Metalcamp - perjantai
20.07.2007
Tolmin/Slovenia
Perjantaina festivaalien tahti kiihtyi huomattavasti ja bändejä nähtiin kahdella lavalla yhteensä kaksikymmentäseitsemän kappaletta, eli vauhti sen kuin kiihtyi torstaihin verrattuna. Aiemmista päivistä poiketen musiikki lähti raikumaan jo hieman yhden jälkeen, eikä soitto tauonnut seuraavaan reiluun kolmeentoista tuntiin hetkeksikään.
Saksalainen Sardonic luonnehtii musiikkiaan “maukkaaksi coctailiksi death- ja thrashmetallia”. Tämä kuvaus tahtoo sanoa sitä, että bändi suosii nopeaa soittoa, runsaita temmon vaihdoksia, sekä viemäriörinä-osaston vokalisointia. Näillä keinoilla ilmoille puristettiin tavallistakin tavallisempaa metriheviä, josta ei löytynyt persoonallisuutta edes suurennuslasilla.
Jonkun aikaa Sardonicin remuamista jaksoi silti katsoa, mutta pian pienempi lava viileämpine ympäristöineen kiinnosti jo huomattavasti enemmän etenkin, kun saksalaisten coctail alkoi maistua tutulle, turhalle ja tunkkaiselle.
Pienellä lavalla oman osuutensa aloitti juuri parahultaisesti Italiasta kotoisin oleva Alltheniko, jonka saalistama väkimäärä oli totuttuun tapaan laihanlainen. Nähtävästi tähän aikaa päivästä saisi esiintyä vaikka itsensä Slayer, eivätkä eturivit siltikään täyttyisi kunnolla. Sabaiumin trio suhtautui tukalaan tilanteeseen sangen värikkäästi. Kitaristi Joe Boneshakerin innostus oli tipotiessään ja herra näyttikin siltä, että hän karkaisi mieluusti pois lavalta vaikka sillä samalla sekunnilla. Rumpali Luke the Idol piti postinsa pystyssä ammattimiehen tyyliin, eikä tahtonut edes vilkuilla yleisöön päin. Joskus on nähtävästi vain hyvä olla tietämättä – tai edes näkemättä – tiettyjä asioita. Vokalisti/basisti Dave Nightfight otti sen sijaan tilanteen vastaan vain yhtenä ratkaistavana pulmana, tai ehkäpä jopa haasteena ja arvon artisti tekikin kaiken mahdollisen, jotta vähäisestä väestä saataisiin puristettua täydet tehot irti. Hauskasti ilveilevän ja irvistelevän musikantin kaava osoitti toimivuutensa, sillä pikku hiljaa yleisö alkoi elämään enemmän ja enemmän bändin mukana.
Allthenikon soittama perinteinen thrashmetal nojasi vahvasti menneisiin aikoihin, teknisyyden ollessa useimpien kappaleiden kantava teema. Äänentasonkin ollessa ihanteellinen pääsivät biiseihin kiinnitetyt koukut ja koukerot kunnolla oikeuksiinsa, joten bändiä kelpasi kuunnella, kun hyvän musiikin lisäksi tarjolla oli lisäksi varjoa auringolta.
Slovenian pääkaupungista Ljubljanasta kotoisin oleva Noctiferia on eräs maansa suurimmista metallinimistä ja pikku hiljaa yhtye on käymässä tutuksi myös naapurimaiden puolella. Noctiferian musiikkia on vaikea kuvata millään tietyllä sanalla, sillä vaikutteita on saatu lukuisista suunnista ja niistä on työstetty omannäköistä mättöä jo kymmenen vuoden ajan. Bändi aloitti jostain blackmetallin liepeiltä, mutta vuosien saatossa mukaan on tullut selkeitä death- ja industrial-elementtejä.
Olosuhteet olivat lähinnä infernaaliset, mutta kentän etuosa täyttyi siitä huolimatta jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua, eikä väki jättänyt asemiaan, vaikka hikeä virtasi tantereeseen useampia litroja. Eturivin fanaattisimmat fanit jaksoivat heiluttaa jopa päätään halki keikan, eikä moinen toiminta ollut taaempanakaan tyystin pois suljettu vaihtoehto. Yhtyeen voimakasrytminen, parin mutkan kautta Soulflyn ja Rammsteininkin mieleen nostattava musiikki olisi tehonnut varmasti huomattavasti paremmin auringon laskettua, mutta kyllä ryhmä jo tässäkin tilanteessa vaikutti ja vakuutti. Siispä levyt ostoon ja bändi tiukkaan seurantaan, sillä Noctiferia on Metalcampin näytön perusteella kotimaansa terävintä eliittiä, joka kurottautuu parhaimmillaan jopa lähelle Laibachin kruunua.
Sveitsiläinen Eluveitie on mainio muistutus siitä, että folkahtavaa deathmetallia osataan tehdä muuallakin kuin Suomessa. Kun perinteiset puhaltimet ja kielisoittimet kohtaavat tavallisen metallibändin arsenaalin, tahtoo siinä kuitenkin kovin usein käydä niin, että lopputulos muistuttaa enemmänkin yhteentörmäystä kuin tyylillisesti eheää liittoa. Harmi kyllä myös sveitsiläisten musiikissa sinänsä mainiot ideat tahtoivat jäädä lähes poikkeuksetta metallisen jyrän alle.
Eluveitien livesoitossa ongelmaksi muodostui erityisesti se, että kaikkea oli koko ajan aivan liikaa. Kun kitaran, basson ja rumpujen päälle pinottiin vielä parhaimmillaan säkkipilli, tinapilli, viulu, avainviulu, sekä tarvittaessa vähän muutakin eksoottisempaa osastoa, äänivalli kasvoi jokaisessa biisissä valtavaksi. Tästä johtuen kappaleet eivät lopulta eronneet juuri toisistaan, muuta kuin pienissä yksityiskohdissa. Muutaman biisin jälkeen toisto alkoi syömään sveitsiläisten sinänsä hyvin alkanutta keikkaa sen verran pahasti, että oli aika siirtyä sivummalle.
Lost Dreams ei ollut ennen Metalcampin keikkaansa tuttu edes nimenä, mutta nyt tuokin nimi on painettu muistiin tulevaisuutta silmällä pitäen. Itävaltalainen ryhmä soitti raskasta ja tukevaa metallia, jossa kova nopeus korvattiin hitaammalla kiiruhtamisella ja tummemmilla tunnelmilla. Koska kello lähenteli jo puolta seitsemää, oli yleisöäkin siunaantunut pienen lavan ympäristöön aivan eri tavalla kuin aiemmin päivällä. Mitään valtaisaa huutomyrskyä ryhmä ei saanut kuulijakunnastaan irtoamaan, mutta rehelliset aplodit raikuivat jokaiselle biisille. Lost Dreams sai luotua useampaan kappaleeseensa sitä paitsi hyvän imun, jollainen on tummemmassa metallissa täysin välttämätön, mikäli mielii erottua lukuisista kilpailijoistaan. Puolen tunnin mittaisen keikan perusteella tästä bändistä saatetaan kuulla vielä hyvinkin paljon.
Saksalaisen metallin yleisestä laadusta voidaan olla montaakin mieltä, mutta se on ainakin varma, että germaanit hallitsevat – ja ovat aina hallinneet – thrashmetallin salat. Dew-Scented on tästä totuudesta elävä esimerkki ja alkuvuodesta julkaistu seitsemäs pitkäsoitto Incinerate vain alleviivaa em. julistusta.
Tuoretta albumia esiteltiinkin useamman rallin voimin, kun alkujaan tunnin mittaiseksi aiottu setti pääsi viimein alkamaan. Viivytys ei johtunut tällä kertaa bändistä itsestään, minkä vokalisti Leif Jensen teki heti kärkeen kuulijoille selväksi. Vaikka aurinko edelleen killui taivaalla ja pariloi niin kuulijoita kuin kuunneltaviakin, jaksoi kumpikin osapuoli riehua asianmukaisella tavalla. Setin puolessa välillä Jensen muisteli bändin kolmen vuoden takaista Metalcamp-reissua, jolloin oli nähtävästi satanut ja kunnolla. Samoin herra valitteli yhtyeen tässä vaiheessa keikkaa jo pahasti kulahtanutta ulkomuotoa, joka oli auringonpaisteen ja raskaan liikunnan yhteistulos. Vaikea keli ei ollut kuitenkaan mikään syy rellestyksen lopettamiseen ja Cities Of The Dead biisiin herra vaatikin kunnon moshpitin – ja sellaisen hän myös sai. Dew-Scentedkin olisi muutamaa tuntia myöhäisemmällä soittoajankohdalla saanut varmasti enemmän eloa väkeen, vaikka nytkin liikettä kyllä jo riitti.
