Ämyrock

Tämän vuoden Ämyrock todisti kuinka kovan luokan tapahtuman ilmaisfestivaaleistakin voi rakentaa. Luonnollisesti tarvitaan paljon tukieuroja, mutta sen lisäksi myös hyvää makua ja vainua selvittää, mitkä esiintyjät voisivat olla sopivasti pinnalla siinä vaiheessa, kun festarin aika koittaa. Näissä kaikissa Ämyläiset onnistuivat tänä vuonna liehuvin lipuin, vai mitä sanotte? Kun ilmaisfestivaalin esiintyjälistaa komistavat sellaiset albumilistallakin komeilleet nimet kuin Liekki, Viikate ja Boomhauer, meikäläinen pakkaa kameransa ja suuntaa lavan eteen.

Ämyssä on viime vuosina mielestäni hyvin pyritty tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin, vaikka viime vuonna esiintyjäkatras olikin raskaahko. Tänä vuonna silmiin pisti lähinnä menevän rytmisektion uupuminen, jotain hiphoppia, elektroa tai esimerkiksi reggaeta olisi kaivannut. Vaikka avausklubilla olikin Cleaning Women, olisi itse festareitakin voinut jollain tanssijalkoja liikuttavalla vahvistaa. Näin siis ennakkoon ajateltuna.

Tuohon rytmimusiikin kaipailuun vastasi heti ensimmäinen esiintyjä, paikallinen WB Band. Yhtyeen nimi juontuu vaikuttavalla lavakarismalla kansaa viihdyttäneestä laulusolisti Winsef Boncamperista, jonka metallinkarhea musiikkitausta on siirtynyt tuoreen bändin mukana melkoiseen groovejunaan, funkiin ja jopa 90 –luvun alkupuolen RedHotChiliPeppersmäiseen funkin ja punkin risteymään. Vinskin Steven Tylerin ja Sam Huberin esiintymisasujen suuntaan kumartava pukeutuminen, riehakas liikkuminen ja perinteitä kunnioittavat rokkikukon elkeet vakuuttivat, ehdin nimetä orkesteria jo uudeksi Eternal Erectioniksi. Vaikka biisimateriaali ei vielä sisälläkkään mitään megatarttuvaa, saatiin yllättävän suuren yleisömassan jalat liikkeelle ja esitys oli todellakin näkemisen arvoinen. (Olihan kyseessä kuitenkin festivaalin ensimmäinen esiintyjä, kellokin oli vasta tikittämässä yhden suuntaan iltapäivällä. Lavan edusta oli silti täynnä.)

Kun Ämyn perinteinen tihkusade ei vielä aivan kaatunut niskaan, sopi WB Bandin energinen show musiikki-iloittelun avajaiseksi kuin viisari kelloon. Viimeistään hulahula-tanssityttöjen astuessa lavalle keinuttelemaan oli todettava, että tämä esitys sisälsi kaiken tarvittavan. Jos laulusolisti ehtii kostyymiakin vaihtamaan useampaan kertaan ilman että keikan jatkuvuus sen suurempia kärsii, voidaan puhua todella hyvästä meiningistä. Aurinkoa, groovea, hikeä ja seksiä. Ämy oli avattu.

Muutama yleinen asia festivaalissa pisti silmään. Perinteinen Kaupunginpuiston lava oli saanut uutta ilmettä, oliko siitä sitten valkoinen väri kaavittu pois vai miten, mutta vaihtelevan kirjavat puun sävyt toivat aivan oman elementtinsä bändien seuraamiseen. Ämyn perinteiset banderollit roikkuivat lavarakennuksen seinillä, toki ainakin Viikate ja Liekki ripustivat omat voitonmerkkinsä taustalle. Alueella oli perinteisesti reilunlaisesti kojuja mikä mihinkin tarkoitukseen sekä tietysti kalja-alue ja kioski. Suurin takaisku järjestäjille tuli ruokayrittäjiltä, kaksi eri sapuskakojua oli tulossa paikalle joista kumpaakaan ei paikan päällä nähty. Niinpä festivaalikansalle oli ruokapuolena tarjolla vain sämpylää ja jätskiä. Eipä tuokaan tuntunut kansaa paljon haittaavan, nestedieetillä olijoita tuntui olevan valtaosa. Ja näistä hyvien juomien ystävistä suurin osa perinteisesti vietti iltapäivän ja illan festivaalialuetta ympäröivässä puistossa. Perinteet kunniaan.

Ja voi herra siunaa jos oli ensimmäinen esitys vähintään ennakko-odotuksia vastaava, jatkoi myös Suomen hilpein garage-orkesteri Boomhauer samoilla linjoilla. Turun kolmikko tuntui olevan todella hyvällä tuulella ja vedossa, vaikka basisti Honkan selkä kuulemma hiukan vihoittelikin. Sakun jo miltei legendaariset välispiikit oli jälleen kirjoitettu uusiksi, nyt niitä kuultiin sopivassa määrin ilman että ne olisivat ryöstäneet pääroolia koko vauhkoamisesta. Samoin oli mukava huomata, ettei Saku paahtanut tarinoitaan aivan Superhessun vauhdilla, niistä sai jopa selvää ja biisien alustus sai huomattavasti lisää järkeä. Uusia biisejä oli taasen tarjolla, vaikkakin videolle asti pläjäisty Gotta Hear The Music ja keikan loppuun repäisty Home Wine Bucket Blues kirvoittivatkin yleisöstä parhaan vastauksen. Sakun meininki oli taas sitä vauhdikkainta osastoa, kitaraa soitettiin monissa tasoissa, rumpupatteri toimi hyppytelineenä ja kontakti yleisöön säilyi läpi keikan. Silti bändi oli luonut myös tunnelmallisempaa rokettia, vaikka mikäs vika hilpeässä paahdossa, jos vain kunto kestää? Fuck! Reload the Motherfucker!

Keikan päätteeksi kapulamies Lappis kehoitti yleisöä tutustumaan yhtyeen uunituoreiseen paitoihin suoraan painosta. Kun tuo Saku on niin hiljainen eikä ikinä sano lavalla mitään perusteli velmu rumputaiteilija sitä, miksei bändin motormouth Krappala hoitanut myyntipuheita. Ujo ja hiljainen, jepjep.

Ei ole Ämyä ilman Kari Peitsamoa. Niinhän se taitaa olla, että vaikka ura pantiin pakettiin ja Kari häärii hommissa haudankaivuusta eduskuntaehdokkuuteen, ei Ämyn perinteitä ole helppo ohittaa. Peitsamosetti oli aika perinteinen Kauppaopiston naisineen ja Vedestä nousevine kasveineen, tosin innokas yleisö sai Ämyn henkilöitymältä kirvoitettua myös niinkin vaihtelavaa materiaalia kuin SKP:n mainoslaulu ja muutakin kommunistista aatetta palvelevaa soittelua. Thank you, you have been a wonderful audience tippuu Karin suusta varmasti miltei joka biisin jälkeen ja mies paahtaa ajatuksiaan ulos sellaisessa putkessa, ettei aina oikein edes pysy mukana. Peitsamon settiä päätti lopulta luontokin kunnioittaa sillä perinteisellä tihkusateella. Mies, kitara ja aina yhtä hilpeän tarttuva tuokio esiintyjän ja yleisön vuoropuhelua. Kari on puhunut.

Corruption Inc. edusti sitä pakollista Hämeenlinnan hevi- ja metallikansan tarjontaa. Mutta perkele, kyllä nyt Hämeenlinnan kaltaisesta yrmymörinäkylästä luulisi löytyvän parempaakin metallia, Incin soittoa kuvasi parhaiten säätila: Tasaisen harmaa, pari tippaa silloin tällöin. Hohhoijaa. Vaikka kansa sitä käpälää jaksoikin heiluttaa kohti taivaan pilviä, ei tuosta metelistä voi oikein muuta sanoa, kuin että eivät ne kovat volyymit tee musiikista rankkaa! Eikä keikkaa pelastanut minun osaltani edes väännös Madonnan Frozen -hitistä. Olen nähnyt tältäkin bändiltä huomattavasti paremman keikan, tämä oli turhanpäiväistä, ikävää ja tekorankkaa schaissea. Eteenpäin...

Rankkaa musiikkiakin on tasan kahdenlaista: sitä hyvää ja sitä toista. Hyvää rankkuutta edusti nelimiehiseksi viimeksi näkemästäni keikasta kasvanut (Ville bassoon ja Jani toiseen kitaraan) Manifesto Jukebox, joka tiukan keikkaputkensa lomassa ehti näyttämään Hämeenlinnalaisyleisölle, mitä hyvä punk on parhaimmillaan. Kuten asiaan kuuluu, hoidetaan se soitto, se riittää. Biisit ovat tiiviitä, kompakteja ja bändin soittokokemus näkyy. Tutut naamat yleisöstä hoitivat kommentoinnin pääasiassa aukomalla miekkosille päätään tyyliin soita nopeempaa, senkin kalju!. Laulaja-kitaristi Antin kitara päätti päättää keikan, kun toinenkin kieli sanoi naps. Vaikeahan sitä virettä on silloin pitää... Vaikka keikka oli lyhyt, oli se sitäkin vakuuttavampi.

Harvan kotimaisen yhtyeen keikkaa on viime aikoina odottanut yhtä kiihkeästi kuin Liekin. Korppi -levyyn sukellettuani olen ollut myyty Janne Kuuselan omalaatuisella laulutyylillä esitettyihin popkaunokaisiin, joiden soitannollisissa sovituksissa progeillaan, tunteillaan, tykitellään ja hissutellaan, aina tarpeen mukaan. Okke Komulaisen melko virtuoosimainen kosketintaiteilu ja rytmiryhmän yhteennivoma kokonaisuus koskettaa jotain meikäläisen herkkää kohtaa, taidan siis pohjimmiltani olla tunteellinen pophomo?




