Pori Jazzin torstai – ruoho on vihreämpää aidan tällä puolen
19.07.2007
Kirjurinluoto/Pori
Patapitäjä heräsi jälleen viikoksi eloon jazzin ja muun mukavan musiikin merkeissä. Myydyin päivä oli tänä vuonna torstai, mistä kiitos kuulunee eräälle kanadalais-libanonilaiselle hurmaajalle. Yleisön enemmistö haahuili tuttuun tapaan Kirjurinluodon pääareenan, jazz-kadun sekä LP42! –teltan väliä. Ohjelmisto oli mukavasti pyritty sovittamaan niin, että ihmiset pääsivät Kirjurilta näpsäkästi suoraan älppäriin kuuntelemaan teltta-artisteja. Tiipii oli myyty loppuun sekä perjantaina että lauantaina, kumpaisenakin päivänä paikalle saapui 3500 ihmistä. Toki konsepti, jossa noin monta ihmistä juotetaan pikkutunneilla lähinnä kossuitse känniin Porissa, on lähinnä pelottava, mutta kyllä homma aisoissa pysyi. Tänä kolmantena kertana, kun Porissa jatsailin, oli örveltäjien määrä minimissään, ja panee kyseenalaistamaan sen, että ulkomailla festarimeininki on automaattisesti aina sivistyneempää kuin Suomessa.
Leimallista tämänvuotiselle festivaaleille oli tutuksi tulleeseen tapaan myös se, että hätkähdyttävän monelle ulkomaiselle artistille mieltyi hyvin helposti samankaltainen, särmikkäämmyydessään ehkä jopa parempi kotimainen vastine. Tuntuu tapahtuneen jonkinlaista käänteis-koripalloilmiötä: jopa amerikkalaiset ottavat nykyisin mukisematta kokoonpanoihinsa suomalaisvahvistuksia. He ovat haluttua ja kovamaineista valuuttaa.
Kirjurinluoto täyttyi siis heti kättelyssä jo torstaina. Mitään viimevuotisen Sting-keikan kaltaista tonnikalasäilyke-meininkiä ei onneksi kuitenkaan syntynyt. Puhtaalla jazzilla päästiin alkamaan. Aloittajaa, vanhemman polven rumpalia Al Foster ia markkinoitiin miehenä, joka on soittanut Miles Davisin kanssa, muttei miehen tarvinnut patteristonsa takana cv:itä ja viirejä liiemmin heilutella, sillä soitto puhui puolestaan, ja loppuviikosta samanlaiseen sävyisyyteen sekä hienovaraisuuteen pystyikin vain omanmaanpoika Teppo Mäkynen lauantaina.
Erikoista Fosterilla oli gongimaiseen pystyasentoon nostetut pellit, joita oli sudeilla silminnähden lysti hyväillä. Kuultiin rumpujen soittoa sanan varsinaisessa merkityksessä: jokainen ilmava sipahdus ja helähdys antoi vaikutelman tarkasta suunnittelusta. Muut soittajat saivat tilaa hienolla tavalla taloudellisen soiton ja sen taukojen myötä. Mestari veti festivaalien parhaimmistoon lukeutuneen settinsä kursailematta, ilman turhia spiikkejä, liian harvalukuiselle kuulijajoukolle. Encoreakaan ei kuultu, mutta sydämeen jäi lämmin olo järjen pilkahduksesta tässä maailmasta, jossa tuplabasaristeista on tehty epäjumalia.
Seuraavaksi meille esiintyi Brasilian kulttuuriministeri, 1960-luvulta saakka soittanut Gilberto Gil. Saadaanko ensi vuoden Jazzeille Stefan Wallin Experience tai Tanja Saarela Group? No, pohtikaamme kuitenkin myös sitä, ehtisikö oikeasti asiansa hyvin hoitava kulttuuriministeri keikkailla kovin paljoa? Ja onhan meillä sentään Claes Andersson, mikä ei ole lainkaan huono nokitus: varmasti on mies jazzimpi kuin Gil.
Gilin setti oli festivaalien mielenkiintoisinta antia kaltaiselleni Brasilia-maallikolle. Lähtökohtaisesti kaikki kurjuudesta siinnyt ja sitä lievittämään pyrkivä musiikki on pohtimisen sekä tutustumisen arvoista. Gilin iloiset melodiat ja rytminkäsittelyt ovat kunnioitettavaa eskapismia köyhälle kansalle. Hyvin monenkirjava oli setti, ja itselleni Gil oli parhaimmillaan silloin, kun hän oli vähimmillään pop/rock, esitteli musiikillisia juuriaan rujoille skandinaaveille ilman tilulilua ja kosiskelevia ylilyöntejä. Niistä mainittakoon turhat Nokia-viittaukset: eivät tällä kaikki pidä kännykkää jumalana. Covereita kuultiin mm. Bob Marleyn tuotannosta, myös Beatlesin Get Back oli maistuva.
Plussaa myös slappibassoilusta, jota kuultiin muutenkin ihailtavan paljon näillä festivaaleilla.
Mikäli ajatellaan ei-jazz-artisti –mittarilla, niin Gil oli erinomainen, eksoottinen valinta järjestäjiltä. Musiikissa oli joka sekunti jotain ammennettavaa: milloin mahdoliinista revittiin irti uskomattomia tehoja, milloin kosketinsoittimet loihtivat taustalle huiluisaa hulvattomuutta. Sambakansan suurten kansankerrosten karitapio sai setillään jopa sateen loppumaan Kirjurinluodolla.
Pantterimainen rytmimusiikin foxybrown Natalie Cole astui lavalle coolin, hallitun flegmaattisin ottein. Häntä ei millään ollut uskoa 57-vuotiaaksi. Toki hyvillä leikkauksilla saadaan ihmeitä aikaan, eikä nyt puhuta vaatteiden räätälöinnistä.
Oli jo etukäteen selvää, ettei tämä legendaarisen pianisti-laulajan Nat King Colen tytär saisi ensinkään armoa, mikäli hän lähtisi whitneyhoustoilemaan lavalla: perkele, heti jos tyylitön idols-afrokiljunta saa vallan, niin giljotiinia tulisi heti desibelin pojalta. Mutta katso: Cole tarjosi oikein miellyttävää musiikillista vuoristorataa. Evergreen Fever oli pehmeä tutustuminen erittäin mukautuvaiseen, laajan ilmaisuskaalan omaavaan ääneen, joka vaihteli sametista silkkaan bitch-osastoon. Voidaan sanoa, että Cole edustaa samanjuurista, mutta sofistikoituneempaa siipeä akselilla Lyn Collins, Betty Davis ja kumppanit, olematta kuitenkaan Tina Turner, onneksi. Yllättäviä, karheita yhtymäkohtia löysin kotoisaan Marjo Leinoseemme.
Jotkut saattoivat kaivata kokoonpanoon pillejä ja perkussioita, mutta soundi teki sujuvasti tykö tällaisenaankin. Parhaimmillaan soundi oli Motownia, pahimmillaan 80-luvun teinielokuvaa, jonka pääosassa on Michael J. Fox. Jonkinlaiseksi tavaramerkiksi Colelle on myös muodostunut tekniikan mahdollistama duetto screenillä laulavan isäpapan kanssa Unforgettable –kappaleesta. Sinänsä harmillista, että isänsä maineella ratsastamista vältellyt Cole löi musiikkimaailmassa läpi vasta, kun hän suostui ratsastamaan isänsä maineella…
Myös bluesiin taipui lauluääni saumatta. I´m A Woman tarjosi paitsi ensimmäisen modulaation Kirjurinluodolla 2007, myös huojentavuutta siitä, että jossain päin maailmaa todennäköisesti päivittäin joku laulajaksi haluava nuori flicka ottaa esikuvakseen Natalie Colen jonkun nimeltämainitsemattoman muun asemesta. Näin ainakin haluan uskoa.
Pierute on tapahtuma, jonka alituinen muisteleminen vuosikymmenestä toiseen tekee muistelijoistaan oman sukupolvensa vanhoja pieruja. Kolme kuuluisinta esimerkkiä suomalaisista pierutteista ovat:
1) Jimi Hendrixin Kulttuuritalon keikka (1967), jossa paikalla olivat vain bändi, miksaaja, lipunmyyjä, järkkäri sekä viisi kuulijaa, yksi heistä tietenkin juttua muisteleva pieru, joita maassamme on tuhansia.
2) Vanhan valtaus (1968), josta muiden tulee olla suurille ikäluokille kiitollisia loppuikänsä.
3) Paul Ankan keikka Linnanmäellä (1959), mistä varmaan Kekkonenkin älähti jotain.
