Sister Flo, Puny

Perjantai-illan Hang The DJ-kekkerit eiv�t vet�neet kansaa ihan R�tt� & Lehtisalon tapaan, mutta illan kaksi mainiota orkesteria pitiv�t yht� lailla huolta siit� ett� musiikin taso pysyi korkealla. Eik� illan deejii-kolmikkokaan huonosti pistellyt�

Alkuvuodesta toisen levyns� It Kills You julkaissut Puny sai aloitusvuoron ja l�hti viem��n kuulijoita syv�lle komeasti maalailevan rockin maailmaan. Haikeus ja mukanaan viev� melodia kaipaavat Punyn tapauksessa s�hk�ist�, isohkoa soundia. Ja s�r��. Olen ainakin antanut itselleni kertoa, ettei yhtye ole akustisissa kokeilussa saanut ihan vastaavanlaista imua soittoonsa. S�hk�isess� muodossa yhtyeell� sitten onkin k�yt�ss��n yksi hienoimmista haikeista juoksutuksista, mit� on tullut kotimaan tekij�iden keskuudesta kuultua.

Uuteen levyyn tottakai painotuttiin, mutta my�s valitut palat vanhoista nostettiin mukaan. Uusista etenkin Twist The Knife ja As Long As My Feet Can Carry j�iv�t takaraivoon soimaan. Viisikon kitararock vahvistui t�ll� keikalla entisest��n Risto Puukon koskettimilla. Joten s�vyj� piisasi. Silti se ihan viimeisin kipin� j�i johonkin. Vaikka Teemu Innon laulu sopii musiikkiin erinomaisesti ja ��ni on komea, oli tulkinnassa ehk� jonkinlaista pient� kireytt� aistittavissa. Saattoi olla omissa korvissakin vika, mutta t�ysin rentoutunutta oloa ei lavalta joka tapauksessa meik�l�iselle asti kantautunut.

Uutta levy��n vasta julkaisemassa oleva, nyky��n vahvasti tamperelainen Sister Flo on yksi niit� b�ndej�, joka luo omaa musiikkiaan uudelleen jatkuvasti. Niinp� yhtyeen vanhemmatkin biisit muodostuvat usein keikoilla l�hes ainutkertaisiksi el�myksiksi. Niin oli nytkin. Esimerkiksi mainio Shortcuts vedettiin t�ll� kertaa hiukan uusia uria pitkin, samoin Feathers. White Noise meni oikeastaan eniten pelk�n biisin omalla painolla, pelkistettyn� ja paljaana mestariteoksena Samae Koskisen kuiskaavan tulkinnan hell�ss� huomassa.

Tulevan levyn materiaali tuo Flon ilmeeseen selke�sti sek� entist� folkimpia raitoja, kuten sinkkubiisi Hyvink��, ett� massiivisesti, jopa hevisti rokkaavaa ja entist�kin meluisampaa ilmett�. Raskain esimerkki taisi olla Rule The World(?), jonka kaltaista paljoutta ei ole ennen tullut viisikolta vastaan. Janne Lastum�en kosketinmattojen muodostama pinta-ala oli kasvanut melkein stadionmittoihin, Antti Kaistinen p��si kapuloimaan oikein hiki pipassa ja Jarno Alhon kitara ylsi jopa todelliseen vingutteluun asti. Ei t�ss� silti ihan Led Zeppelini� olla luomassa, yhtyeell� on edelleen se pehmeys ja kauneuskin paketissaan. Mutta kielt�m�tt� jykevyytt� on tullut lis��. Jokainen voi sitten itse k�yd� toteamassa, onko se omaan makuun hyv� vai huono asia.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo