17.03.2007
Nosturi/Helsinki
Hardcore on fyysinen kokemus. Vaikkei viett�isik��n keikkaa pitin ytimess�, saa lattian laitamillakin osansa lihallisuudesta. Kyyn�rp��t� kylkeen, pahimmassa tapauksessa jalkaa naamaan. Hiki lent��, verikin. Lauantaiehtoo Helsingin Nosturissa pisti miettim��n musiikin konkreettisempaa vaikutusta ihmiseen, kun kaksi kotimaista nuoremman polven yritt�j�� ja yksi ruotsalainen ��rimusiikkiveteraani tahdittivat lihan sinfoniaa.
Illan ensimm�inen esiintyj� oli kaakon kulmalta kotoisin oleva Worth the Pain. Lappeenrantalaispoppoo punkkasi metallisesti, mutta lava tuntui kavereille ehk� hiukan liian isolta. B�ndin riffivetoinen ja pomppiva hardcore kuulosti melko mukiinmenev�lt� viel� t�ss� vaiheessa iltaa. Soitto oli kelpoa, mutta laulaja Joonaksen vokaalit olivat hiukan liian yksiulotteiset. M�t�ss� oli kuitenkin sen verran potkua, ett� tanssilattialle muodostui harva mutta sit�kin riehakkaampi pitti. Kymmenkunta nuorempaa metelinyst�v�� tarjosi Worth the Painin soittaessa komean koreografian, jossa raajat heiluivat ja luut kolisivat.
Pojasta polvi... korkeammalle nousee, tai ainakin jalkater�. Energinen pomppiminen oli hienoa katseltavaa, mutta jossain m��rin k�sitt�m�t�nt�. Ehkei olisi pakko ottaa salin toisesta p��st� vauhtia ja juosta p�istikkaa vasten pitin � jonka reunat siis olivat l�hes seinustoilla � reunalla seisoskelevia pahaa-aavistamattomia p�in. Henkil�kunta antoi teinien riehua pahimmat angstit pois, mutta puuttui onneksi parin v�kivaltaisemman idiootin toilailuihin. Toivottavasti lensiv�t pitk�ss� kaaressa pihalle. Sitkeit� olivat, perkeleet.
Toinen esiintyj�, Helsingin Downstairs, ei saanut liikett� aikaan kuin nimeksi, mutta musiikki oli mielenkiintoisempaa. Blood Brothersin tyyliin porukalla oli lavalla kaksi synaa, joita laulaja Asmo ja kitaristi Topi sormeilivat silloin kun ehtiv�t. Downstairsin musa oli poukkoilevaa ja kekseli�st�, mutta kovin l�mpim�ksi se ei viel� t�ss� vaiheessa puolityhj�� keikkamestaa saanut. �Liian emoa!�, huudettiin katsomosta, ja Asmo tuntui itsekin olevan sit� mielt� ett� alarappulaiset olivat turhaan Nosturissa pilaamassa kivan hardcore-illan. Ei nyt sent��n, �lk��k� helvetiss� anteeksi pyydelk�. T�m�n b�ndin esityst� katseltiin rauhassa seisoskellen ja kappaleiden j�lkeen kohteliaasti taputtaen. Itse kukin taisi odottaa illan p��esiintyj�� lavalle, ja ilmassa oli selv�sti patoutunutta energiaa ja purkautumatonta s�hk��.
Raised Fistin saapuessa lavalle koko yleis� syttyi liekkeihin. T�t� oli n�ht�v�sti odotettu, mik� my�s tehtiin b�ndille selv�ksi. Muutaman lauseen tuttavallinen esittely, hieman suomea englannin sekaan ja sitten r�j�hti. Musiikki iski kuin taivaalta tippunut pommikuorma. ��ri��n my�ten t�ynn� ollut Nosturi oli yht� heiluvaa massaa, jossa yksil�ill� ei ollut v�li�, ainoastaan liikkeell�. Rauhallisia paikkoja saattoi l�yt�� sivustoilta, baarin puolelta ja parvelta, mutta parhaimmillaan meininki oli keskell� lattiaa. Vellova ihmismassa oli fyysisyydess��n aivan jumalattoman komeaa katseltavaa. Viel� kun soundtrackin� oli tiukasti soitettua p�tev�� piiskausta, kokemus oli totaalinen. Tilaa akrobaattiliikkeille ei ollut, sill� jo pystyss� pysyminen kysyi sen verran keskittymist� ettei ylim��r�inen riekkuminen ollut mahdollista. Eik� tosin olisi ollut tilaakaan.
Korkealle loikkivat my�s veteraanit lavalla. Eih�n hooceeta seisoskellen voi soittaakaan, mutta hyppimisess�kin on eroja. Raised Fistin pojat pomppivat korkealle ja liikkuivat sen verran paljon hekin, ett� hiki n�ytti tulevan my�s artisteille. Ilman paitaa soittanut, laulaja Allen tavoin selv�� suomea v�lill� solkannut Marco n�ytti kiiltelev�n hiest� heti alkusekunneista l�htien. Eiv�tk� liioin kakkoskitaristi Daniel, basisti Josse ja rumpali Matte s�ilyneet kuivin kainaloin loppuun asti. Ja jos b�ndi oli musiikillisesti ja lavaliikkeiss��n eloisa, liikkui p��nkin sis�ll� jotain. Alle painotti sisikunnan merkityst� ja toivotti skenepoliisit asiaankuuluvasti helvettiin. Fakkiutuneista ympyr�ist� ja ulkoisista tunnusmerkeist� k�rsiv�� hc-skene� on aina kiva kuulla tuuletettavan ylemmilt� portailta k�sin. Eik� sill�, ett� Nosturissa mit��n v�synytt� patsastelumeininki� olisi ollut. �Unity� oli homman nimi, se tehtiin nimenomaan musiikilla selv�ksi.
Keikan j�lkeen kaikkien kasvoilta paistoi kollektiivinen v�symys ja tyytyv�isyys. Narikkajonon keskustelut keskittyiv�t l�hes poikkeuksetta salissa ja k�yt�vill� leijuvan miehekk��n od��rin ihasteluun ja keikan kovuuden kehumiseen. Sanotaan, ett� kun musiikki iskee, kipua ei tunnu. Piiskauksen kanssa on teht�v� poikkeus: kun hardcore iskee, se sattuu ihan oikeasti. T�ss� tapauksessa se vain kuuluu asiaan.
Kiitos Raised Fist! T�ll� p�rj�� taas jonkin aikaa ja kest�� puolivillaisemmat el�v�n musiikin tilanteet. Ei tosin taida taas mik��n tuntua juuri milt��n muutamaan p�iv��n. Tai ainakaan niin pitk��n kuin mustelmat aristavat.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Kalle Bj�rklid/Huumakuva.net.
