Ruisrock 2007 – perjantai
06.07.2007
Ruissalo/Turku
Euroopan toiseksi vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestivaali Ruisrock on parin viime vuoden ajan järjestetty kolmepäiväisenä rypistyksenä. Etukäteisarvioissa leimaa antavalta piirteeltä vaikutti päivä päivältä kasvava suomenkielisten artistien määrä perjantain ainokaisesta (Maj Karma) aina sunnuntain yhdeksään ensimmäisellä kotimaisella kielellä operoivaan kokoonpanoon. Toinen esiin nouseva seikka oli ruotsalaisten artistien runsas määrä, sillä tekihän naapurimaamme invaasion Turkuun peräti yhdeksän bändin voimin. Tänä vuonna soittotoimet jakaantuivat viidelle lavalle, joista yksi keskittyi perjantain jälkeen lähinnä vaihtelevien artistien tribuuttibändeihin.
Perjantain alkuiltapäivän ensimmäisen esiintyjän epäkiitollinen tehtävä lankesi tänä vuonna Ruisrockin vakiokävijöille, The Flaming Sideburnsille. Herrat olivatkin laulaja Eduardo Martinezin mukaan olleet aivan varmoja, että paikalla ei tulisi olemaan ketään. Toisin kuitenkin kävi, sillä Paviljonkilavan pilvipoutaisessa säässä kuultuja avausnuotteja todisti yllättävän monilukuinen joukko. Suomalaisen rock’n’rollin etujoukko palkitsikin kuulijat eloisalla ja vetävällä setillä. Alkuvuodesta julkaistun Keys to the Highway -albumin kappaleisiin painottuneessa setissä soi niin tukeva juurevuus, että sellaisesta voivat monet nykyartistit vain haaveilla. Ski Williamsonin ja Peevo de Luxen vastavuoroisen kitaroinnin teho ei kaatunut edes harmillisen tukkoiseen balanssiin, vaikka se hukuttikin osan harmonioista ikävän puolittaisiksi.
Tapansa mukaan Flamarit osoittivat kunnioitusta musiikkinsa innoittajille omien biisien lisäksi myös coverein. Niinpä Ruissalossa kuultiinkin Roky Ericksonin The Interpreter ensi kerran jo kaksi päivää ennen legendan omaa esitystä. Tämän lisäksi keikan parhaita hetkiä olivat jo vuosia setissä pysyneiden biisien lisäksi kenties uutukaisen The Rock´n´roll Bang sekä Count Me Out, jonka myötä bändi toivotti kyyniset terveisensä pääpromoottori Juhani Merimaalle.
Helsinkiläinen Damn Seagulls on uusimman Soul Politics -levynsä mukana ollut hyvässä kiidossa. Tätä on helppo pitää musiikin voittona markkinoista, sillä bändin springsteenmäinen svengi ei totisesti kysele päivän trendejä. Tämän ei tietenkään itsessään tarvitsisi tarkoittaa sitä, että kokonaisuus olisi millään lailla sykähdyttävää. Kun rantalavalle astellut bändi avasi liinansa, oli meininki kuitenkin niin täydellisesti kesäpäivään sopiva, että lokkilauman persoonallisuutta koskevat epäilykset kaikkosivat ainakin tältä kertaa kauas taka-alalle. Mukavan tylysti jyrännyt Töni Köskisen basso toi hyvän särmän bändin kahden fonistin ryydittämään lämpimään yleissoundiin, jopa siinä määrin, että miehen eroaminen bändistä alkoi herätellä epäilyksiä tulevan ilmeen suhteen. 24 Uptown ja Something About It soivat kuitenkin siinä määrin hyväntuulisesti ja vakuuttavasti, että suunnitelmissa ollut siirtyminen Sweatmasterin keikalle oli jo vakavasti uhattuna.
Hyvän takia kannattaa kuitenkin uhrautua. Keikan alkaessa Turun Sanomat -teltta oli jo siinä määrin täyteen ahdettu, että sisäänpääsy tässä vaiheessa jäi monilta vain haaveeksi. Sääli sinänsä, mutta toisaalta bändi osoitti heti ensi tahdeista alkaen, ettei sen nauttima suosio todellakaan ole sattumaa. Herrojen Mykkänen, Kallio ja Luukko rock tarjoillaan tuoreena ja sielukkaana. Tällä hetkellä se soi sitä paitsi ehkä raikkaampana kuin koskaan aiemmin, sillä Animal-levyn biisikimara on lähes kauttaaltaan osuvaa.
Tiukimpina kliimakseina voisi pitää viiltävää Down To Sizea tai Hervotonta Dead Legsiä, mutta tällaisen kokonaisuuden edessä se tuntuu arveluttavalta, niin kokonaisvaltaiselta ja yhtenäiseltä Sweatmaster näytti ja kuulosti. Suomen tämän hetken rocklaulaja-kentässä Sasu Mykkänen on sitä paitsi kiistatonta kärkijoukkoa, jonka ilmaisuvoima on uusimman levyn myötä saanut uusia sävyjä erinomaisesti toimineen, mutta aavistuksen kapea-alaisen arsenaalin rinnalle. Samalla Sweatmaster osoitti hikeä virranneessa teltassa, että erinomaisuus ei välttämättä kaipaa mitään muuta kuin kolmion, jonka kulmien koot ovat keskenään sopivassa suhteessa – kaikki vastaavat tinkimättömästi omasta tehtävästään. Tattis.
Kun The Pipettes riensi pallomekoissaan Paviljonkilavalle, kaikille kuulijoille oli nopeasti selvää, minkälaiseen traditioon neitojen musiikki nojaa. 70-luvun diskoilu yhtenevine tanssiliikkeineen ja tämän tästä toistuvine taputus-rytmityksineen kuorruttivat keikkaa alusta loppuun ja kun neitojen bändinä toimiva The Cassettes on sekin äänikuvaltaan samaa maata, on helppo ymmärtää, että pipetit pitävät Phil Spectoria musiikillisena esikuvanaan.
Kaikesta pirteydestä huolimatta keikka alkoi jotenkin jähmeänlaisesti. Esitys uhkasi jäädä lievästi ulkokohtaiseksi, pelkäksi koreografioiden muodostamaksi kuoreksi, joka kumisee onttouttaan. Bändin lepsuileva soitto ei sekään ollut omiaan parantamaan tätä puolta esityksestä. Onneksi tunnelma alkoi lämmetä pikku hiljaa, ja loppua kohden, viimeistään Pull Shapesin iskevien huutojen myötä olivat keikan sympatiapisteet taas noususuhdanteessa. Myös bändin nimibiisi We Are The Pipettes soi pirteästi, joskin aavistuksen muovisesti. Poikiin, rakkauteen ja tanssiin keskittyvä materiaali on lääkettä masennukseen, mutta kyyniseltä kuulijalta The Pipettes saattaa saada purkan valumaan korvista.
Perjantainen anti päättyi Flaming Lipsin esitykseen Niittylavalla. Illan viimeisen esiintyjän paikka olikin sille ainoa oikea, sillä pimenevä ilta tarjosi visuaalisesti hengästyttävälle bändille runsaasti lisää keinoja yllättää katsojansa. Ja kyllä niitä keinoja käytettiinkin. Koko setin ajan lavalla viihtyneet tontut, joukko ihmisen kokoisia humanoideja sekä kaksi viisimetristä avaruusolentoa olivat vasta kevyttä alkusoittoa siitä, mitä tuleman piti. Jatkoa seurasi muun muassa jättiläisilmapallojen, serpentiinien ja upean kuvituksen voimin. Välillä tuntui jopa siltä, että yhtyeen keulakuva Wayne Coyne tarvitsi jatkuvia virikkeitä pitääkseen yllä myös omaa kiinnostustaan. Niinpä herralla oli käsillä mitä erilaisimpia touhupusseja konfettisilppusäkistä kädestä ammuttaviin räjähteisiin asti. Aika ajoin mies tarttui myös savukoneeseen viipottaen pitkin lavaa, samalla kun basisti Michael Ivins istui koko setin aikana ilmeenkään värähtämättä luurankopuvussaan.
Kaikesta edellä mainitusta voisi helposti kuvitella, että esityksen musiikillinen anti jäisi totaalisesti taka-alalle. Näin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt, vaan herrat soittivat yllättävänkin musiikillisen settikokonaisuuden. Toki monet esitykset olivat perinteistä kappaleajattelua murtavia, mutta nämä osin vastakkaiset elementit tuntuivat olevan toimivassa balanssissa keskenään. Äkkiväärä The Yeah Yeah Yeah Song viihdytti ja laulatti, samoin kuin äärimmäisen vetoava Do You Realize??
Puheliaalla tuulella ollut Coyne yltyi moneenkin otteeseen ylistämään Suomen taianomaisuutta, välillä jopa siinä määrin, että äänessä saattoi olla kuultavissa lievää sarkasmia. Luultavasti näin ei kuitenkaan ollut, sillä bändi viihtyi lavalla pitkään; ehkä ne Ruissalosta ostetut ranskalaiset todella olivat parhaat ikinä. Olipa miten hyvänsä, saatiin Lipseiltä kuulla jopa encore, nimittäin Rolling Stones -laina Moonlight Mile. Kokonaisuus oli todella sellainen, joka on helppo muistaa vielä vuosien jälkeenkin. On helppo uskoa, että kotimatkalla tallusti lukuisia Flaming Lips -diggareita enemmän kuin päivällä toiseen suuntaan.
Lauantai
Sunnuntai
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
