Jon Auer (USA), Lasse Kurki, Tapes
09.11.2006
Klubi/Tampere
Jon Auer on ihmemies! Tarjotkaa minulle ajatus, että ihan kuka tahansa tulisi kitaran kanssa Tampereen Klubille keikalle ja soittaisi kaksi ja puoli tuntia särisevää mollivoittoista poppia siten, että Tampereen yleensä kovin etäinen ja jopa ynseä indie-kerma seuraisi keikkaa lähes värähtämättä. Nauraisin lujaa ja sanoisin varmaan että senpä haluaisin nähdä. No, nyt sekin ihme on koettu eikä siihen tarvittu kuin The Posiesin riveissä kulttimaineeseen noussut, melko tavallisen oloinen, hiukan ajan kanssa pyylevöitynyt Auer. Jonkinlaista magiaa miehessä on, kun vielä lisätään leveleitä kertomalla että mies puhui lähes yhtä paljon kuin soitti ja lauloi... Tehkää perässä.
The Posies kävi samassa paikassa viimeksi melko tarkkaan vuosi sitten. Nyt Auer oli omillaan ja kiersi Suomessa yhdessä Lemonator-mies Lasse Kurjen kanssa. Klubi ennestään tuttuna paikkana oli ehkä vaikeampi yhdelle miehelle valloittaa, mutta jälkeenpäin mielessä kaihersi ajatus, että millainenhan on mahtanut olla tunnelma Jyväskylän pienessä Bar 68:ssa?
Auerin soololevy on ollut ymmärtääkseni valmiina jo useamman vuoden, mutta nyt se saatiin sitten Suomeenkin ja jo levymuodossa herra on kerännyt positiivista kritiikkiä. Verrattuna emobändin kovaäänisellä säröllä riehuvaan melskeeseen Auer sooloilee selkeästi enemmän surumielisesti ja voisi sanoa hartaammin, mikä ei toki tarkoita, etteikö se särö olisi tälläkin keikalla laulanut välillä oikein railakkaasti. Mies ja kitara-esitys ei kuitenkaan anna mahdollisuuksia ihan vastaavaan tulitukseen ja vastuu yleisön vangitsemisesta painaa paljon raskaampana. Auerilla on kuitenkin sellaiset avut, että jengi oli fiiliksessä mukana alusta asti. Mies nimittäin osaa laulaa, siis oikeasti laulaa kauniilla, ulottuvalla ja hieman korkeahkolla äänellä. Sen lisäksi herra hallitsee sekä tarttuvan sävelkynän käytön että koskettavien tarinoiden luomisen. Jälkimmäisten sisäistämistä edesauttoi huomattavasti Auerin helpon ja rehellisen tuntuinen tarinointi biisien taustoista, joka saattoi välillä venyä helposti viiteenkin minuuttiin. Siis per biisi. Välillä jutustelussa ei tainnut olla mitään kosketuspohjaa todellisuuteen...
Tampereen keikalle Kurjen ja Auerin epäpyhää allianssia vahvisti illan levyvalintojakin osittain hoidellut Jukka Salminen eli akustisen kitara-yhtyeensä kanssa lyhyemmin Tapes. Utuisen kaunis näppäilypoppis toimii hyvin, biisimateriaali on tarttuvaa ja ilkeästi sanottuna määkivä laulutyyli sopii kokonaisuuteen (minä siis pidän Jukan laulusta, älkää yhtään syytelkö mulkuksi) ja miehen rento preesens täydentää kuvan. Illan rauhallisin setti oli aika ytimekäs, mutta tarkoituksena olikin kait tarjota ajoissa tulleille muutakin kuin levymusaa. Barcelonan ja muiden ensilevyn laadukkaiden tunnelmointien sekaan alkaa pikkuhiljaa nousta uusiakin biisejä, jotka näin ensi kuulemalta lupaavat hyvää. Tigerbombs-versioinnin sijalle Jukka voisi kyllä pikkuhiljaa nostaa jotain muuta, vaikka Highway onkin yhtyeen parhaita ralleja.
Lasse Kurki pisti luonnollisesti paljon Lemo-biisejä, mutta mukaan mahtui muutakin. Ihka ensimmäistä soolokiertuettaan tekevä sympaattinen herra kuunteli tarkkaan yleisön toiveita ja niinpä myös yksi klassinen Krispies-ralli kuultiin. Johon Lasse sitten kertomaan vielä, että ovat kuulemma Knipin kanssa tehneet yhden uudenkin yhteisen sävellyksen. Kurki kuuluu niihin kotimaan pop-skenen hahmoihin, joille on vuosien saatossa marinoitunut täysin tunnistettava ääni ja myös laulutyyli. Niinpä riisuttu versio Lemonatorista oli vielä tällä kertaa hyvin vahva, joskin miehelle voi huoletta luvata sukseeta soolona myös jatkossa. Sen verran välitön ja haikeastakin musiikista huolimatta hymyilevä meininki keikalla vallitsi.
Hyvän verryttelyn jälkeen odotettu vieras itse nousi lavalle. Auer aloitti akustisella kitaralla, joskin myös sähköisempi keppi oli mukana ja sai vähintään yhtä paljon peliaikaa. Keikan alkupuolella Jon keskittyi pitkälti omaan soolomateriaaliinsa, josta etenkin Josephine ja Michelle-vaimolle omistettu Angelita ihastuttivat. Myös Lasse Kurjen koskettimien vahvistama Six Feet Under oli upea. Lainauksia kuultiin mm. kuulemma pohjoisesta Suomesta kotoisin olevalta Elvis Costellolta ja Joe Jacksonilta, jonka versiointia varten Auer yritti laulattaa yleisöä. Vaikka se tuossa kohtaa jäi hiukan yritykseksi, oli meininki ihan toinen Posies-materiaalin kohdalla. Lainabiiseistä täytyy vielä mainita Weenin mainio Baby Bitch.
Myös Auer kommunikoi jatkuvasti yleisönsä kanssa, eikä artistin ja yleisön välillä todellakaan ollut mitään muureja. Pyynnöt otettiin vastaan, esimerkiksi I Am The Cosmos lähti suoraan yleisöstä kaikuneen toiveen perään.
Muutenkin oltiin enemmän yhtä suurta perhettä. Auer muun muassa pyysi lavalle yleisön joukosta Petrin, joka tahditti Jonia mikitetyllä kitarakotelolla pienen roudaustauon jälkeen. Petrin ja Lassen vierailuilla Auer sekä rikkoi todella juhlavan pitkäksi venyneen keikan kulkua että voitti yleisön lopullisesti puolelleen. Kun herra asteli ilman mikkejä laulattamaan Conversationsia lattialle ihmisten keskelle, ei ollut mikään ihme, että jengi kerääntyi ympärille hoilaamaan mukana melkoisen hartaissa tunnelmissa. Ilman epäilystäkään yksi vuoden parhaita keikkoja, jonka tenhovoimaa ei edes sen pituus (2,5 tuntia) laimentanut.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
