own.”
Kappaleessa on hetkittäin vaara, että Springsteen kuristaa sanoituksensa hengiltä, kuten kohdassa ”some brimstone baritone anti-cyclone rolling stone…”, mutta yhtä taidokasta säkeiden sisällä riimittelyä mies ei ole tehnyt missään muussa kappaleessaan.
Yksikään levyn kappaleista ei ole kovin siloteltu, ja jälleen kritiikkiä on suollettu tästäkin puolesta. Liialliset musiikilliset yhdennäköisyydet Dylaniin on monille levyn suurin synti, mutta varsinkin jälkeen päin levyä on piesty hätäisestä tuotannosta. Levy nauhoitettiin nopeasti noin kolmessa viikossa ja kuten sanottu, suurin osa kappaleiden teksteistä syntyi kiivaina purkauksina yhdeltä istumalta.
Levylle mahtui kuitenkin rauhallisempaakin materiaalia. Tästä esimerkkinä tunnelmallinen Angel ja voimakas Lost In The Flood, joiden kummankaan tekstissä ei ole sanallisen ylirunsauden vaaraa. Myös tunnelmakuvausten ja lauseryöppyjen väliin sijoittuva For You ansaitsee erityismaininnan. Laulu kertoo siitä kuinka päähenkilö on valmiina pelastamaan itsemurhan partaalla olevan sankarittarensa ja kertojanäänellä Springsteen tuntuu riimittelevän itsekin kuin hädän hetkellä. Springsteen ampuu riimejä toinen toisen perään intensiteetillä, joka tuo mieleen katurapparien riimitaistelut. Toisin kuin Blinded by the Light –kappaleessa, For Youssa ei ole niinkään kyse sana-akrobatiasta, vaan lopullinen teho tulee tulkinnasta.
Springsteen iskee: “We were both hichhikers but you had your ear tuned to the roar/ of some metal-tempered engine on an alien, distant shore / So you, left to find a better reason than the one we were living for / and it´s not that nursery mouth that I came back for, / It´s not the way you stretched out on the floor / cause I´ve broken all your windows and I´ve rammed through all your doors / And who am I to ask you to lick my sores? / And you should know that´s true... / I came for you...”
Pomon ryöpsähtelevät tekstivirrat eivät kuitenkaan purreet kaikkiin ja myöhemmin miehen lyriikat tiivistyivät pelkistetympään ilmaisuun. Greetings… -levy on lyriikoiden kannalta siitäkin syystä miehen mielenkiintoisin, koska jo toisen albuminsa The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle kohdalla Springsteen oli kulkeutumassa pois tajunnanvirrasta kohti pelkistetympiä tekstejä, mitkä sitten säilyivät läpi hänen uransa. Tyyli kiteytyi lopulta Born in the USA -levyllä melkeinpä iskulauseilla riimittelyyn.
Jäähyväiset konekiväärisanoituksille
Debyyttilevy saa uutta arvoa, kun mietitään mitä Springsteenistä myöhemmin kehittyi: jykeviä kitaravalleja soittava stadionrokkari. Konekiväärisanoitukset jäivät kauas menneisyyteen eikä niihin palattu enää koskaan.
Edeltäjiinsä verrattuna miehen kolmannesta levystä, Born to Runista tuli pelkistetympi, ytimekkäämpi ja samalla myös kaupallisempi. Tuo levy toimi eräänlaisena käännekohtana Springsteenille, koska hän ei enää ole uransa aikana palannut villin subjektiiviseen tyyliinsä. On totta, että Born to Run on ehkä Springsteenin ”taiteen” kliimaksipiste ja että hän pystyi ilmaisemaan itseään tuon ajan lyriikoissa paljon tehokkaammin ja selkeämmin, mutta samalla jotain myös katosi. Hän ei varsinaisesti myynyt itseään, vaan vain kehittyi uuteen suuntaan.
Born to Runissa hän kertoo elokuvallisempia eli helpommin lähestyttävämpiä tarinoita. Hän ei enää möyrinyt oman päänsä sisällä viljellen omaa slangiaan, vaan hänestä kasvoi koko kansan artisti. Hänestä tuli se rocksensaatio, jollaista hänestä oli toivottu jo ensimmäisestä levystä alkaen.
Sensaationakin Springsteen onnistui säilyttämään lyyrisen nokkeluutensa. Myöhäistuotannon ytimekkyys ja tarttuvuus voi lyriikoidensa puolesta jossain tapauksessa olla petollinenkin, sillä muutamaan riviin saattaa sisältyä haikeutta ja surumielisyyttä, vaikkei kyseessä olisikaan lyyrisesti kovin monimutkainen tuotos. Kuten Springsteen laulaa kappaleessa Hungry Heart, että ”Got a wife and kids in Baltimore Jack / I went out for a ride and I never went back.” , niin yksinkertaisista sanoistaan huolimatta lyriikat kertovat paljon rivien välissä.
Tavallaan voisi sanoa Springsteenin myös kasvaneen lyyrikkona aikojen saatossa, mutta se ei vähennä Greetings…-levyn arvoa, joka on edelleen ristiriitainen. Aikanaan se jakoi mielipiteitä niin kriitikoiden kuin kuuntelijoidenkin keskuudessa eikä tilanne ole vuosia myöhemmin välttämättä selkiytynyt yhtään. Muun muassa Springsteen –elämäkerturit Dave Marsh ja Eric Alterman esittävät paljon kritisoivia huomioita levystä, mutta esimerkiksi The Rolling Stone –lehti on sisällyttänyt sen 500 sadan parhaiden levyjen listaansa.
Varmaa on, että debyytti tulee olemaan vuosienkin päästä melkoinen valopilkku miehen tuotannossa samalla poikkeavalla tavallaan kuin esimerkiksi menestyksen huipulla tehty, täysin akustinen soololevy, Nebraska. Sillä huolimatta aikalaiskritiikistä tai huonosta äänityksen tasosta, tärkeimmän puolen teho kuitenkin säilyy, ja se on lyriikat ja rakkaus musiikkiin.
Teksti: Otto Kylmälä (Juttu on aikaisemmin ilmestynyt Kulttuurivihkot –lehdessä), kuva: Angela Hubbard
