The Micragirls - luolamiehiä, gorilloita ja Elvis
13.12.2006
Kuopiolainen huuto-urkugarage-trio The Micragirls on julkaisemassa viimeinkin laadukkaiden seiskatuumaisten luoman pohjan päälle pitkäsoitto-rakennetta. Desibeli haastatteli yhtyettä rakentavasti tulevan Feeling Dizzy Honey? levyn tiimoilta. Riehakas yhtye perustettiin vuoden 2001 Provinssirockin reissulla, jossa oltiin liikkeellä tottakai Nissan Micralla. Vieläkö muistatte, mitä olivat festivaalin musiikilliset ja muut kohokohdat bändin perustamisen ohella?
Katariina: - Kuunneltiin koko reissu kokoelmakasettia, joka sisälsi hulvattomia vanhoja garagerokki-biisejä. Niistä innostuneena bändi-idea syntyi. Mehän ei oltu silloin Seinäjoella varsinaisesti Provinssirockin takia, vaan iltaklubien, joissa soitti ainakin Cosmo Jones Beat Machine, Aavikko, The Others ja Flaming Sideburns. Sit meitä vähän harmitti, kun kavereille, jotka soitti bändeissä oli varattu yöpaikka ja me jouduttiin nukkumaan Micrassa. Niinpä meidänkin täytyi tulevaisuutta ajatellen perustaa bändi. Kohokohta oli kun Aavikon Paul omisti illan keikalla japanilaiselle tyttöbändille Micragirlsille yhden biisin!
Kristiina: - Tokihan Micragirlsin perustamista oli edeltänyt useiden vuosien musadiggailu ja monet baareissa perustetut bändit.
Biossanne väitetään teidän inhoavan miehiä. Onko tämä rokkiliioittelua vai onko miehinen sukupuoli pääsääntöisesti hanurista?
Katariina: - Silkkaa liioittelua. Jotku miehet on ihan kivoja.
60-lukuinen garagepunk ja likainen rokki Back From The Graven, Sin Alleyn ja Born Badin jalanjäljillä on tainnut koko ajan olla bändinne pääasiallisin musiikillinen teema. Miten päädyitte kyseisen musiikin pariin?
Katariina: - Tuttavapiirissä on ollut sen musiikkityylin innokkaita ihailijoita, ja sen kautta on tullut tutuksi hienoja rokkikokoelmalevyjä. Lisäksi bändit kuten Dead Moon, Cramps, Trashwomen ja kotoiset Chop Suey, Rama-tuts ja Larry & the Lefthanded ovat totuttaneet korviamme sen tyylin musiikkiin.
Mari: - Itse olen päässyt tämän musiikkityylin pariin tutustuessani näihin bändikavereihini. Ja aika hyvän pitkän oppimäärän olen saanutkin.
Millainen paikka Kuopio oli viettää nuoruutta?
Katariina: - Kuopio oli aika ankea paikka viettää nuoruutta. Kyllä täältä oli nuorena kova hinku pois, mutta kun kävi asumassa muissa kaupungeissa muutamia vuosia ja ikäkin karttui, huomasi että ei ole olemassa mukavampaa kaupunkia kuin Kuopio.
Mari: - Itse vietin varhaisnuoruuteni (tässä vielä mitään vanhoja olla!) Savonlinnassa ja vaikka siellä oli ihan kivaa, muutto Kuopioon opiskelujen takia tuntui ihan mahtavalta.
Hommassa oli alusta alkaen enemmän kyse meiningistä kuin soittotaidollisista kriteereistä. Jossain vaiheessa biisitkin alkoivat yllättäen olla oikeasti kekseliäitä ja muullakin tavalla tarttuvia kuin in-your-face-tyrmäyksillä. Mitä teille tapahtui?
Katariina: - Me kehityttiin! Aluksi kukaan meistä ei osannut soittaa sitä instrumenttia, mitä soitamme bändissä, mutta vuosien saatossa sitä väkisinkin oppii vähän.
Mari: - On tullut myöskin kunnianhimoa biisien suhteen. Ja vaikka ei olla mitään oman soittimen mestareita vielä kukaan, niin yhteen me osataan soittaa. On mahtavaa kun keikalla tietää mihin suuntaan biisi on menossa ja
mitä muut tytöt tekee.
