Tuska Open Air – sunnuntai
01.07.2007
Kaisaniemi/Helsinki
Kolmas ja viimeinen festivaalipäivä oli ohjelmaltaan kenties se kaikkein kiinnostavin, sillä vaikka estradeilla nähtiin vain yhdeksän yhtyettä, edustivat ne kuutta eri maata, musiikin tyylien ollessa niinikään moninaisia. Sään puolesta päivä oli suoraa jatkoa lauantaille, eli hellettä piisasi alusta lähtien, eikä taivaalla lipunut päivän aikana montaakaan pilvenlonkaa.
Portin kyljessä viimeistä festaripäivää korkkasivat Sturm Und Drangin vaasalaisteinit. On pakko myöntää olleensa hieman yllättynyt, kun tajusi, miten pienistä pojista oikeastaan onkaan kyse. Tästä näkökulmasta yhtyeen soitto kulki mallikkaasti, ja lavapresenssiä oli ihan yhtä paljon kuin vähän vanhemmistakin jäsenistä koostuvilla tulokasbändeillä. Mutta, kun materiaali on juuri niin mielenkiintoista kuin perinteisestä hevistä pitävien 15-16 -vuotiaiden voi kuvitella soittavan, oli vaikea perustella itselleen, miksi sitä pitäisi jaksaa kuunnella muutamaa kappaletta enemmän. Kaksi ensimmäistä vauhtipalaa vielä menettelivät, samoin Judas Priestin Breaking the Law, mutta kun siirryttiin hempeämpään osastoon, ei André Linmanin ääni kantanut enää mitenkään.
Tässä vaiheessa oli siis parempi poistua kuulemaan, mitä Tanskan Mercenarylla oli tarjottavana. Yhtyeen genre-cocktailissa on sinänsä yritystä persoonallisuuteen: deathista ja thrashista lainattua aggressiota yhdistetään powermetalin melodisuuteen, ja koko homma kuorrutetaan popimman pään neoprogesta lainatuilla kosketinkuvioilla. Paperilla tämä kuulostaa aika kiinnostavalta, ja bändin kunniaksi on sanottava, että sekoitus on virtaviivainen ja luonteva. Elävänä pohjalla oleva poljento vei kuitenkin ajatukset koko ajan pomppucoren suuntaan, eikä tälläkään bändillä tuntunut lopulta olevan mitään erityisen mieleenpainuvaa tarjottavaa. Toisaalla "sturmarit" kuuluivat päättävän settiään Paranoidilla...
Mutta päälavalle. Hansi Kürsch on lihomaan ja kaljuuntumaan päin, eivätkä muutkaan Blind Guardianin "bardit" ole varsinaisesti kauneudella pilattuja, mutta eihän todellinen sankarius olekaan pintaa. Keikalla näkyi hyvin se, mikä asettaa yhtyeen päänmitan muiden powermetal-genren yrittäjien yläpuolelle: Kürschin yhden miehen teatteri. Hänen ilmaisunsa taipuu kaikkiin tarpeellisiin draaman lajeihin, uskottavuuden kärsimättä.
Kirkas ja kuuma auringonpaiste ei myöskään haitannut hyväntuulista yhtyettä, joka avasi setin vahvasti uusimman levyn This Will Never Endillä, mitä seurasivat eeppiset Born in a Mourning Hall ja Nightfall. Setin keskivaihe oli sen sijaan ikävän vaisu - erityisesti hämmentävä tempaus oli soittaa koko 14-minuuttinen And Then There Was Silence. Kyse ei kuitenkaan ole yhtyeen vahvimmista vedoista, ja tällaiset ylilyönnit kannattaisi ylipäätään säästää sellaisille keikoille, joilla paikalla on lähinnä vannoutuneita faneja. Tunnelma harhailikin tässä vaiheessa kalja-alueen puolelle. Tämän jälkeen yhtye sentään tyydytti kaikkia klassikoita kaipaavia: Imaginations from the Other Side, odotettua yhteislaulua sisältänyt Bard´s Song ja Mirror Mirror. Lavan edustalla heilunut nyrkkimeri näyttikin varsin komealta, ja koska yleisökontaktin ottaminen on Kürschin toinen vahva laji, saivat fanit varmasti haluamansa.
Finntroll – folkahtavaa blakcmetallia humpalla, vai blackin makuista folkmetallia humpalla? Kas siinäpä kysymys, eikä vastauskaan taida olla aivan yksiselitteinen. Ruotsinkielistä ”peikkometalliaan” jo kymmenen vuotta härmäläisiin, ja viime vuosina enenevissä määrin myös muunkin maalaisiin otsiin takonut yhtye oltiin sijoitettu taaimmaiseen telttaan. Pari vuotta sitten retkue nähtiin samaisilla juhlilla päälavalla, eikä astetta isompi estradi olisi nytkään ollut pahasta. Kuusimiehinen bändi oli livetilanteessa kasvanut vielä yhdellä kosketinsoittajalla, minkä ansiosta äänivallissa riitti jytyä sekä voimaa.
