Juni Järvi (Swe), Tapes
16.03.2007
Artturi/Tampere
Kevätpotpuri-festivaali tuli hiukan puun takaa. Nähtävästi neljännesvuosittain kaupunkifestivaalin järjestävä Potpuri kokoaa pariksi päiväksi useampaan ravintolaan laidasta laitaan vaihtelevan artisti-katraan. Itse eksyin silti Artturin pop-keikalle lähinnä ruotsalaisen Juni Järven takia – miehen indiepop oli ainakin nettikuuntelussa vaikuttanut ihan lupaavalta. Eikä lämppärikään ennakkomietteissä mikään huono ollut.
Ja kuinkas kävikään? Ainakin tällä erää Tapes vei potin kotiin. Jukka Salmisen mies ja kitara-soolon selkeitä vahvuuksia on Jukan hiukan naukuvan äänen ja näppäilevän soiton vangitsevuus. Tuntuu vain, että suurimmalla osasta seuraamistani keikoista joko liian iso tila, huono äänentoisto ja miksaus tai kaikki yhdessä ovat aiheuttaneet sen, etteivät homman vahvuudet pääse esille. Nyt tasot olivat lähes parhaassa mahdollisessa balanssissa ja Barcelonan, encorena kuullun Brighter Lightin ja In The Gardenin kaltaisten hienojen tunnelmointien koukut pääsivät voitolle yleisön lörpöttelystä ja jopa keskipöydän kummallisesta tarpeesta halailla toisiaan. Jukka totesi aiemmin illalla, että uusiakin biisejä on, muttei sanoja, vielä. Joten tutuilla mentiin. Ja hyvin mentiinkin.
Sitten Juni. Kattaus oli mitä mainioin. Ensin herra asetteli yhdessä kahden neitosen lavalle sellon, haitarin ja erinäisiä kielisoittimia ukulelesta kitaraan. Sitten odoteltiin hetki ja sama kolmikko nousi (Artturin tapauksessa ennemminkin astui) lavalle täysin valkoisissa asusteissa. Lukuunottamatta erittäin homo-ikonista mustaa sulkanaamiota, jonka taakse maestro piiloutui. Pitkälti banjolla ja ukulelella itseään säestänyt Järvi osasi hoitaa poseerauksen ja hommassa olikin ihan oikean shown tunnetta. Se tuntui entistäkin absurdimmalta Artturissa, missä osa jengistä ei selvästikään ollut saapunut paikalle musiikkia varten. Muutama tanssitaitoinenkin löytyi, vaikka musiikki ei ainakaan meikäläisen jalkoihin sillä tavalla vedonnut.
Niin, musiikki. Sitähän te varmasti jo tässä vaiheessa ihmettelette, että miksei se äijä kerro siitä musiikista? Niinpä. Siinä se taisikin olla tämän Jens Lekmanin ja kumppanien seuraajan suurin ongelma. Vaikka valssaava kaunis poppis olikin viehättävää ja sellon, ukulelen ja haitarin kaltainen kolmiyhteys lupaili paljon, ei itse musiikissa tuntunut tapahtuvan oikein mitään. Biisit seurasivat toistaan ilman sen kummempia ilmeitä tai nyansseja. Kaikki kuulostivat samalta ja jäivät liikaa siihen yhteen paikkaan leijumaan. Edes lopuksi esitelty cover-herättely tai taustanauhan kanssa heitetty tanssikappale eivät innostaneet. Kakku oli siis päältä kaunis ja todella ruotsalainen. Sisältä ei sitten oikein löytynytkään kaurapuuroa kummempaa…
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
