27.04.2007
Maksim/Salo
Illan mittava livetarjonta k�ynnistyi jo hieman seitsem�n j�lkeen, kun paikallinen hc-punk rokkia soittava Scream For Change starttasi oman osuutensa. Kuten arvata saattaa, perjantai-ilta kello seitsem�n viisitoista ei ollut yleis�nm��r�ll� mitattuna mik��n menestystarina. Viisimiehinen orkesteri ei k�ynyt kuitenkaan moisesta turhia j�ykistelem��n, vaan heitti ihan kelpo keikan.
Yhtyeen parin vuoden takainen Ghost Of Humanity ep on kuuleman mukaan saamassa jossain vaiheessa jatkoa, eik� tyyli ole n�hdyn setin perusteella muuttumassa juuri lainkaan. Huutolauluun, metallisiin riffeihin sek� persuksia potkiviin sovituksiin kelpaakin kyll� nojata, kun homma toimii n�in mallikkaasti. Vaikka vertailut l�nsinaapurimme suuriin alan orkestereihin (Nine, Raised Fist...) ovat v�ist�m�tt�mi�, ei yhtyeen tarvitse h�vet� materiaaliaan. Ainoastaan laulu/huuto osasto j�tti selv�sti toivomisen varaa, vaikka vokalisti itsens� peliin t�ysill� pistikin. Hieman rohkeammat ratkaisut sek� hiotumpi lausunta saattaisivat parantaa tuota puolta jo huomattavasti.
Pienen roudaustauon j�lkeen tyyli vaihtui reippaanpuoleisesti, jyv�skyl�l�inen Misleds kun vaikuttaa enemm�nkin siell� funkahtavan ja groovaavan rokin seutuvilla. P��solisti Ms. Ledin ja taustalaulaja Ms. Teri Ann Linnin vahvalla vokalisoinnilla, sek� Dave Marshallin sinne t�nne sahailevalla kitaroinnilla b�ndi saikin luotua jo melkoisen koukkusuman, mutta orkesterin varsinainen selk�ranka muodostui rytmiryhm� Jimmy Reyn (basso) ja Don Komosen (rummut) messev�n letke�st� soitosta. N�ist� laadukkaista osista aikaansaatu musiikki olikin jotain, jossa oli juuri sopiva annos rohkeaa, ilomielist� ja jopa pornahtavaa v��nt��. Kuka viel� kehtaa sanoa ettei valkoinen mies � tai nainen � osaa muka funkata?
Vaikken normaalisti kuuntele t�m�n tyyppist� musiikkia, sai Misleds mahtavalla asenteella ja vastustamattomalla energialla allekirjoittaneenkin puolelleen. Miltei huomaamatta jalat alkoivat naputtaa lattiaan tahtia ja jokin mystinen, keikuttava voima sai niskanikamatkin valtaansa. Kuin tilauksesta my�s yleis�� alkoi saapumaan hissukseen paikalle ja b�ndi ammensi t�st� my�nteisest� kehityksest� vain lis�� virtaa koneeseensa. Saatiinpa setin aikana kuulla b�ndiesittelyj�kin oikein kaksin kappalein.
Espoolainen Liplock kapusi illan kolmantena b�ndin� estradille ja t�ss� vaiheessa my�s yleis� oli l�yt�nyt jo lavan edustan. Illan ik�vin �pakollinen numero�, eli tekniikkaongelmat, osuivat t�ll� kertaa espoolaisten kohdalle, mutta kun niist� selvittiin l�hti Liplockin setti nopeasti mukavaan nousuun. Parin siivun j�lkeen olikin k�ynyt jo suhteellisen selv�ksi, ett� miksi kollega Valpasvuo kiitteli ryhm�n viime vuoden lopulla julkaistua debyyttidemoa. N�in hyv�ntuulista ja juuri sopivan svengaavaa rokkia kun kuuntelee oikein mieluusti.
Liplockin esiintymisess� oli havaittavissa pient� puristusta ja kiristyst�, mik� saattoi tosin johtua suurimmaksi osaksi em. alkuvaikeuksista. Loppua kohden viisihenkisen ryhm� pystyi kuitenkin nousemaan tilanteen herraksi, mink� ansiosta keikasta j�i hyv� maku suuhun. Kitaravetoiset kappaleet kulkivat suht perinteisi� polkuja, mutta pienill� yksityiskohdilla ja painotuksilla niihin saatiin luotua juuri riitt�v�sti omaleimaisuutta.
Seuraavaksi olikin sitten luvassa taas jotain aivan muuta. Helsinkil�inen Laava perustettiin kolmisen vuotta sitten, kun idea suomenkielisest� maailmanlopun tunnelmissa py�riskelev�st� kasarihevist� pulpahti esiin herrojen Hoffren (laulu & kitara) ja Salminen (basso & laulu) v�lisess� keskustelussa. Innokkaasti vastaanotetun idean pohjalta syntyi yhtye, joka tosin muotoutui tyylilt��n hieman toisenlaiseksi kuin mit� alussa oltiin aiottu. Laava vuosimallia 2007 soittaakin suomenkielist� stoneriin kallellaan olevaa suomirokkia, joka on selv�sti irti metallista, vaikka soundit hevej� ovatkin.
Kaava saattaa kuulostaa aavistuksen oudolta, mutta Maksimin perjantai-illassa tuo lauseke toimi ainakin allekirjoittaneen mielest� mainiosti. Loppuvuodesta 2006 julkaistun Alea Rasa ep:n �hittibiisit� Pornoa ja pomminteko-ohjeita sek� Tulisade toimivat tuomiop�iv�n koneiden lailla, vaikka yleis� tuntuikin unohtaneen b�ndin l�hes t�ysin. Samoin ��rimm�isen lohduttomalta kuulostava, mutta sanoissaan parempaa huomista lupaava Tunnelin p��ss� poutaa j�i kertaiskusta mieleen. Hoffrenin ja Salmisen vokalisointi, sek� b�ndin napakka yhteensoitto nostivat lopputulosta roimasti ja t�ll� kertaa v�h�n kulman takaa iskem��n p��ssyt yhtye tarjosi positiivisen yll�tyksen.
Meno �ityi taas monta astetta metallisemmaksi, kun helsinkil�inen thrashia ja deathia sekoitteleva Dienecia aloitti oman osuutensa pienen odottelun p��tteeksi. Vastik��n uuden demon ty�st�nyt ryhm� t�r�ytti heti ensimm�isell� biisill��n tiskiin sellaisen jyr�n, ettei moista k�ynyt nokittaminen. Kitarat purivat ilke�sti, rytmiryhm� juurrutti kappaleet otsalohkoon ja vokalistin palkeissa riitti voimaa. Setti rakentui symmetrisesti nelj�st� kahden kappaleen p�tk�st�, joiden v�liss� kuultiin lyhyet spiikkaukset ja kun alkua vaivannut pieni v�kin�isyys katosi, oli etenkin j�lkimm�inen puolisko keikasta melkoista vy�rytyst�.
Kahden kitaran ja et�isesti Sentencedista muistuttavan, kertos�keist� voimaa ammentavan vokalisoinnin avulla biiseihin oltiin saatu luotua runsaasti tarttumapintaa. Metallia oltiin rikastettu my�s rokkaavammilla elementeill�, jotka toivatkin kummasti syvyytt� materiaaliin. B�ndi ansaitsee ehdottomasti lis�pisteet my�s siit�, ett� kertos�e-metalli ei t�ll� kertaa ollut kertak�ytt�-metallia. Jo kertakuuntelulla saattoi havaita, ett� kappaleissa riitt�� runsaasti vetoa sek� yksityiskohtia, eik� settiin ollut karannut ainuttakaan kakkoslaatuista rallia.
Kuopion suunnalta keikoillaan suunnistava Phantom Noise ilmestyi lamppujen alle siin� puoleny�n tiet�mill�. Keskiy�n hetki tuntui sopivan b�ndin tyyliin saumattomasti, sill� selv�sti Kingston Wallin suunnalta vaikutteita saanut trio olisi tuskin saanut luotua vahvaa magiikkaa joskus alkuillasta. Nyt hetki oli kuitenkin oikea ja kolmikon musiikki p��si vapaasti kohoamaan kohti t�htitaivaiden korkeuksia.
Illan soundipuolesta ei t�h�n menness� ollut ilmennyt juuri rutisemisen aihetta, mutta nyt laulu ja kitara meniv�t heti startista yli asteikon, eik� ��nipuurosta tahtonut ottaa en�� tolkkua. T�m� huomattiin onneksi my�s tekniikan puolella ja pienen s��d�n j�lkeen esityst� saattoi kuunnella taas nauttien. Monikerroksiset rakennelmat, joita kutsutaan my�s kappaleiksi, punoivat alati muuntuvia kuvioita, joissa kiire tai p��m��r� eiv� olleet niit� m��r��vi� tekij�it�. Parhaimmillaan ryhm� loi jo hienoa musiikkia suoraan t�htisumuista sielun astronauteille, mutta vastavuoroisesti parissa kappaleessa jo pelkk� maasta irtautuminen tuntui tuottavan melkoista tuskaa.
Roudaustauolla lavalle ilmestyneet ristit, hautapaadet ja muu rekvisiitta kertoivat jo omalla tavallaan, mit� seuraavaksi olisi luvassa. Deathlike Silence nimitt�� musiikkiaan haudankaivajametalliksi ja yhtye satsaa tyyliss��n my�s ulkomusiikillisiin seikkoihin. Niinp� setin k�ynnistyess� asianmukaisesti koristellulle lavalle oli ilmestynyt nelj� silinterihattuista herraa, sek� kaksi rahdun vapaamman kaavan mukaan tummiin pukeutunutta neitoa.
Monttubileet eiv�t olisi voineetkaan juuri t�t� paremmin sujua, sill� tuoreelta albumilta l�ytyy toinen toistaan tarttuvampia �ss�biisej�. Radiosoittoakin itselleen saalistanut Six Feet Under The Ground, vauhdikas menosiivu Face Your Death sek� House On Haunted Hill ovat kukin tahollaan erinomaisia ralleja, eik� muissakaan raidoissa ole valittamista. Silti kaikista n�ist� valteista huolimatta vasta Deep Purple laina Perfect Strangers oli se viimeinen � heh, heh � naula arkkuun, jonka j�lkeen lavan edusta muuttui perjantai-illan parhaiden bileiden pitopaikaksi.
Deathlike Silencen soundissa koskettimet olivat nousseet selv�sti suurempaan rooliin, verrattuna parin vuoden takaiseen promoon. P��rooli kuului kuitenkin edelleen Ms. Mayan upealle laulu��nelle, sek� herrojen Catafalque ja Cerberos kitaroille. Soolovastaava Cerberos pisti kansan riemuksi viel� kunnon show-vaihteen silm��n, joten sooloja soitettin sitten niskan takaa, kertaalleen pyyhett� (!) hyv�ksik�ytt�en sek� tietysti kielell� vanhaan kunnon Jimi Hendrix-tyyliin. Melodinen, menev� ja perinteinen metalli maistui kaikin puolin makealle, eik� keikassa ollutkaan muuta vikaa kuin se, ett� loppu tuli vastaan taas aivan liian nopeasti.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
