Liekki: Paimen

Universal

Ensin hyvät uutiset: Liekki on saanut rivinsä kuntoon. Edellisen Hyönteinen-levyn kiertue jouduttiin perumaan sairastapauksen vuoksi, eikä bändiä nähty lavalla ennakkopuheista huolimatta melkein kahteen vuoteen. Oli taustalla mitä tahansa, on kunnioitettavaa, että orkesteri on säilynyt tämän kaiken jälkeen samassa kokoonpanossa. Sitten hyvät uutiset: Liekki loimuaa tauon jälkeen sangen raikkaasti. Hyvä Paimen ottaa toivottua etäisyyttä kvartetin pariin aiempaan julkaisuun.

Paimenen edeltäjistä Kalliot leikkaa oli ylipitkä mutta mielestäni aliarvostettu hard-proge-pläjäys ja Hyönteinen epätasainen välityö. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että ilman tuota välipysähdystä bändi ei olisi tässä; samalla tavalla Lapin kauneimpaan erämaahan päästäkseen pitää tankata jossain jumalan tai alkuräjähdyksen hylkäämällä huoltoasemalla, jossa c-kasettien päällä on punainen uutuustarra ja hinnat markoissa. Kone piiputti, mutta nyt on taas bensaa.

Levy-yhtiö haluaa kovasti toitottaa sitä perinteistä, useamman levyn julkaisseen bändin markkinointikliseetä juurille paluusta. Vaikka Paimenta kuunnellessa onkin vaikea käsittää, että Liekki on vielä suhteellisen hiljattain kuulostanut häiritsevyyteen asti Absoluuttiselta nollapisteeltä, ei albumi myöskään tarjoa takavuosien tappohittejä vaihtoehtodiskojen tanssilattioille. Paimenella soittaa itsetietoinen, tilanteeseensa ja tekemisiinsä tyytyväinen ”veteraani”, jolla on vielä annettavaa.

Vaikka laulaja-kitaristi Janne Kuuselan suullisesta ilmaisusta saa nykyään paremmin selvää, hän kuulostaa edelleen lääkkeensä itseltään piilottaneelta Baddingilta. Onneksi näin. Välillä kitarankin hylkäävän miehen banjo soi rennosti eikä taustalle tarvita edes ruoansulatuksen jälkituotteen railakasta odööriä. Juha Kulmala ja Teemu Soininen täydentävät rytmiryhmässä toisiaan moitteettomasti ja ”Tampereen Bittan” Okke Komulainen on tunnetusti pudonnut pienenä tyylikkyysjuomapataan.

Karkealla siivilöinnillä albumin voi jakaa herkkiin mutta jämäkkiin pop-lauluihin ja lempeisiin proge-eepoksiin. Taso pysyy molemmissa tyylilajeissa hämmästyttävän kovana melkein koko levyn. Ainoastaan lähes seitsenminuuttisten teosten lopetustrilogian aloittava Yön syke hapuilee pimeässä: Lähemmäs tunnin mittainen albumi pärjäisi paremmin ilmankin. Mutta niin kauan kuin on parannettavaa, on myös tavoitteita ja syitä kurkottaa niitä kohti. Tervetuloa takaisin.