Ensimmäisillä äänitteillä homma oli kaikesta raivosta ja mekastuksesta huolimatta melkoisen söpöä. Ei siis sillä tavalla että pienet tytöt soittaa rujoa rokkia, onpa söpöä, vaan musiikillisesti sillä lailla pienesti ihastuttavaa. Taisinpa silti ensimmäisellä näkemälläni keikalla vielä inhota teitä... Nyt tulevalla pitkäsoitolla Feeling Dizzy Honey?! hommasta löytyy entistä enemmän voisiko sanoa aikuisempaa ja kypsempää rokkirevittelyä. Tällä tarkoitan sitä, että homma jotenkin sukeltaa syvemmälle urkuisen rockin historian syövereihin ja ammentaa sieltä melkoisen hypnoottisesti. Kuinka itse miellätte tulevan suhteessa aiempiin tuotoksiin?
Katariina: - Aiemmat levytykset on tehty aika live-microjen kuuloisiksi tiiviillä aikataululla. Tähän tulevaan taas haettiin enempi biisikohtaisesti saundeja ja koko levyä kypsyteltiin ihan liian kauan minun makuun. Cosmo Jones-Pekka oli nauhoittamassa ja laajensi kyllä mukavasti meidän saundimaailmaa. Lisäksi 22PP-Asko kuunteli meidän nauhoitukset ja ideoi muutamaan biisiin vähän lisämausteita.
Mari: - Aikaisemmin ei edes ollut paljon mielenkiintoa (eikä aikaa saati tietoa) lähteä etsimään uusia saundeja nauhoituksissa, haluttiin vaan sitä livesoittoa ja siltä me silloin kuulostettiin! Nyt on taas enemmän tietoa ja
mahdollisuuksia ja oltiin myös avoimia Pekan opastukselle. Uuden levyn biisit kuulostaa meiltä mitä me ollaan tällähetkellä, niin saundillisesti kuin sisällöltäänkin.
Löytyykö levyltä tai aiemmilta levytyksiltä joitain erityisen rakkaita ralleja tai vastaavasti joitain en jaksa tätä enää-ralleja?
Mari: - White Devil of the Yellowstone on ehkä lähinnä sydäntä. Se on kulkenut meidän kanssa pitkän matkan ja tullut tosi hyväksi. Parhaimmillaan keikalla tulee ihan karmivan hyvä fiilis sitä soittaessa. Setistä ollaan kyllä karsittu rankalla kädellä pois sellaisia biisejä mitä ei oo huvittanu soittaa, niin ei oo tällähetkellä mitään mikä tympis kovasti.
Kristiina: - Rockin´ Date on nerokas.
Levyn julkaisee Pistepirkkojen levy-yhtiö Bone Voyage. Millainen tie johti lafkalle ja kuinka homma on toiminut?
Kristiina: - Levyä nauhoittaessa meillä ei ollut tietoa kuka sen tulee julkaisemaan. Ajateltiin, että jos saadaan tarpeeks hyvän kuulosta matskua aikaan, niin tarjotaan sitä muutamaan paikkaan joiden musiikillista linjaa itse kunnioitetaan. Ja jos kukaan ei kiinnostu, niin julkastaan ite. Nauhoittajamme Cosmo-Pekka ehdotti, että laittakaa Pistepirkoille demoa, se oli eka paikka johon laitettiin ja ne sitten kiinnostui. Homma on toiminut mielestämme hyvin. Bone Voyage on Pistareiden ja saksalaisen Quintus Kannegiesserin levymerkki. Meidän tuleva levy julkaistaan aika useassa Euroopan maassa kevään aikana. Se on aika suuri hyppäys siitä että aiemmat levyt on myyty melkeinpä kädestä käteen keikoilla.
Kuinka monta keikkaa olette viime vuosina soittaneet, niin ettei joku olisi tivannut My My Micraboytä? Vieläkö sen vetäminen innostaa?
Katariina: - My My Micraboyta on kiva ja helppo soittaa. Harvoin kukaan yleisöstä kerkee sitä toivoa ennen kuin me se jo soitetaan, joskus joku saattaa sitä huudella sen jälkeen kun me ollaan se jo soitettu. Kahta kertaa samalla keikalla sitä ei sentään huvita soittaa:)
Mari: - Kyllähän sitä on tosi kiva soittaa. Heleppo.