Progressiivinen melodinen metalli on vaikea musiikinala, sillä liian usein se miten soitetaan ylittää arvoasteikolla sen mitä soitetaan. Englantilainen Threshold aloitti uransa soittelemalla simppeleitä metallicovereita, mutta verkalleen tyyli koukeroitui ja muuntui aiempaa raskaammaksi. Thresholdille tärkeintä on aina ollut sisältö, eivätkä albumien tarinat ja teemat kerrokaan mistään metsän tonttukansoista, vaan oikean maailman oikeista globaaleista ongelmista.
Tästä tarinalähtöisestä kulmasta tarkasteltuna olikin uskomatonta, että vokalisti luki lyriikat suoraan papereista. Eikä mistään pienistä ja huomaamattomista muistilapuista, vaan ihan kunnon A4 arkeista. Todellista tarinointia suoraan sydämestä, joopa joo… Threshold veti muuten ihan asiallisen keikan, josta puuttuivat niin jyrkät nousut kuin kovat laskutkin. Taitoa piisasi, mutta pieni suorittamisen ja välikeikan tuntu leijui silti ilmassa. Seuraava.
Kotoinen Ensiferum on kahdesti aikaisemmin käynyt esiintymässä Sloveniassa, mutta Metalcampin pääestradille ryhmä nousi ensi kertaa perjantai-illan hämärtyessä alkavaksi yöksi. Olikin hienoa seurata, kun kotomaassa festivaalien pienemmillä lavoilla esiintyvä ryhmä otti haltuunsa suuren estradin ja lähti taluttamaan yleisöään välittömästi haluamaansa suuntaan. Pitkän intronauhan kajahtaessa ilmoille väestä kumpusi jo valtaisa meteli, eikä se tullut hiljenemään seuraavan tunnin aikana juuri hetkeksikään.
Koko iso kenttä oli pakkautunut tässä vaiheessa täyteen porukkaa ja yleisöä riitti vielä runsain mitoin reunoillekin asti. Suomalaisesta vinkkelistä olikin upeaa kuunnella, kun tuhannet äänet huusivat yhtä aikaa ”Ahti!”. Niin ikään uudelta levyltä löytyvä One More Magic Potion upposi kansaan kuin alasin järveen juhannusyönä, eikä yksikään kappale saanut lopulta nuivaa vastaanottoa. Hämärän laskeutuessa seudun ylle pääsivät myös valot jälleen kunnon rooliin ja biisejä ryyditettiinkin juuri sopivalla valoshowlla.
Ensiferumin lopetettua oli takki tyhjä yhdellä jos toisellakin juhlijalla, vaikka jäljellä oli vielä kaksi isoa nimeä. Eikä pikkulavallakaan toiminta ollut suinkaan vielä tämän päivän osalta loppunut.
Reilu vuosi sitten Dani Filthin despoottimaisesti johtama Cradle Of Filth veti Tampereen Eteläpuistoon runsaasti väkeä Sauna Open Airin aikoihin. Bändin pitkä ja vaiherikas historia on taannut sen nousun erääksi äärimmäisen darkmetalliin suurimmista nimistä, joten vaikka yhtyeeltä ei ole ilmestynyt päitä räjäyttävää albumia enää vuosiin, riittää pelkkä bändin nimi takaamaan riittävän yleisömenestyksen vieläkin.
Kovasti odotettu vieras ei tuntunut kuitenkaan turhan hyväntuuliselta, tai ainakaan Dani Filth ei näyttänyt viihtyvän lainkaan mainiosti lauteilla. Herran kiukku purkautuikin niin tuulettimiin kuin valolaitteisiin, joita järjestäjät pyrkivät parhaan kykynsä mukaan siirtämään sivummalle oitis, kun kävi selväksi, että herra Filth rikkoisi tänä iltana kaiken mikä ärsyttäisi tippaakaan häntä. Äreys heijastui myös vokalisointiin väkivaltaisten kirkaisujen noustessa örinän kera määräävämpään rooliin. Filth muokkasi laulutyylin lisäksi myös joitain laulusovituksia, mutta jopa tämän kaiken kiukuttelun jälkeen yhtye palkittiin toistuvasti raikuvilla suosionosoituksilla.
Tutut ässäbiisit vedettiin tiukassa paketissa lävitse ja bändi katosi estradilta jo vajaan tunnin soiton jälkeen, vaikka soittoaikaa olisi ollut käytettävänä siis vielä puolisen tuntia. Että näin tällä kertaa. Kun aikaa olikin yllättäen riittämiin, ehti tässä välissä kipaisemaan pienen lavan puolelle, jossa oli tarjolla taas eksoottisempia metallikokemuksia.
Dubai on kuuluisa monestakin asiasta, mutta rankka death-thrashmetalli ei – ainakaan tähän päivään mennessä – ole kuulunut niihin. Nervecell pyrkii kuitenkin muuttamaan tämän asian ja yhtye on työstänyt raskasta metalliaan jo vuosia. Mainoslauseen mukaan bändi on Dubailaisen metalliskenen kärkinimiä, mikä nyt ei kertonut vielä allekirjoittaneelle paljoakaan, mutta parin rallin jälkeen kuva lähti jo kummasti selkenemään.
Mikäli voitaisiin piirtää musiikillinen kolmio, jonka yksi kärki olisi Pantera, toinen kärki olisi Slayer ja kolmas kärki olisi Sepultura, sijoittuisi Nervecell kutakuinkin keskelle tuota kolmiota. Bändin vokalisti/basisti James Khazaal pyrki jatkuvasti alleviivaamaan sitä, kuinka rajoja rikkovasta yhtyeestä tässä oli kyse, sillä ovathan he ensimmäinen Lähi-idästä kotoisin oleva yhtye, joka on esiintynyt Metalcamp festivaaleilla. Totta varmasti joka sana, mutta tämä läpimurto saavutettiin kovin länsimaisin keinoin. Joka tapauksessa bändi hallitsi tonttinsa ja muutama kappale sai päitä ja käsiä heilumaan vilisti, joten päänavaus on nyt ihan virallisestikin sitten suoritettu.
On olemassa joitain bändejä, jotka ovat jo itsessään elävää historiaa ja Motörhead on eräs noista yhtyeistä. Lemmy Killmister, Phil Campbell ja Mickey Dee voisivatkin soittaa vaikka unkarilaisia lastenlauluja epävireisesti ja yleisö edelleen julistaisi glooriaa herrojen teoille.
Koska Dani Filthin poppoo oli lyönyt hanskat naulaan etuajassa, pääsi Motörhead starttaamaan ankkuriosuutensa vartin verran etuajassa. ”We are Motörhead, and we play rock´n´roll” aloitus spiikki kajahti siis ilmoille, kun ison lavan edustalla oli vielä mukavasti tilaa. Tämä oli luonnollisesti melkoinen yllätys ja sisääntuloportti ruuhkautuikin pahemman kerran, kun viereisellä leirintäalueella tankkauksella käyneet fanit halusivat päästä yhtä aikaa takaisin esiintymisalueelle.
Motörheadin settilista on jo melkeinpä elävä luku rock´n´rollin historiaa, sillä vaikka bändi julkaisee edelleen levyjä tasaiseen tahtiin ja poimii noilta kiekoilta joitain ralleja keikoilleen, ovat keikkojen runkokappaleet pysyneet jo pitkään samoina. Niinpä tälläkin kertaa Sacrificen keskeltä löytyi Mickey Deen rumpusoolo, Killed By Death otettiin vastaan hurmioituneena ja loppumetreille jätetty Ace Of Spades sai aikaiseksi todellisen huutomyrskyn. Kaikki nämä jekut ovat tuttuja, mutta silti Motörheadin keikasta jäi tälläkin kertaa puuttumaan rutiinin ilkeä sivumaku. Lemmy on jumala, ei kai tuota muutenkaan voi oikein selittää.
Näin päättyi toiseksi viimeinen festivaalipäivä, jonka aikana taivaalla nähtiin myös ensimmäiset pienet pilven longat. Lämpötilakin jäi miellyttävästi juuri alle 35 lämpöasteen. Vielä yksi päivä, kyllä sen nyt aina jaksaa…
Tiistai
Keskiviikko
Torstai
Lauantai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
