Monsters Of Pop - lauantai
04.09.2010
Telakka / Klubi / Tampere
Väentäyteisin MOP-päivä tuntui olevan odotetusti festivaalin tanssipainotteisin päivä lauantai, johtuen kuitenkin ehkä enemmän päivästä kuin sisällöstä. Päivällä järjestetystä bonus-ohjelmasta Telakan lastenkonsertti jäi ikävä kyllä käymättä, mutta Sub Pop-videospektaakkeliin keräsin itseni. Ikävä kyllä Euroopan oikeudet puuttuivat niihin ihan klassisimpiin vanhoihin grunge-rainoihin, joita aika moni oli tullut katsomaan. Mutta kyllä näitä tuoreempiakin kelpasi katsoa - Avi Buffalon upean värikkäästä hitistä What´s In It For CSS:n vaha-animaatio Alcohol (My Drinking Bunnies):iin tai vanhusten kiihkeään koripallo-otteluun Ruby Sunsin Cincolla. Oikeastaan vain Dum Dum Girlsin Bhang Bhang oli oikeasti tylsä video. Videokavalkadi oli sinänsä ihan toimiva juttu ja toi hyvin esiin Sub Popin viime vuosia. Mutta mitäs jos ensi vuonna vaikka ihan kotimaisia videoita? Niitä kun kyllä tehdään indiepiireissäkin eikä niitä näe oikein missään…
Livesoitannon aloitti Telakalla kaunista ja rauhallista indiepoppia soittava turkulainen Burning Hearts. Pääasiassa laulusta vastannut Jessika Rapo on tuttu monestakin yhteydestä, mutta kieltämättä BH:n kanssa hänen kaunis äänensä sai mainiosti tilaa. Akustisvoittoinen ja keinuvan folkahtava tunnelmointi voitti puolelleen, muttei ihan loppuun asti hurmannut. Pehmeys ja kauneus ovat toki tavoiteltavia arvoja ja yhtyeen rauhan tunne vakuutti, mutta joku viimeinen silaus siitä ainakin näin ensi kertaa nähtynä ja kuultuna vielä puuttui. Aineksia toki on vaikka mihin ja perusasiat ovat paremmin kuin hyvin.
Loppuilta kuluikin sitten enempi vähempi tanssipainotteisen musiikin parissa. Telakan kaksi jäljellä ollutta esiintyjää kärsivät jälleen hiukan vaikeasta tanssilattiasta – ei siihen ehkä kovin helposti kehtaa mennä kun koko muu sali näkee sen jälkeen vain tanssijoiden selän. Telakan viimeinen esiintyjä sai silti muutaman hurjan houkuteltua ihan totiseen tanssiin, mikä olikin oikeus ja kohtuus. Mutta ensin aamujatkoille.
Reginasta tutun Mikko Pykärin ja Sami Suovan muodostama Shine 2009 jammailee kieltämättä mukavan tummissa hypnooseissa ja Suovan kuiskaava laulu toimii keitoksessa hyvin. Tyylipuhtaudessaan yhtye lainaa osuvasti menneiden vuosikymmenten aamuöisten jumitus-diskoilijoiden kuvastoa surutta, mutta onnistuu hyödyntämään sitä kohtuullisen koukukkaasti ja täyteläisen pehmeästi. Vaikka Shinen maalailu on aika kylmää, ei se ole tylyä tai vailla tunnetta. Vaikka yhtyeellä olikin toimiva taustavideoarsenaali matkassa, olisi tämäkin duo ehkä potkinut paremmin enemmän yökerhomaisessa ympäristössä jossa visuaalitkin olisivat olleet kokonaisvaltaisempia. Omalla jumittavalla kentällään kaksikko on kieltämättä hyvä.
Silti vavahduttavimman tunteen jätti kulmikkaammin ja moniulotteisemmin elektrodiskoillut Jaakko Eino Kalevi miehistöineen. Jykevällä bassolla ja fonilla vahvistettu aika yksinkertainen mutta silti sävykäs koneilu vei mukanaan ja maestron äänialojen ulottuvuutta tuli ihasteltua useammassa kohtaa. On nimittäin tullut seurattua JEK:ilta melkoisen luokatontakin settiä, mutta kyllä nyt on löydetty kultamunia muniva hanhi. Pitää yhtyä Rumbassa Jaakon tuoreen Modern Life -levyn arvioineen Oskari Onnisen mielipiteeseen siitä että JEK on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin myös mainion maun jättänyt kotimaisen elektron viime aikojen hehkutetuin akti Villa Nah. Itse pitäisi Jaakkoa jopa potentiaalisempana, Nah oli selkeästi turvallisempaa ja lokeroidumpaa. Mutta siitä lisää myöhemmin…
Parhaimmillaan ja pahimmillaan JEK on nimenomaan kulmikasta ja halvan kuuloista roskaelektroa. Mutta Jaakko onnistuu orkestereineen taikomaan halpoihin elementteihin oikeaa tunnetta, koukuttavaa groovea ja kaunista kaarta. Vaara överiksi vetämisestä ja haahuiluun kaatumisesta on toki aika lähellä, mutta vain riskejä ottamalla voi lopulta jotain saavuttaa. Illan ehdotonta eliittiä!