Uudella levyllä vastaavan roolin saattaa saada Go Go Gorilla. Vai mitä itse olette mieltä?
Katariina: - Enpäs ole huomannutkaan että niiden biisien nimissä on samaa henkeä. Go Go Gorillaa ei kyllä soiteta kuin erityistapauksissa. Eli ihan mielettömän hienon keikan päätteeksi. Suurempaa hittiä itse povaisin Queen of the Cavemanistä.
Mari: - En minäkään usko Gorillan saavan Micraboyn paikkaa. Mutta jos sitä aletaan kovasti pyytelemään, pitäähän se sitten joskus vetäistä.
Kristiina: - Mut ei kyllä joka keikalla. Go Go Gorilla on cover-biisi, joka on poimittu Wavy Gravy-kokoelmalta. Meillä on huippuja biisejä covereina, mut omat on silti meille tärkeempiä. Omia on kiva kehitellä vielä keikkasetissä ollessaankin viimeiseen iskuunsa.
Niin, kuinka paljon Micrat keikoilla soittavat covereita, keneltä ja miksi?
Katariina: - Keikalla setistä alle puolet on covereita, joskus tosin tosi lähelle puolet. Vaihtelemalla covereita saa vaihtelua keikkoihin. Niitä on helpompi saada keikkakuntoon kuin omia biisejä. Suurimmaksi osaksi coverit on unohdettuja ja tuntemattomiksi jääneitä hittejä 50- ja 60-luvuilta. Me on bongattu niitä noilta rokkikokoelmilta (Born Bad, Wavy Gravy, Sin Alley...). Kerran on soitettu yksi biisi Ramonesia ja muutamia Crampsinkin coveroimia biisejä on soitettu.
Kristiina: - Syy miks niitä soitetaan on, että ne on niin mahtavia biisejä. Osasyy on, että porukka vois löytää noiden covereiden kautta myös sitä aitoo vanhaa musaa, mistä me digataan. Niinku ite on eka kerran tutustunu vanhaan rock´n´rolliin kun on kuullut Crampsin, Chop Sueyn ja Flaming Sideburnsin coveroimia biisejä.
Yleensä pääsääntöisesti indie-suosikkeina viihtyvillä bändeillä ei hirveästi ole varaa pistää soittimiaan päreiksi. Micragirlsin musiikkiin rumpusetin läpi rymistelyt tai koskettimien pilkkomiset pystyisi hyvin kuvittelemaan.
Onko moisia riehaantumisia sattunut? Ja jos ei, niin voisitteko kuvitella että niin voisi käydä, jos ei olisi rahasta kiinni?
Katariina: - Meidän ajatusmaailmaan ei sovi tavaroiden hajoittaminen. Minun urut kyllä menevät herkästi rikki keikan tiimellyksessä, mutta tahallani en niitä kyllä alkaisi hajoittamaan vaikka olisin miljonääri.
Mari: - Joo, itelle olis kyllä aika katastrofi jos Elvikselle tapahtuis jotain pahaa.
Kristiina: - Marilla on Elvis-merkkinen kitara...
Millainen se Microjen maailmankatsomus sitten on?
Katariina: - Microjen mielestä on tyhmää rikkoa tahallaan tavaroita, kun maailma on muutenkin hukkumassa roskaan. Me otetaan mielellään hyötykäyttöön kirppareille ja nurkkiin pölyttymään jääneitä vanhoja soittimia, jotka ei oikein päteville muusikoille kelpaa.
Mitä tapahtuu Micratyttöjen takahuoneessa?
Katariina: - Micratyttöjen takahuoneessa vaihdetaan esiintymisvaatteita päälle ja keikan jälkeen juodaan kaljaa pahimpaan janoon. Joskus korjataan urkuja, jos saadaan houkuteltua takahuoneeseen joku korjaustaitoinen henkilö. Ja joskus Mari virittää kitaran.
Millainen on mielestänne The Micragirls-fani?
Katariina: - Hyväntuulinen.
Mari: - Huumorintajuinen ja tykkää meidän tyylistä soittaa.
Kristiina: - Tosi hyvän näkönen.
Millaiset positiiviset ja negatiiviset palautteet ovat vuosien saatossa jääneet vahvimmin mieleen?
