Plain Ride: House On The Hill

Ektro

Plain Ride on yksi parhaita 2000-luvun ensimm�isen vuosikymmenen kotimaisia yhtyeit� ja sen kolmannen levyn House On The Hillin avausraita Road Music on yksi sen t�htihetkist�. Haikealle n�pp�ilylle ja kiireett�m�lle poljennolle rakentuva kappale kasvaa kaikessa rauhassa t�hti� tarkkaillen, Janne Westerlundin laulun noustessa astetta kipakamman riffittelyn my�t� ensin viilt�v�mp��n nousuun ja lopulta tarttuvaan kertoon. Juurevuudesta ja ilmavasta rauhasta huolimatta touhua leimaa akustinen junnaavuus, joka erottaa sit� hiukan samalla tavalla ajattoman rokkaavasta 22-Pistepirkosta (jonka laulajaa P-K Ker�st� Westerlund edelleen paikoin muistuttaa). Piilev�sti Westerlundin johtamaa nelikkoa peitt�v� usvainen suoblues-psykedeelisyys taas vertautuu mm. Tyrn�v�n Jolly Jumpersiin, vaikka Plain Ride onkin huomattavasti kantrimpi yhtye. Mielest�ni n�m� kaksi b�ndi� ovat eroavaisuuksistaankin huolimatta ne kaksi kotimaista verrokkia, johon Plain Riden soundia ja biisikyn�� pystyy vertailemaan. Eli aika kovaan kolmikkoon olen nostamassa t�t� Westerlundin yhdess� Pekka J��skel�isen kanssa vuonna 2004 perustamaa yhtyett�.

Mutta perusteitakin on. Jo yhtyeen vuonna 2005 julkaistu debyytti Oh The Flow on nostettu kriitikkojen parissa yhdeksi kotimaisista klassikkolevyist� eik� tahti ole ainakaan minun korvaani hiipumassa. Keikoilla Plain Ride on onnistunut kerta toisensa per��n tempaisemaan mukaansa eik� melko massiivisen pituinen House On The Hill todella notkahda my�sk��n pidemm�lle p��st�ess�. One More Round yhdist�� oivasti aamuy�n hiljaisten tuntien avaraa kauneutta junnaavaan viimeisi� hetki� vied��n �tunnelmaan. Kymmenminuuttinen Mannerheimintie polkee sen verran reippaasti ettei kappale k�y puuduttavaksi pitk�ll� kaavalla kasvatettavasta tripist��n huolimatta. Keveys on otteissa vaikka tunnelma on raskaahko. Jotain sellaista Velvet Undergroundmaista paholaisen kanssa painiskelua on aistittavissa�

Hienon soundipaletin ohella Plain Ride on my�s biisi-yhtye, mit� todistaa t�ll�kin levyll� Road Musicin ohella mm. junnaavasti deltan y�h�n huutava ja Jolly Jumpersin tyylill� haastava Backwaters, samaan aikaan unelias ja niskaa liikuttava Saturdays And Days, todellinen haikea kaunokainen k�he�-��nisen Westerlundin arkussa eli tyyni Isle Of Bride sek� vahvemmin stemmoilla ponnistava ja taputuksillaan hymyilytt�v� Shadows Guard. Kun t�h�n per��n kuuntelee viel� monen muun nappiosuman ohella seuraavana soivan sinfonisen ja s�r�juoksevamman Black Watersin, alkaa levy vahvasti vaikuttaa todelliselta hittipaketilta. Nyt ei silti puhuta mist��n radiorenkutuksista vaan oikeasti haastavista ja jatkuvasti paremmin aukeavista teoksista, joissa sielukkuus, juurevuus, tarttuvuus ja n�kemys ly�v�t isoa k�tt� rouheuden ja junnaavuuden kanssa. Jos Jolly Jumpersin Mobile Babylon oli vuoden 2006 kotimaisen rockin kuningaslevy, niin olisikohan House On The Hill sellainen vuosimallia 2009?