Juuso Malinin ja Henri Segerin muodostama Ka So Re avasi illan Klubin osalta. Tumma indiedisko juoksi tällä kaksikolla aika jykeviä polkuja ja pilvipäisen kuuloiset, ylimielisen mielikuvan jättäneet välispiikit loivat aika kylmän ja etäisen mielikuvan. Vaikka Ka So Ren jumputus on parhaimmillaan mukavan veikeää ja hattaraista kaarta niin nyt ei lähtenyt. Sinänsä kaksikko oli kyllä oikealla tiellä pyrkiessään täyttämään tanssilattiaa aika helpoilla biiteillä ja kepeillä värityksillä. Edellisen ja seuraavan bändin puristuksissa kaksikko jäi silti selkeästi kakkoskenttään. (Jääkiekkovertaus omistettu Janne Laurilalle.)
Villa Nahia on kehuttu, eikä suotta. Vaikka yhtye ei missään nimessä ollut esimerkiksi Monsters Of Pop 2010:n ainoa 80-lukuiseen tumman melankoliseen kaareen luottanut elektropoppailija, niin kaksikko hoiti sillä saralla hommansa ehkä parhaiten. Tomi Hyypän menevästi pulputtavan, mutta kauniin orgaanisesti kaartavan musiikin ilme on yksissään nautinnollinen. Mutta kun siihen pistää päälle oikeasti melkoisen komealla lauluäänellä lahjotun Juho Palosmaan tyylikkään tulkinnan, niin kyllä Nah ainakin MOPissa todisti olevansa ihan hypensä arvoinen. Tanssilattiapainotteisen lauantain jalat alkoivat olla hyvässä liikkeessä itse kullakin, mutta kyllä se oli silti se viimeinen vieras joka tiristi yleisön kuiviin.
Ranskalaista Dangeriä tarjoiltiin mm. Justicen tai Huoratronin ystäville ja molempien faneja miellyttävää settiä taatusti kuultiinkin. Komeilla videoinstallaatioilla taustoitettu keikka tarjosi konetiskin takana kommandopipossa hilluneen Franck Rivoiren shown, josta löytyi sekä tummaa melankoliakaarta, raivokasta nyrkiniskua kuin monenmoista pörinää ja mätkettä. Välillä paukutettiin housebiittiä naula päässä, paikottain taas meininki oli selvää teknoa. Sitten taas jotain ihan muuta. Monipuolisesti tanssityylejä varioinut konevelho pisti yleisön hikoilemaan kunnolla ja vaikka varmasti sai herkimmät popparit voimaan suorastaan pahoin, niin pisti kyllä sellaiset tanssipoljennot tarjolle että vertaukset Huoratroniin alkoivat kelvata. Melkoisen pätevää lanausta omassa melkoisen tylyssä tamppo-skenessä.
Sopivan ”rivo” päätös tähän mennessä ehkä kaikkein monipuolisimmalla MOPille, johon mahtui niin toppeja kuin floppeja. Hinta-laatu-suhde ainakin oli kohdallaan. Kyllä siihen 40 euron passiin sisältyi melkoisen monta musiikillista elämystä jota kelpaa muistella. Bändien määrää ei toivottavasti tästä ainakaan enää lisätä, muutaman voisi nykyisestäkin karsia. Alkoi aika monella kolme päivää juhlineella kyllä väsy painaa. Itse en ainakaan kokenut kovin tarkoituksenmukaiseksi viettää esimerkiksi lauantaina koko vuorokautta erinäisissä MOP-jutuissa – johan sitä ulkoilmafestivaaleillakin väsähtää jos ei välillä käy teltalla rauhoittumassa. Toisaalta on toki kunnioitettavaa innovoida uutta ja kehittää tapahtumaa. Mutta niinpä kuluttajakin mielellään valitsee joukosta ne mitä kokee omikseen ja jättää suosiolla muun väliin. Jolloin taas saattaa missata jotain mikä ehkä olisi hyvä nähdä… Vaikeaa on välillä tämä indiefestaroitsijan elämä.
Ja mitä tapahtuikaan aiemmin? Tästä takaisin perjantaille tai Tästä torstain aloitusjuhlallisuuksiin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