Kristiina: - Ei ehkä niinkään sanat, vaan teot. Eli se että kerta toisensa jälkeen näkee samoja tyyppejä yleisössä. Siitä tulee tosi hyvä mieli!
Mari: - Se että ihmiset ostaa meidän levyjä ja paitoja hymyssäsuin. Käy sanomassa että tykkäsivät keikasta. Tuntuuhan se mukavalta.
Kristiina: - Suklaan ja muiden lahjusten tuominen lämmittää myös Mikratytön sydäntä.
Olen nimittänyt teidät Suomen japanilaisimmaksi bändiksi. Kuinka paljon se 5,6,7,8´s on vaikuttanut teihin vai onko se tullut vastaan vasta matkan varrella?
Katariina: - 5,6,7,8´s on pitkän ajan tuttavuus, mutta vasta viime vuosina ollaan kaikki ihan hulluna siitä innostuttu.
Onko Japanissa tai vaikkapa Suomessa joitain sellaisia artisteja, joihin Micrafanien teidän mielestänne kannattaisi tutustua?
Katariina: - Japanilaisista artisteista en hirveesti tiedä mutta suosittelen savolaisia Cosmo Jones Beat Machinea ja Country Darkia sekä sveitsiläistä Reverend Beatmania.
Kristiina: - Kannattaa penkoa vähän pintaa syvemmälle, tuntuu, että ite oon ainakin diggaillu aina vähän semmosesta nyrjähtäneemmästä musasta, mitä ei radioissa soiteta ja mitä ei oo välttämättä helppo löytää.
Mihin Micran nokka suuntautuu vuonna 2007?
Katariina: - Vuonna 2007 suunnataan nokka kohti Ameriikkaa ja vallataan maailma.
Mari: - Ja Japania!
Kristiina: - Näin tehdään, jos vaan löydetään jostain joku joka maksaa meille lentoliput...
Keitä soittaa vuoden 2010 Micra-festivaaleilla?
Katariina: - Mm.The Cramps, The Sonics, Ramones, Hasil Adkins, Wanda Jackson, Trashwomen, Roky Erickson, Larry and the Lefthanded, Chop Suey, Festermen, Rama-Tuts, Andre Williams, Radiopuhelimet, Sweetheart, Aavikko, Dead Moon, Brentwoods, Wailers, Link Wray,
22-Pistepirkko, Jolly Jumpers, Lousy Lovers, Cosmo Jones Beat Machine ja kaikki alkuperäisissä kokoonpanoissa.
Kristiina: - Tai sit vaihtoehtoisesti vain omia, eli Micragirls, Nissan Sami & Micragirls, Kata soolona, Micrafreaks, Trashgirls, Micragirls plays Mummies jne.
Kuinka tärkeitä sarjakuvat ovat teille? Sarjakuvamaisen taiteen käyttö on ollut aika vahvaa The Micragirlsin levyillä, sivuilla jne...
Katariina: - Sarjakuvat eivät ole minulle mitenkään erityisen tärkeitä. Mutta minun mielestä sarjakuva sopii meidän bändin yhteyteen ja meidän graafikko on maailman paras piirtäjä, joten on ollut luontevaa käyttää
hänen piirrosjälkeään meidän grafiikassa.
Kristiina: - Mulle sarjikset on tärkeitä, peruskama kuten Crumbit, Hernandezit, Prattit ym. luettu useaan otteeseen + läjäpäin kotimaisia. Marihan piirtelee itsekin vähän sarjakuvia.
Micojen levy julkaistiin jo vinyylinä, cd-mallinen versio näkee päivänvalon tammikuussa. Kuinka suuri osa Micra-faneista haluaa levynsä vinyylinä?
Kristiina: - Uudesta levystä tulee 500 kappaleen painos vinyylinä. Kyllä semmosta porukkaa tuntuu olevan, jotka haluaa tämmösen musiikin omistaa mieluiten vinyylinä. Varsinkin kun tehdään keikkaa myös Euroopassa, josta löytyy enemmän yleensäkin garagerock-harrastajia. Itsekin kuulun ehdottomasti siihen vinyyliporukkaan. Cd:tä on meiltä paljon kyselty ja onhan se kiva, että kuulijakunta laajenee sen cd:n myötä.
Haastattelu ja livekuvat (mv): Ilkka Valpasvuo, muut kuvat: Tiina Jutila ja Aron Urb/www.themicragirls.com
