Metallica: Death Magnetic
Julkaistu: 07.10.2008
Arvostelija: Mikko Heimola
Vertigo
Mitä odotin Metallicalta vuonna 2008? En raivokkuutta,
mieleenjääviä biisejä tai innovatiivista otetta metalliin. Mutta
tuotanto ja soundit olisivat varmasti huippuluokkaa, sillä rahaa ja
kokemusta heiltä löytyy. Ja kivastihan tämä alkaa, pahaenteinen
introriffi hiipii kuin kultaisella 80-luvulla. Mutta sitten joku
käynnistää painokoneen yläkerrassa, ja tukahtunut thuk-thuk-thuk-thuk
hukuttaa kaiken alleen. Sama toistuu raitojen vaihtuessa, aina kun
Lars Ulrich aloittaa.
Hiukan hyvääkin. Death Magnetic muistuttaa monella
tapaa vuoden 1988 ...And Justice for Allia,
valkovoittoisesta kotelosta lähtien. Äänimaailma on todella kuiva,
kitara rutisee ja bassoa ei ole nimeksikään. Kappaleet ovat pitkiä ja
polveilevia. Tämä on viisas valinta, sillä jos ei enää kykene keksimään
iskeviä riffejä radiohitteihin, on parempi hyödyntää pitkän uran tuomaa
näkemystä ja säveltää rakenteellisesti kunnianhimoisia teoksia, jotka
eivät seiso tai kaadu yksittäisen koukun mukana.
Paha vain, että jokin on mennyt Death Magneticilla kammottavasti
pieleen. Masteroija Ted Jensen on jo osoittanut
syyttävällä sormella tuottaja Rick Rubinia, todeten,
että levy oli susi jo hänelle tullessaan. Kaikki on vedetty tappiin asti
pyrittäessä maksimoimaan levyn äänenvoimakkuus - mutta kun käännän sitä
stereoistani pienemmälle, tähän upotetut tuhannet dollarit valuvat
vessasta alas. Näin on käynyt myös dynamiikalle, jonka myötä musiikista
ovat kadonneet enin osa tulkinnasta, rakenteesta ja kyvystä herättää
tunteita. Jäljelle on jäänyt hahmotonta sahausta ja säröistä hakkausta.
Parhaassa tapauksessa Death Magnetic on musiikinhistoriallinen
merkkipaalu - sellainen, jota muistellaan 2000-luvun äänitysteknisten
älyttömyyksien huipentumana.
Metallica
Kaikki alkoi lokakuun 28. päivä 1981, kun rumpali Lars Ulrich pyysi James Hetfieldiä liittymään uuteen yhtyeeseensä. Hetfieldin kämppäkaverista Ron McGovneysta saatiin basisti ja soolokitaran varteen löytyi eräs herra nimeltä Dave Mustaine. Metallica nauhoitti ensimmäisen demonsa No Life Til Leather, ja erään legendan taru oli alkanut.
McGovney ja Mustaine saivat pian tehdä tilaa ja yhtyeen uudeksi basistiksi löydettiin Cliff Burton. Kitaraan napattiin puolestaan Kirk Hammett Exodus-yhtyeestä. Tällä kokoonpanolla bändi julkaisi loppuvuodesta 1983 ensimmäisen pitkäsoittonsa Kill ´Em All. Debyytti oli kiistatta raakilemainen, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Ride The Lightning oli todellinen thrash metal -klassikko heti synnystään lähtien. Niinpä vuoden 1986 jättimenestys Master Of Puppets betonoi lopullisesti bändin aseman yhtenä kaikkien aikojen suurimmista heavy-bändeistä.
Burtonin menehdyttyä kiertueella tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa uudeksi basistiksi napattin Flotsam & Jetsam yhtyeen Jason Newsted. 1988 uudistunut kokoonpano teki ...And Justice For All albumin, jota monet pitävät yhä bändin parhaana saavutuksena. Monumentaaliset kappaleet venytettiin nyt äärimmilleen, ja niinpä seuraavalla Black albumilla koettiin voimakas käännös kohti populaarisempaa ilmaisua.
90-luvulla ilmestyivät myös kiistellyt Load ja ReLoad levyt, joiden jälkeen yhtye sukelsi ongelmasta toiseen. Kun 2001 Newsted erosi yhtyeestä moni piti Metallicaa jo kuolleena. Peli ei kuitenkaan ollut vielä pelattu, ja uudeksi basistiksi rekrytoitiin Robert Trujillo. Metallica julkaisi kesällä 2003 levyn St. Anger ja kuten arvata saattoi, se jakoi jälleen voimakkaasti mielipiteitä. Yhtye soitti alkuaikojensa aggressiivisemmalla tyylillä, ja piti levystä mitä tahansa niin yksi asia oli varma - Metallica oli palannut.
James Hetfield - laulu, kitara
Kirk Hammett - kitara
Robert Trujillo - basso
Lars Ulrich - rummut
Linkki:
Lou Reed & Metallica desibeli.netissä
metallica.com
(Päivitetty 27.8.2016)
Kommenttien keskiarvo:
Siinä missä viiden vuoden takainen St. Anger rimpuili, potki, puri ja löi korville kurkkupurkkusoundeillaan, on uutukaisen hiottu ulkomuoto ja viilattu äänimaailma vain tyhjyyttään kumiseva kuori. St. Angeria on mollattu vuosien saatossa surutta, mutta omasta mielestäni se oli suoranainen mestariteos verrattuna tähän mega-pettymykseen. Silloin Metallica ainakin oli elossa ja nälkäinen.
Eivätkä ne soundit ainoastaan, vaan myös itse kappaleet. Hemmetti soikoon, Death Magnetic on tylsä, tylsä ja erityisesti vielä tylsä kokonaisuus. Kappaleiden osia viskotaan sattumanvaraisesti peräkkäin, eikä touhussa tunnu olevan päätä tai häntää. Jämäluokan riffit rouskuttavat pelkkää huttua ja Ulrichin rumpufillit kilpailevat turhuuskisassa täysin tarpeettomien kitarasoolojen kanssa. Missä on dynaamisuus, voima ja eheys? Mitä ihmettä Metallicalle on oikein tapahtunut? Death Magnetic osoittautuu vuoden selkeimmäksi ja kivuliaimmaksi katastofiksi.