Hang the DJ!: The Scaramangas, On Volcano, Sweeties
23.05.2007
Klubi/Tampere
Klubin keskiviikko tarjosi pienilukuiseksi jääneelle popkansalle kolme nousukiidossa olevaa, tasokasta indie-yhtyettä. Ensimmäisenä esiintyi yllättäen illan kokenein ja nimekkäin yhtye, The Scaramangas. Kokonaistunnelman kannalta järjestys oli kuitenkin hyvä, tempo ja volyymi nousivat yötä kohti.
The Scaramangas esitti lähes yksinomaan uuden, hienon Don´t Follow the Weakin kappaleita. Levyä on tullut diggailtua paljon, ja odotukset olivat tästä syystä korkealla. Yhtyeellä oli sointi hallussa ja kappaleet kuulostivat komeilta. Uuden levyn keskitempoisiin ja unenomaisiin kappaleisiin pohjautunutta esitystä ryyditettiin parilla vanhemmalla ja menevämmällä kipaleella, jotka ovat ehkä setissä paikallaan, mutta eivät kuitenkaan yhtyeen ominta aluetta. Varovainen esiintyminen ei kuitenkaan tuonut juurikaan lisätehoja yhtyeen musiikkiin, tosin vaikutelma johtui osaltaan tyhjän salin latteasta tunnelmasta. Joka tapauksessa kyseessä oli illan tasapainoisin esitys.
Toisena lauteille kipusi On Volcano. Yhtyeen sointi kumartaa 1990-luvun alun brittiläisen shoegazingin suuntaan, mutta rytmiikassa ja soitannassa on myös modernimpia ja amerikkalaisempia vaikutteita. Sami Koppisen tilaa täyttävä kitarointi tukeutuu pitkälti efektiosastoon, joita hän käytti tyylikkäästi, mutta toisinaan ei oltu kuitenkaan kaukana pömpöösistä edge-saundista. Porukan sovitukset ovat kunnianhimoisia ja yhtyeellä on esimerkillinen dynamiikan taju. Minna Sihvosen laulua on myös aina suuri ilo kuunnella, ja se tuo musiikin kolhouteen kontrastina pehmeyttä ja aistikkuutta. Kun yhtye saa aikaiseksi vielä muutaman mieleen jäävän kappaleen, on sillä edellytyksiä vaikka mihin.
Sweetiesin setissä oli ennen muuta yritystä. Yhtye suosii musiikissaan nyt trendikkäitä ysäri-vaikutteita, ja muotitietoisuus tuntuukin olevan yhtyeelle muutenkin tärkeää. Yhtyeen alkuaikojen purkkapop on kehittynyt kohti diskompaa ja jopa hapokkaampaa kohkausta. Eikä teatraalisuus ole yhtyeelle väärä suunta, sillä Mikko Malo haluaa ja osaa esiintyä. Yhtyeellä on myös tajua tehokkaille popkoukuille ja tarttuville melodioille. Itse toivoisin vokalisointiin vielä lisää välillä kuultua Mark E. Smith–tyylistä höperöä maanisuutta ja sen todellisen oman saundin löytymistä. Epäilemättä namupojatkin olisivat elementissään palvovien popparityttösten armeijan edessä. Ei huono.
Teksti: Sami Nissinen, kuvat: Ilkka Valpasvuo