Ääriään myöten täynnä oleva teltta pullistelikin liitoksissaan ryhmän aloittaessa osuutensa, eikä meno osoittanut pienintäkään hyytymisen merkkiä seuraavan kolmen vartin aikana. Vokalisti Mathias "Vreth" Lillmåns ei silti tyytynyt vähään, vaan vaati lavan edustalle kunnon moshpittiä. Pyyntö toteutuikin muutaman sekunnin viivellä, eikä tumma humppa-vaihde liukunut tämän jälkeen enää pois silmästä. Hurmioitunutta yhteislaulua, tiukkaa pään pyöritystä sekä toinen toistaan kovempia ralleja – juhlinta kiihtyikin teltan sisällä sen verran hurjaksi, ettei moista ole monenakaan festarisunnuntaina nähty.
Finntrollin kanssa yleisöstä kilpaili toinen kotimainen eli Naildown - joka vähemmän yllättävästi jäi tässä alakynteen. En voi suuresti moittia yleisön makua tässä kohtaa. Mikkeliläisyhtyettä on kuvattu Göteborg-melodeathiksi, mutta sikäläiset vertailukohdat on haettava kyllä suuntauksen rankemmasta päästä. Ja kuten yleensä, rankkuuden painottaminen johtaa materiaalin tasapaksuistumiseen, mistä syystä erityisen mieleenjääviä kohtia saikin hakemalla hakea. Onneksi se toinen olennainen tekijä eli ilmaisun intensiteetti oli kohdallaan, ja yhtyeellä on vokalisti Daniel Freybergissä karismaattinen keulahahmo. Toivoa siis on.
Viime vuosina Moonspell on julkaissut toinen toistaan epätasaisempia pitkäsoittoja, mutta livebändinä portugalilaisretkue on ollut aina tasaisen varma. Luottohevoseen kannatti satsata myös näissä raveissa, sillä jälleen kerran Moonspell tuli, näytti ja voitti.
Keikka käynnistyi kohtalokkaalla In Memoriam introlla, jonka perään kuultiin Finisterra sekä Memento Mori, eli aloitus oli täsmälleen sama kuin bändin viimeisimmällä Memorial albumilla. Yhtye riehui lauteilla täydellä voimallaan, mitä jatkui halki keikan aina hamaan loppuun saakka, eikä moisesta teosta voi muuta kuin nostaa hattua, sillä lämpötila auringossa kylpevällä estradilla oli varmasti jotain epäinhimillistä. Vokalisti Fernando Ribeirokin asteli lavalle pitkässä punaisessa Dracula-takissaan, mutta jo ensimmäisen biisin jälkeen takki sai lähteä, eikä kaulalla roikkuva huivikaan pysynyt paljoa kauemmin yllä.
Settilista painottui uuden tuotannon lisäksi kahteen ensimmäiseen albumiin, kokeellisen Butterfly FX:n jäädessä tyystin paitsioon, eikä Sin/Pecado pitkäsoitoltakaan kuultu kuin yksi ainoa raita. Tuoreet kappaleet otettiin vastaan kohteliaan myönteisesti, mutta ääntä kuulijoista irroittettiin toden teolla vasta varhaisemmalla materiaalilla. Kun debyyttilevy Wolfheartin Vampiria soi, metakan saattoi kuulla varmasti transilvaniassa asti, eikä Alma Materin huudatus jäänyt ainakaan edellistä heikommaksi. Kaikkein lämpimimmin tervehdittiin kuitenkin ehkäpä Irreligious levyn Raven Claws raitaa, jonka aikana Ribeiron ei olisi tarvinnut juuri itse laulaa mikrofoniin.
Siinä missä Moonspell oli tuttu ja turvallinen nimi, oli japanilainen D´espairsRay puolestaan eräs festivaalien mustimmista hevosista. Jo yksistään bändin levyjen ostaminen on ollut suomessa lähestulkoon mahdotonta ja vasta aivan viime aikoina bändin kaksi albumia, sekä live-DVD ovat ilmestyneet pohjolan levykauppojen hyllyille. Niinpä japanilaisnelikon tuotanto, puhumattakaan yksittäisistä kappaleista, oli suurimmalle osalle paikallaolijoista tyystin tuntematonta. Siitä huolimatta jo pelkkä bändin sisään spiikkaus aiheutti sellaisen huutomyrksyn, että moista melkein pelästyi. Kiljunta muuttui enemmänkin kirkumiseksi nelikon ilmestyessä lavalle ja ensimmäisestä biisistä lähtien teltan etuosa oli tyystin japanilaisten hallussa.
