Kuusumun Profeetta, Plain Ride, Plain Fade
08.04.2006
Nosturi/Helsinki
Jos mukaan lasketaan Moon Fog Prophet -nimen alla levytetyt englanninkieliset albumit, juhlisti Kuusumun Profeetta lauantaina kahdeksannen levynsä julkaisua. Keikkaa mainostettiin näkyvästi, ja kanssaesiintyjäksi oli hieman hämmentävästi merkitty "Plain Ride & Plain Fade". Toisin kuin kuvitella saattoi, tämä ei tarkoittanut mitään kollektiivista taideperformanssia, vaan kahta erillistä esiintyjää joilla ei tietääkseni ole tämän keikan ulkopuolella mitään yhteistä.
Ensin vuorossa oli Plain Fade, jonka setin aikana lähetin kaverilleni tekstiviestin: "Aina voi postrock-bändi inkorporoida musaansa hevisooloja ja -maneereja." Hänen vastauksensa: "Kuulostaa siltä että ne vaikuttaa muuten tosi flegmaattisilta, mutta herää välillä vinguttamaan
ja tiluttamaan energisemmin." Bingo. Juuri tämä vaihtelu piti mielenkiintoani yllä bändin puolituntisen setin ajan - en tiedä olisiko se riittänyt pidempään, sillä muuten kama oli aika muuttumatonta (rauhallisemmat osat toivat mieleen lähinnä Magyar Possen tai Godspeed You Black Emperor!:in vähemmän inspiroituneet "biisit").
Crescendo-hyökkäysten patsastelu kitarat ristissä ja sooloilu selkä kaarella huvittivat kuitenkin suuresti. Kehotan bändiä panostamaan tähän persoonalliseen piirteeseensä, muuten vaara kadota joka puolelta vyöryvään postrock-massaan on suuri.
Pelkkä feidaus olisi ollut erinomainen lämppäri illan pääaktille, mutta väliin oli haluttu vielä Plain Ride, jonka melko geneerinen rock sai minut tylsistymään noin kolmannen biisin jälkeen. Mieleenjäävin piirre oli ajoittainen rootsrockmaisuus, tosin sekin enimmäkseen 22-Pistepirkon kautta, koska vokalistin laulutyyli oli hyvin lähellä P-K Kerästä. Sähköurutkin vahvistivat tätä mielleyhtymää. Bändi soitti kyllä pätevästi, ja kyllä jotkut yleisöstäkin innostuivat jammailemaan, mutta minä en keksi
tässä siitä mitään enempää sanottavaa. Bändi itse sanoi soittavansa "kaksi masentavaa biisiä, kaksi kohottavaa, ja kolme siltä väliltä". Näin kai sitten.
Väkimäärä kasvoi tasaisesti puolenyön lähetessä, ja kun Kuusumun Profeetta asteli lavalle, heitä tervehdittiin aivan toisenlaisella innokkuudella kuin lämmittelijöitä - oli selvää, ketä tänne oli tultu katsomaan. Lava oli koristeltu kynttilöin ja kitsch-lyhdyin, bändi pukeutunut tyylillä mutta kirjavasti, ja Mika Rättö, tuo rakkauden rukoilijasirkka, istahti Rhodesinsa taakse koppalakissa, liituraitahousissa, henkseleissä ilman paitaa ja valtaisissa aurinkolaseissa.
Profeetat eivät valtaisasti kiinnostaneet minua ennen toissavuoden Uriah Heep -henkistä heviprogelevyä Sanansaattaja oraakkeli salamurha hyökkäysvaunu. Siksi olinkin pettynyt, kun viime kesänä Ilosaaressa
muuten mainiolla keikalla ei kuultu yhtäkään kappaletta siltä. Hieman yllättäen tällä kertaa setti oli sitten taas kasattu melko tasaisesti kaikilta neljältä suomenkieliseltä levyltä, vaikka keikan piti promota uusinta Hymyilevien laivojen satama -albumia. Ei siis kannata kuvitella pystyvänsä etukäteen arvaamaan mitä näiltä on tulossa, sen enempää levyllä kuin livenä...
Bändi aloitti rauhallisesti, ensimmäisen suomenkielisen levyn kappaleilla Prinsessa vaaleanpunainen ja Akvaario. Näiden jälkeen Rättökin tarttui akustiseen kitaraan uuden levyn reipashenkistä merikapteenista kertovaa kitararallatusta Hattu ja kompassi varten. Toinen uusi kappale Syysaika palasi Kukin kaappiaan selässään kantaa ja Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari -levyjen
hämytunnelmointiin, mutta oli silti erinomaisen toimiva ja tunnelmaa kohottava. Vanhat kappaleet Tähdenlennon aikaan ja Musta kaivo musta peili jatkoivat samalla linjalla.
Tällä kertaa toiveeni hevirevittelyn suhteen täyttyivät, sillä potpuri Me olemme veitsi joka viiltää, Jumalat liekeissä ja Saa rakkaus vuoria odottaa oli hurmahenkisyydessään keikan kohokohta. Rättö lauloi nämä
kappaleet seisaaltaan ilmehtien raivokkaasti - jos hän koskettimien takana toi mieleen Elton Johnin Helvetin pianobaarista, oli hän nyt Rob Halford Porin ammattikoulun sähköasentajalinjan karaoke-illasta. Myös basisti
Mikko Elo hyödynsi kaikki tilaisuudet heviposeeraukseen (muu yhtye oli yhtä staattinen kuin muutenkin). Toisaalta oli yllättävää kuinka saumattomasti nämä kappaleet istuivat osaksi muuta settiä – Kuusumun Profeetta asuttaa tällä hetkellä aivan omaa lokeroaan suomalaisessa musiikkikentässä, jossain postmodernin folk-udun, jazz-sävyjen ja
retrohevin välimaastossa. Parhaiten tätä voi kuvata vain progressiiviseksi "hämyilyksi", kuitenkin ilman postrock-mielleyhtymiä.
Lopuksi kuultiin vielä Vanhat sääret ja nimellisen tauon jälkeen eeppinen Hän jota ei koskaan ollutkaan, mikä viimeistään vakuutti minut että tavoistani poiketen haluan poimia uuden levyn mukaani saman tien. Tämän biisin jälkeen bändi kumarsi rivissä, toivotti hyvää yötä ja vaikutti siltä että se on oikeasti loppu nyt (vakoilemaani settilistaan ei oltu myöskään merkitty enää mitään soitettavaa). Ilmeisesti siis raivoisat aplodit houkuttelivat heidät esittämään vielä toisen encoren - hienoa, aidosti spontaanin oloista toimintaa, verrattuna normaaliin
rutiiniencorekäytäntöön. Kuultu kappale oli Häivähdys, jonka jälkeen saattoi poistua kotiin hyvillä mielin uusi levy taskussa.
Teksti ja kuvat: Mikko Heimola
