19.09.2007
Klubi/Tampere
Klubilla oli tarjolla kolmen enkelin ilta. Yksinään kukaan näistä sinänsä varsin mielenkiintoisista laulajattarista ei olisi varmaan vetänyt iltamaan, kun paljon vaihtoehtojakin oli tarjolla. Kolmistaan esiintyneinä neidot taas sekä täydensivät oivasti toisiaan että tarjosivat hienon mahdollisuuden tsekata kerralla kunnon otos suomalaisen nuorten laulaja-lauluntekijöiden parasta osaamista.
Runsaasti keikkaillut Sansa sai aloitusvuoron. Rastapäinen kaunotar oli kolmikosta selkeästi maanläheisin. Upean täyteläisellä ja lämpimällä lauluäänellä vakuuttanut neito tahditti itseään kitaralla ja välillä myös kantelella. Perinteisempien kitaranäppäilyiden ohella Sansa käytti luuppeja, jotka toivat lavalle mukavan rikkaan soundin. Vaikka soundin kokoamisessa oli ehkä vielä hieman haparointia, oli lopputulos kuitenkin erinomainen. Naisella on hieno ääni, mielenkiintoinen omannäköisensä folk-tyyli ja oikeasti kauniita kappaleita. Esimerkiksi After The Sun Goes Downissa Sansa kuulostaa jopa Björkin maanläheisemmältä serkulta ja tämä on siis iso kehu. On todella hämmästyttävää että Sansan levyä ei ole vieläkään julkaistu, sillä neito oli yksi vakuuttavimpia näkemiäni persoonallisuuksia muutamaan hetkeen. Onhan neidon riisuttu ja näppäilevä musiikki toki hiukan vaikeasti markkinoitavaa jos pelkästään suomalaista musiikkikenttää ajattelee, mutta toisaalta kansainvälisesti Sansa voisi olla kohtuullisen isokin nimi asiaa arvostavissa piireissä.
Yhtä lailla kaunis Janna siirtyi omassa vuorossaan pianon ääreen ja sai tukea komeasti aika latinalais-henkisesti kitaroineelta Aki Haaralalta. Jannan anti oli selkeästi enemmän jatsia, josta etenkin se iloinen ja bossanovahtavin puoli oli oikein nautinnollista kuultavaa. Jannan paras vahvuus oli ilman muuta hänen äänensä monipuolisuus ja koulutettu ulottuvuus, neito olikin illan esiintyjistä teknisesti taitavin. Kääntöpuolena tuntui taas olevan itse musiikki, joka oli ehkä hiukan liikaa sitä perinteistä jazzia ja soulia, ilman sen kummempaa erikoisen persoonallista kimalletta. Tavalllaan Jannan taitavuuden olisi soinut kurkottavan hiukan tuntemattomammille poluille, vaikka esitys näinkin oli mukavaa seurattavaa. Mukaansa se ei kuitenkaan vienyt muiden kahden esiintyjän tavalla. Jannan kohdalla koko monilukuisen bändin kanssa esiintyminen olisi voinut palvella paremmin asiaa.
Jokainen illan esiintyjistä tuki toisiaan, mutta oli silti melko eri linjoilla musiikkinsa suhteen. Kun Sansa liikkui akustisen folkin maailmoissa ja Janna sukelsi souliin, oli kuvankaunis Hanna Marsh pianoineen puolestaan lähempänä Tori Amosia ja muita traagisen dramaattisen pianopopin taitajia. Marshin korkealta kaartava laulu oli upeaa kuultavaa, esiintymisessä oli ihanan antaumuksellinen ote ja sormet juoksivat pianolla lähes hartaasti. Tulkinta oli illan viimeisen esityksen kohdalla se avain, joka sai nostamaan Marshin keikan illan parhaaksi.
Tavallaan musiikillisesti viehätyin eniten Sansasta, mutta se heittäytyminen ei ihan vielä nostanut niskakarvoja pystyyn. Oikeastaan ainoa asia joka Hanna Marshin keikassa häiritsi, oli se kuinka vahvasti siitä toisaalta tuli mieleen juuri Amos ja muut vastaavat kohtalokkaasti pianoilevat enkelit. Jos radiosta kuulisi, en ole varma pystyisikö heti sanomaan että ”tämä taisi olla sen Hanna Marshin uusi hitti”…
Ei silti, hienoja kappaleita, upeaa tulkintaa ja kaiken kaikkiaan mainio iltama. Jokaisen artistin levyn voisi kuvitella hankkivansa eikä ainakaan minulla ollut mitään sitä vastaan, että kolme venusta nousi lavalle vastapainona niille miljoonille karvaisille rokuille mitä on tullut nähtyä. Erittäin kaunista kaikin puolin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