D´espairsRayn musiikista puhuttaessa käytetään sen kuvaamiseen yleensä mitä ihmeellisempiä nimityksiä, vaikka pohjimmiltaan bändi soittaa suoraa rokkia, jota on vain maustettu joillain satunnaisilla kone-efekteillä. Kappaleista löytyy riittämiin ovelia koukkuja, sekä tyylikkäällä tavalla jänniä ratkaisuja, jotka länsimaiseen korvaan kuulostavat taatusti eksoottisilta. Japanilaisten menestys rakentuu varmasti osittain juuri erilaisuuden viehätykseen, mutta suurin osa ansiosta kuuluu itse musiikille, joka potkii kunnolla takamukselle. Kun yhtye painoi koko keikan läpi vielä täydellä höyryllä, sai se varmasti hyvän joukon uusia faneja.
Vaikka Moonspell vielä soitti, ei puolalaiselle Vaderille varattuun telttaan mahtunut enää sisään kuin änkeämällä. Kun bändi sitten aloitti soittamisen, tuntui kuin koko rakennelma olisi lähtenyt liikkeelle. Mieleen tulikin elävästi maanmiestensä Behemothin neljän vuoden takainen Tuskan keikka edellisenä vastaavana kokemuksena. Yleisö vastasi asiaankuuluvasti, ja vokalisti Piotr Wiwczarek oli silminnähden mielissään edessään heiluvasta nyrkki- ja päärivistöstä. Ruumiiltakaan ei näytetty välttyvän. Siinä missä pitkin festaria havaitsi miettivänsä, että onko tässä mitään mieltä kun "armotonta" rankaisumusiikkia vetävää bändiä voi katsella laiskasti päätä nyökytellen ja hieman haukotellen, oli Vaderin kohdalla pakko joko antautua musiikille tai poistua hieman kauemmas hengähtämään. Setin loppupuolella jyräyksen tinkimättömyyttä lievitettiin sentään hieman soittamalla biisien alkuun orkestraalisia intronauhoja, kunnes keikka päättyi hyytävään Raining Bloodiin. Epäilemättä moni koki festarin todellisen päätösesiintyjän olleen tässä.
Tuska Open Air Metal Festival vuosimallia 2007 päättyi tällä kertaa Stratovariuksen keikkaan. Kahdettatoista studioalbumiaan kiireettä valmisteleva yhtye nauttii vankkaa suosiota, mikä näkyi myös sunnuntai-iltana täytenä kenttänä ja kuului tuosta kentästä irtoavana äänenä. Vaikka takana oli jo kolme täyttä festivaalipäivää, jaksoivat kädet yhä nousta ilmaan, eikä pieni äänen pitäminenkään vaikuttanut ylivoimaiselta puurtamiselta.
Setti kiskaistiin käyntiin Hunting High And Low ja Speed Of Light siivujen voimalla, joita höystettiin vielä kaupan päälle kunnon pyrotekniikoilla. Vanhat kiistakumppanit Kotipelto ja Tolkki näyttivät olevan ainakin lavalla ylimmät ystävykset, eivätkä muidenkaan herrain suupielet osoittaneet ainakaan alaspäin.
Lauri Porra on istunut mainiosti basistin tontille ja bändi kuulosti taas energiseltä, vahvalta sekä eteenpäin nojaavalta, vaikka viimeisimmältä albumilta ei esitettykään yhtään biisiä. Show tarjosi runsaiden pyrojen lisäksi myös muutaman yllätyksen, vaikka viimeisenä rallina kuultiinkin ei-niin-yllättäen Black Diamond.
Tuska-organisaatio ansaitsee jälleen ison kiitoksen erinomaisesti sujuneista järjestelyistä, jotka ovat ykkösluokkaa verrattuna kaikkiin muihin suuriinkin festareihin. Aikataulut pitivät, ja myöskin ihmisten liikkuminen eri esiintymislavojen välillä sujui ilman pullonkauloja (etuna on toki luonnostaan kompakti festivaalialue). Erityisesti ilahdutti järjestysmiesten määrä ja toiminta: sen lisäksi että heitä liikkui kiitettävä määrä yleisön joukossa keikkojen aikanakin, ei esimerkiksi pittejä lähdetty automaattisesti hajottamaan, vaan tilannetta arvioitiin lähietäisyydeltä - hienoa! Uhkaavaksi häiriötekijäksi muodostui tosin lokkien lauma, joka häiriköi ruokailevia varsin aggressiivisestikin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi järjestävät saavatkin pähkäillä jo hieman enemmän.
Perjantai
Lauantai
Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola
