Ruisrock 2007 � lauantai

Lauantai alkoi mukavasti auringon pilkistelless� repeilevien pilvien v�list�. Positiivisesti kutkuttava tunnelma saikin l�mm�st� ja valosta uutta virtaa, ja Ruisrockin lauantai oli loppujen lopuksi loppuunmyyty.

Kyseenalaisen kunnian lauantain aloittavana b�ndin� oli saanut Rubik, jonka progehtava popm�tt� alkoi soida puolenp�iv�n ��nimerkin my�t� Rantalavalla. Oli b�ndin ymp�rill� esikoispitk�soitto Bad Conscience Patrolin ymp�rill� kihisseest� hypest� ja sen synnytt�m�st� hypen hypest� mit� mielt� tahansa, soivat Artturi Tairan ja kumppaneiden nuotit niin tyylikk��sti, ett� tuolle keskustelulle ei tullut uhrattua sekuntiakaan keikan aikana. Kenties se kuvastaakin parhaiten my�s b�ndin omaa asennetta, sill� kokonaisuus tuntuu toimivan aidosti musiikillisin intressein, viel�p� erinomaisesti ainakin t�ll� kertaa. Tairan vakuuttavuus jaksaa yll�tt��, kun mies ehtii tasapainoilla kiitett�vin arvosanoin kitaran, laulun ja aika ajoin mausteena k�ytettyjen Casioiden v�lill�.

Valitettavasti aikataulu ei sallinut seurata Rubikin vetoa loppuun asti, sill� alueen toisella laidalla sijainneessa Teltassa oli nimitt�in alkamassa ruotsalainen Sahara Hotnights, eik� neitojen vetoa sopinut j�tt�� v�liin. Erikoista ja harmillista, ett� jo toistamiseen el�m�� ja meininki� huokuva rokkiakti oli sijoitettu p�iv�n ensimm�isten esiintyjien joukkoon. Samaa valitteli my�s Maria Andersson (laulu ja kitara) todetessaan, ettei b�ndi joudu miss��n muualla kuin Suomessa soittamaan moiseen aikaan aamusta. Alku olikin kiist�m�tt� kenties hieman v�kisin puristamista, ja soitto oli harmillisella tavalla pid�kkeellist�. Kun uusimman What If Leaving Is a Loving Thing -levyn kappalemateriaali viel� on monilta osin aiempaa tuotantoa kepe�mp��, oli muutamassa ensimm�isess� kappaleessa aavistuksen l�pisoittamisen makua.

Onneksi niin yleis� kuin katsomokin alkoi kuitenkin pikku hiljaa her�ilem��n aamuhorroksestaan, ja Who Do You Dance For? saikin jo mukaansa yleis�n. Liev�st� biisirakenteellisesta ep�tietoisuudesta huolimatta (tai ehk� juuri siksi) alkoi my�s nelikko her�ilem��n, ja loppua kohden b�ndi pystyi osoittamaan todelliset ja kiistattomat vahvuutensa. Sahara Hotnights saa nimitt�in rajummat kappaleet kuulostamaan todella aidoilta ja silti se kykenee viritt�m��n herkemm�t tunnelmat ter�viksi aina vereslihaa my�ten. Ensimm�isest� malliesimerkki oli Alright Alright (Here�s My Fist Where�s the Fight?) ja j�lkimm�isest� yksinkertaisen mahtava Quite a Feeling. Niinp� b�ndist� j�i positiivinen tunnelma alun mit��nsanomattomuudesta huolimatta.

The Ark on t�ll� hetkell� Suomessa sellaisessa tilanteessa, ett� se ei j�t� kovinkaan monia kylm�ksi. B�ndi on Euroviisu-n�kyvyyden my�t� t��ll� suositumpi kuin koskaan, ja toisaalta joidenkin tunteet saattavat kuumentua my�s toiseen suuntaan.

Tullessaan lavalle Ruissalon t�yteen kansoitetulla niityll� laulaja Ola Salon johdolla b�ndi my�s osoitti olevansa kiitollinen saamastaan suosiosta. Herrat todella osaavat ja nauttivat olla suuren v�kijoukon huomion kohteena, mik� my�s v�littyy kaikesta lavalla tapahtuvasta. Toisaalta, mik�p� siin� on esiintyess�, kun monituhatp�inen yleis� on hyvin tohkeissaan ja osaa ulkoa sanat valtaosaan kappaleista.

B�ndi my�s kunnioitti perinteit��n, kun Salon vaatteet v�heniv�t ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja encoreen tullessaan koko kuusikko oli napannut narikasta uuden kostyymin. Kielt�m�tt� setti oli musiikillisesti yht� hurjaa hittikimaraa, sill� lauantaina Ruisrockissa kuultiin juuri ne kappaleet, joita yleis� toivoikin kuulevansa. Samalla todistettiin yh� varmemmin se seikka, ett� paljon puhuttu The Worrying Kind todella on b�ndin heikoimpia kappaleita.

Salo oli kaiken kaikkiaan elementiss��n toistellessaan sanaa �Ruisrock� ��rimm�isen korostetuilla r:ill� ja huomauttaessaan Suomen antamista pisteist� Euroviisuissa. H�mment�vimpi� hetki� koettiin One of Us Is Gonna Die Youngin aikana, kun koko niitty t�risi tasatahtiin hyppiv�n joukon vaikutuksesta. Kun kappaleen sekaan tapailtiin viel� REM:n Man On the Moonia, alkoi show-elkeiden aapinen olla l�pik�yty, ja The Ark saattoi heitt�� hyv�stit. Yll�tyksi� tai maailmaa mullistavaa musiikkia ei kuultu eik� n�hty, mutta kunnioitettava n�yt�s kyll�kin.

Kun vuoroon tuli englantilainen The Magic Numbers, oli syyt� heitt�� kaikki kyynisyys ja pahat ajatukset pois, sill� kyseess� on kenties maailman sympaattisin ja hyv�ntuulisin b�ndi. V�lill� keikan aikana vihmonut sade ei saanut Stodartin ja Gannonin sisarusten hymy� laskemaan, vaan b�ndin voisi todella valjastaa positiivisuuden airuiksi pahuutta vastaan.

Hienoinen yll�tys, joskin erinomainen sellainen, oli soinnin tiukkuus. Etenkin uudempaa Those the Brokes -levy� kuunnellessa tulee aika ajoin ep�ilys siit�, jaksaako levyn herkk� vivahteikkuus kantaa livesoitossa. Napakkuutta kuitenkin l�ytyi, ja kun se yhdistettiin viilt�v�n ter�v��n stemma-laulantaan, oli John Legendin ohella taidokkaimmat lauluesitykset kuultu. Uudemman levyn ykk�ssinkkunakin kuultu Take a Chance soi vakuuttavasti, mutta debyyttilevyn Mornings Eleven vei kenties silti voiton kaikkein vet�vimp�n� esityksen�. Livesoitossa Michele Stodartin bassottelussa oli erinomaisen puoleensavet�v�� imua. Jos jollain musiikilla voisi maanitella auringon esiin, saattaisi se olla The Magic Numbers. Siin� se ei kuitenkaan onnistunut, mutta synnytti taatusti useita hymyilevi� kasvoja.

Seuraavana vuorossa oli jenkkil�inen The Bellrays, joka tuntuu t�t� nyky� nauttivan Suomessa ainakin tietyiss� piireiss� vankkumatonta suosiota. Yhtyeen omintakeinen tapa yhdist�� hillit�nt� kaahausrockia ja laulaja Lisa Kekaulan ��nen ymp�rille kulminoituvaa soulia on saanut ainakin allekirjoittaneen pauloihinsa aiemmin n�hdyill� klubikeikoilla.

N�ihin ennakko-odotuksiin n�hden b�ndi oli valitettavasti kuitenkin hienoinen pettymys. Periaatteessa kaikki elementit olivat edelleen kohdillaan, mutta silti kaikesta huokui jonkinasteinen ulkoluvun henki. Niin Tell a Lie kuin Time Is Gonekin soivat vet�v�sti, mutta monissa kohdin kokemus oli hieman henget�n. Osasyyn� saattoi toki olla keikan aikana vihmonut sade, mutta kaiken kaikkiaan suuri ulkotila tuntui v�ist�m�tt� v��r�lt� paikalta t�llaiselle b�ndille. Kun ryhm� viel� vet�ytyi sadetta pakoon muutaman metrin lavan reunan taakse, ei todellinen rock-el�in p��ssyt oikein miss��n vaiheessa valloilleen.

Hanoi Rocksin lis�ksi lauantain toisena p��t�saktina n�htiin Ruotsin rokkikukot, The Hives. Mustavalkoisuuden nimeen vannovat herrat eiv�t ole aikoihin julkaisseet mit��n uutta materiaalia, ja t�ll�kin kertaa setti koostui paria uutta kappaletta lukuun ottamatta vanhoista tutuista kappaleista. Howlin� Pelle Almqvist oli joukkoineen kuitenkin ilonpidon ja rockin asialla, ja siihen teht�v��n keitos toki toimi.

Pime�ss� illassa n�htiin j�lleen ruotsalaisten taito ottaa omansa irti yleis�st�. Hate To Say I Told You Son, Walk Idiot Walkin ja muiden Hives-klassikoiden voimin suomalaista ihmislaumaa laulatettiin ja hyppyytettiin pitk��n ja hartaasti. Lavan edusta t�yttyi tasaisesti niin suurkuluttajista kuin satunnaisista festariel�imist�kin, kun koko lauma pisti jalalla koreasti. Uusista kappaleista etenkin Tic Tic Boom (?) antoi kuitenkin odottaa my�s jatkoa sin�ns� kellontarkasti toimivaan tuotantoon. Koska ja milloin, se j�� n�ht�v�ksi. Ruisrockissa The Hives synnytti hikisi� ja uupuneita ihmisi� ja hyv� niin.

Perjantai
Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska