Vertigo

Metallica meni tekemään jotain mihin monikaan ei enää jaksanut uskoa: uuden loistavan levyn! Olen kuunnellut tätä alkuun hitaasti auennutta kiekkoa yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se enää tunnu kuin paranevan. St. Anger on hieman uudistunein ja erilaisin konstein tehtyä rehellistä kunnon metallia.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy levyn äänimaisemaan, sillä suttuiset ja raa’at soundit ovat jotain mitä Metallicalta ei ole totuttu aikoihin kuulemaan. Rummut kuulostavat ajoittain siltä kuin niitä soitettaisiin autotallissa, ja kitarat paikoin ensimmäisellä otolla äänitetyiltä, kitarasooloja kuullaan äärimmäisen niukalti. Basso on yllättävän piilossa koko levyn ajan, basistinahan toimi studiossa yhtyeen hovituottaja Bob Rock. Moniosaiset kappaleet ovat 5 – 9 minuutin pituisia eivätkä niiden rakenteet ole mitenkään ’perinteisiä’, biisien osat tuntuvat soivan välillä aivan satunnaisessa järjestyksessä. Sanoitukset ovat jälleen täynnä tuskaa, vihaa, kritiikkiä ja ironiaa. Nyt ei lauleta stetson päässä mamille, vaan huudetaan Look out motherfuckers here I come. Viittauksia voi taas löytää niin yhtyeen kuin maailmankin lähihistoriaan.

Jyräävästi liikkeelle lähtevä Frantic tekee kunniaa Metallican menneiden vuosien levynavaajille ollen samalla ensimmäinen täysosuma, tämä loistavia ideoita sisältävä vihainen rykäisy esittelee uudistuneen Metallican. Ensimmäiseksi singleksikin valittu St. Anger räsähtää seuraavana upottaen koukkunsa hitaasti mutta varmasti. Tarttuvaan riffiin rakentuva Some Kind Of Monster luo nopeasti uhkaavan ja ahdistavan tunnelman, tuoden paikoin jopa mieleen Black Sabbathin. Tempovan levoton Dirty Window on vuorostaan kiivaampi jyräys, väliosan ovela perkussio-koukku sekä loppupuolen valittavat ”Aiii” –stemmat toimivat loistavasti. Raivoisasti käynnistyvä Invisible Kid on yksi suosikeistani, alkuun nopea ja lopussa hyvin ’epä-Metallicamaisesti’ soiva surullinen tarina, raakoja soundeja korostavat entisestään väliosan miltei kuiskatut sanat sekä viimeisen säkeistön puistattavan venyvästi laahaava laulu. Kiusallisen tutusti alkava suora kaahaus My World on rankka tilitys jonka raivo nousee aivan omalle tasolleen Hetfieldin huutaessa I don’t even know what the question is. Shoot Me Again jatkaa henkilökohtaisten terveisten jakoa, mennen lopun rypistyksessä tosin jo hieman yliampuvaksi.

Tähän asti kaikki levyllä on mennyt loistavasti, ja olisi ollut hyvä pistää äänitykset tässä kohtaa poikki. St. Anger on nyt reilun kolmen vartin pituinen ja olisi aivan selvästi viiden tähden tavaraa, ikävä kyllä levy jatkuu vielä melkein puoli tuntia. Jäljellä on vielä neljä kappaletta: Sweet Amber, The Unnamed Feeling, Purify ja All Within My Hands, näistä etenkin ensimmäinen ja kolmas jäävät minulle täysin turhiksi. The Unnamed Feeling omaa hyvän riffin, mutta ei jaksa kantaa loppuun asti. Lisäksi kappale kuulostaa siltä kuin onneton kellaribändi yrittäisi soittaa kännissä Metallicaa. Levyn päättävä, eväisiinsä nähden selvästi ylipitkä (8:48) All Within My Hands omaa joitain hyviä ideoita, hajoten kuitenkin loppua kohden täysin käsiin.

Levyn mukana tulevalla DVD:llä (äänet: 5.1 / Surround) bändi soittaa kaikki St. Angerin kappaleet livenä treenikämpillään, jos mahdollista soundien ollessa vielä raaempia kuin studioversioilla – myös loppupään biisit toimivat huomattavasti paremmin livenä. Lisäksi on mukava nähdä että huolimatta huhuista rumpali Lars Ulrich on edelleen eläimellisessä iskussa, miehen soittotyyliä ei voi sanoa ainakaan laiskaksi ja näyttää se tahtikin pysyvän yllä. Myös uusi basisti Robert Trujillo (ex-Suicidal Tendencies) näyttää kotiutuneen loistavasti yhtyeeseen. Kaiken kaikkiaan Metallica on tehnyt tyylikkään comebackin. Aika näyttää mikä tulee olemaan St. Angerin kaupallinen kohtalo, yhtään mahtiballadia/hittiä levyltä ei yksinkertaisesti löydy. Onko tämä taloudellinen itsemurha vai rohkea askel uuteen suuntaan 80- ja 90-luvun suunnannäyttäjältä?