Lappeenranta näki Ankan 1990, ja nyt oli Porin vuoro, Särkänniemen vuoro tulee tuskin koskaan. En usko, että Ankan keikasta Pori Jazzeilla vuonna 2007 tulee koskaan pierutetta, mutta tarjolla oli hyvin toimivaa, vaikkakin ennalta-arvattavaa nostalgiaa. Keskimäärin puolisatavuotinen yleisö oli hyvin innokasta ja vastaanottavaista Ankan vanhoille hiteille, ja keikasta tulikin maksaläiskällinen vastine viimevuotiselle Kanye West –keikalle.
Mutta piruilu sikseen, Anka on pelannut korttinsa oikein Tom Jonesin tavoin. Voidaan puhua, että mies on tehnyt comebackin uutukaislevynsä Rock Swingsin myötä. Tältä levyltä olivat peräisin setin mielenkiintoisimmat numerot, big-band –sovitukset mm. Oasiksen Wonderwallista, Nirvanan Smells Like Teen Spiritistä ja Van Halenin Jumpista. Tämä ilmiö, jossa alkeellisista rock-musiikkiteoksista rakennetaan ihan tyylikästä, soivaa materiaalia, on hykerryttävä siksikin, että näissä retroilusovituksissa kuuluu työn jälki, osaaminen. Tässä tapauksessa swingiksisovittamisen idea toimii paremmin kuin enemmän loungeen päin kallistuvalla Mike Flowers Popsilla: Ankalla on etunaan loistavan hittikynän vuosikymmenten aikana tuoma respecti - sekä charmikas vanheneminen.
En tiedä, miten tosissaan Anka aikoo sovittaa itselleen Frank Sinatran viittaa, mutta hauskaa, makeilevaa ratpack-asennetta kyllä löytyy. Anka osasi ottaa yleisönsä, mikä huipentui siihen, että hän alkoi ottaa itsestään digikuvia eturivin fanien kameroilla, ja pääsipä eräs emäntäkin lavalle. Hyvin, hyvin silvioberlusconimainen, velmuileva legenda muistutti suomalaisille herkullisella, vaikkakin hieman ylipitkällä herrasmiesperformanssilla olemassaolostaan – erittäin taitavan bändin säestyksellä vieläpä. Tämä nostalgiapaketti voitti 1000-0 sen, joka oli samalla lavalla tasan vuorokauden kuluttua. Mutta siitä myöhemmin.
LP-teltassa oli torstaina vielä väljä, leppoisa tunnelma. Illan aloitti latino-orkesteri Clube do Balanco, jossa silmiinpistävän nuoret ihmiset esittivät musiikillisia tuulahduksia Etelä-Amerikasta. Meininki oli ihankivaa, geneerinen salsa jätti kompressoidun, kolmentähden vaikutelman. Olisiko pari yleisölle tuttua kappaletta auttanut asiaa? Mieleen tuli jääkiekon maalikimaroiden aikana soiva mitäänsanomaton hevi: soiko tämäntyyppinen musiikki brasilialaisen urheiluruudun futispätkien taustalla?
Clube do Balancosta sai ”bilebändimäisen” vaikutelman. Täällä päin on myös oikein taitavia kokoonpanoja torvisektioineen kaikkineen, jotka kuitenkin soittavat löyhää, kusenpolttamaa charliebrown-matskua. Monta ihmistä lavalla ei välttämättä ole vaikuttavuuden tae, kuten seuraavat päivät osoittaisivat.
Niin notta semmoinen tuli kanssa mieleen, että onko kaikki salsa tällaista kepeää baila baila –osastoa? Onko edes olemassa esim. tiedostavaa, kantaaottavaa, poliittista salsaa? Taistolaissalsaa? Vai onko niin, että jos joku uskaltautuu tekemään sellaista, katoaako hän puolisotilaallisten joukkojen toimesta? Tanssiiko porukka kaduilla vain, koska on pakko?
US3 on kokoonpano, joka on tullut tunnetuksi Herbie Hancockin Cantaloupe Islandin samplaamisesta ja esittämisestä nimellä Cantaloop. Samplejen ja skrätsäämisen kanssa oltiin nytkin tekemisissä.
Mikäli bändi on noussut varkautta lähentelevällä coverilla pinnalle, pitää hälytyskellojen alkaa soida. Kun lavalle roudataan vinuulisoittimia ja läppäreitä, pitää myös sprinklereiden alkaa ruiskia siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät DJ:t ja nörtit ole muusikoita. Tämä hiphopin perverssi Manhattan Transfer suolsi ihmisille puolentoistasadan desibeeluksen äänenvoimakkuudella ADHD-äänimassaa, jonka päälle räppäiltiin ja tuuttailtiin. Sordiinotrumpetinkin saa halutessaan kuulostamaan niistettävältä silliltä.
Ulkomusiikillisten koneiden käyttöhän on oikeasti ok, mikäli aikaan saadaan TUINEVAA BIITTIÄ. Nyt sitä tuli vain paikoitellen, ja liian lyhyinä pätkinä. Yhtye kuulosti vain rasittavalta mökältä. Jazz-kadun eräällä kaljateltalla oli kaksi seinänaapuria. Kun kaikista kuului oma taustamusiikki, omat aivot pelästyttivät välillä kuset housuun ilmoittamalla hyvänmaunkeskukselle väärän hälytyksen US3:en keikasta tässä ja nyt. Kun ihmiselle tulee korvatulehdus, saattaa syvälle korvakäytävään pesiytyä mätäpussi, jota ei saa päiviltä muuten kuin neulalla puhkaisemalla. Korvalääkärin suorittama toimenpide on toki suht äljentelevä valuvine mätineen kaikkineen, mutta ennen kaikkea se sattuu ihan saatanasti. Ei ole enää vaikea kuvitella mitään, mikä sattuisi yhtä paljon, enemmänkin.
Fyysisenä suorituksena keikka oli huimaa katsottavaa, myönnän, kivaa flowta riitti puhelaulajilla, ja kompitkin saivat ryhtiä loppua kohden, tai sitten korva tain turtui. Ehkäpä Hancockin olisi sittenkin aikanaan kannattanut tehdä mårtensonit?
Sam Huberin aka Rick Loverin luotsaama Eternal Erection heitti vielä kuuman hittikimaransa kylmenevässä heinäkuun yössä. Pahat kielet olivat kertoneet, että poppoon meininki olisi lepsuilemaan päin, mutta ehkä kyse on ollut jostain yksittäisestä vaatimattomasta keikasta, sillä ainakin LP-teltassa bändi pani täysillä menemään, äänentoiston suttuisuudesta huolimatta.
Lie epäreilua verrata EE:n keikkoja sen äänitteisiin, jotka kuulostavat todella hiotuilta ja priimoilta. Olen kuullut yhtyettä livenä kolmasti, ja tietoinen valinta lie se, että kappaleiden tempot ovat keikoilla hieman levyversioita nopeampia? Ylinopeaan I Feel Goodiin kiteytyvää kotimaista PaskaHousuSoulia aivan liikaa kuulleena olen sitä mieltä, että enämpi pidättelevyys ja laidback-mentaliteetti tekisi Eternal Erectionin keikoille pelkkää hyvää. PHS:n puolelle yhtye ei missään tapauksessa karkaa, mutta taiteili nytkin paikoitellen grooven karkaamisen hienoisella rajamaalla…
Rick Lover oli silintereineen kaikkineen aivan yhtä komea ja itsensä ihailtavasti likoon laittava ilmestys kuin ennenkin, mutta eriksensä on oikein oheisen kuvan kanssa ehdottomasti mainittava myös perkussionisti Ville ”The Hook” Hukkinen, joka oli kuin gallonan energiajuomaa nauttinut Spede Pasanen. Kun lyömäsoitintaiteilija rankoo ja spankkaa lehmänkello-parkaa lavalla niin kuin tämä koukkumies, ilmenee siinä juuri se, mistä funkissa on mielestäni kyse.
Tämänvuotiset kinkerit oli tarkoitus aloittaa jo keskiviikkona LP42! –teltassa Niko Ahvosen ja Cortina Jetsin myötä, mutta ko. kokoonpano olisi aloittanut vasta klo 1.45, eikä energiapajatsoa kannattanut lähteä tuhlaamaan heti. Teltan aikataulupolitiikka onkin suurin Pori Jazzin miinus, minkä voinee varmistaa vaikkapa järjestysmiehiltä ja –naisilta, jotka joutuivat esim. lauantaina toimimaan melko monille tuoleihin väsähtäneille unilukkareina. Ihmettelen kyllä suuresti, miten artistit pystyvät pitämään vireen päällä näillä järjestelyillä. Roudaustauot ovat pitkiä, siksikö, että yleisölle saadaan juotettua tarpeeksi kossusokerilimua? Jotain musiikkia ja sen kuuntelua palvelevaa järkeistämistä LP-telttapolitiikka kaipaisi, mutta valitettavasti itselläni ei ole tarjolla mitään kovin rakentavaa ehdotusta. Ehkäpä lienen tullut vanhaksi tai jotn.
Jatka perjantain nuorisoteemaan.
Teksti: Janne ”Niistävä Silli” Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