Vaikka oma kokemukseni Liekin tuotannosta painottuu vahvasti Korpin tuoreempaan materiaaliin, kävi livesoitossa selväksi esikoisalbumi Magion ja Korpin välinen ero: Kun Magion hiteillä Aave ja Sulka sekä keikan päätteeksi kuullulla afrohenkisellä Tanssitaan -makupalalla kuulee melko duurivoittoisia, jopa minimalistisia poptutkielmia, maalaa Korppia alusta loppuun melkoinen annos melankoliaa (lukuunottamatta Kun kattojen ylle löi (Aurinkoon) –raitaa). En voi auttaa, Veit omasi lentoon, nimibiisi Korppi sekä Tikari toimivat livesoitossa hetkittäin jopa levyä paremmin, yleisöä oli kertynyt reilusti huolimatta synkeästä säästä ja tunnelma oli herkkä. Kun keikka aloitettiin toisella lempikappaleistani Saattaja, alkoivat kylmät väreet nousta niskaan. Viimeistään suurimpien hittien Pienokainen ja Aave seurattua perä perää alkoi Liekkiä varten lavan eteen keräytynyt yleisö olla ekstaasissa. Minä myös.

Erotuksena edellisiin soittajiin Liekin keikkaa valaisi muutama spotti, jotka toivat rutosti lisää tunnelmaa hivenen varjossa soittavien miekkosten aktiin. Samoin lavarakennelman puusävyt pääsivät paremmin oikeuksiinsa. Vaikka Liekki mielletään lähinnä herkäksi popihmeeksi, kyllä nelikon touhu on parhaimmillaan livenä miltei raivokasta ja sekös yleisöä viihdyttää. Jos vielä Tuletko niinkuin öinen maa? -slovari olisi kuultu, en varmaan olisi tajunnut keikan loppuneen kuin vasta Viikatteen heilahtaessa. Lumoavaa, kerta kaikkiaan lumoavaa.

Veikkaan, että jos pitäisi vääntää kättä Ämyrockin 2003 pääesiintyjän tittelistä, olisi lopputuloksena kahden kauppa. Ehkä lopulta kävisi niin, että herkkä runosielu Liekki jäisi toiseksi raskaampien riffien ystävien teroittaessa Viikatteen ylimmälle pallille. Kaarlen johtamalta nelikolta kesti mielestäni jopa yllättävän kauan, ennenkuin melankolisen iskelmän ja tummasyisen raskaan rokin yhdistävän Viikatteen tie johti Hämeenlinnan kaltaiseen kaupunkiin, jossa tuota hevikansaa riittää. Tihkusateisessa illassa tuokin sitten koettiin ja voin uskoa yhtyeen voittaneen paljon uutta kuulijakuntaa rivimuotoisine kitarannostoineen, tinkimättömine riffittelyineen mutta ennen kaikkea sillä perisuomalaisella ”saunan takana on tilaa” –asenteella, jota pitkä talvi ja juro kansanluonne ovat rakentaneet. Pehtoorit pienestä töllistä soittivat vähintään vakuuttavan keikan, vaikkakin sisätiloissa ja klubiolosuhteissa olen todistanut parempiakin soundeja ja, luonnollisesti, intiimimpää tunnelmaa. Vaikka Viattomien lasten päivä onkin oikeastaan joululaulu, toimii se Viikatteen setissä keskikesälläkin. Ei ole ketään kelle soittaa tunnettiin tietysti parhaiten, mutta kyllä Yön seutu ja Päivän peili potkivat yhtä lailla. Lisäksi käännösbiisit niin Motörheadilta kuin Roky Ericksonin Night of the Vampiresta toimivat Viikate-kaavassa onnistuneesti. Alakulotettuja tunnelmia, Viikate korjaa satoa.

Illan viimeistä esiintyjää edelsi melko odotettu yleisökato. Aloha Junktionin kaava on kyllä mielenkiintoinen: baritonisaksofoni, kieliä, taustalaulua ja vispilätahtia. Näillä välineillä yritetään saada yleisö psykedeeliseen transsiin, jota voi juhlistaa tanssimalla, diggailemalla tai taistelemalla vastaan. Vaikka suurin osa yleisöstä taisi olla näitä vastaantaistelijoita, koettiin illan riehakkaimmat tanssikoreografiat Junktionin keikalla illan tummuessa. Jälleen aiemmalla kokemuksella sisätiloissa suljetun tilan luoma intiimiys ja luova valojen käyttö lisäävät tehokkuutta, Ämykeikan päätöstrippi eli Junktionin viimeinen biisi alkoi olla jo aika kamalaa kuultavaa. Jos se olisi ollut animaatio, en olisi uskaltanut katsoa loppuun. Kirkunaa, hallinnasta karannutta trippiä, kaaosta, jopa hulluutta.

Ämyrock täytti tänä kesänä kaikki odotukset, loistavia esiintyjiä, paljon ihmisiä lapsista aikuisiin...ja tietysti Kari Peitsamo ja tihkusadetta. Paluumatkalla puistosta kohti keskustaa ohitsemme ajeli amerikanmallinen ruumisauto, joka yllättäen pysähtyi tien varteen. Autosta nousi hyvin hevahtava herra ja otti kyytin gootahtavia tyttölapsia. Tyylikästä ja teemaan sopivaa, Alice Cooper olisi hyvillään.

Ilkka Valpasvuo