Duncan Teleport, Bloodpit
10.07.2002
Yo!Talo/Tre
Voi sanoa että oli aikakin! Viimeinkin ne ensimmäiset kauan kaivatut pippalot, missä meidän armas nettijulkaisumme olisi ainakin jollain tavalla mukana järjestelytoimikunnassa. Esiintymässä herra yliherra komean päätoimittajamme tähdittämä Duncan Teleport sekä toinen Mahla Productionsin kautta värvätty yhtye, Bloodpit. Näiden aktien lisäksi oli tarkoituksena nauttia lyhytelokuvista sekä antoisasta deejiiden tarjoamasta täytemusiikista, tarjoilijoina tällä kertaa herrat Jokirinne ja allekirjoittanut. Kolmen eukon hintakaan ei juuri päätä huimannut ja kun ei keskiviikolle näyttänyt kovia haastajiakaan ilmaantuvan, olivat odotukset yleisön suhteen korkealla. Ja tulihan sitä, ainakin riittävästi!
Elokuvaosuuden meikäjannu möi lippuja, tuli taas tunne, että meikähän ehtii! Siirryin kuitenkin seuraamaan Bloodpitin settiä ajoissa ja se kannatti. En tiennyt nelikon aktista etukäteen mitään, joten mielipide muodostui täysin paikan päällä kuullusta. Pojat mourusivat tuollaisesta Black Sabbath -henkisestä mättörockmetallista myös melodisempiin kappaleisiin. Tukkaa heitettiin vaikka mitään suoranaista pitkätukkamenoa ei lavalla nähtykään. Samoin monet festariposeeraukset olivat hallussa, etenkin laulaja-kitaristilla. Materiaalia oli paljon ja soitto kuulosti hyvältä, noin mätöksi. Poitsut soittivat hyvin yhteen ja yleisökin lämpeni, vaikkei mitään hirveätä massaa lavan eteen saatukaan riehumaan. Tästä on hyvä jatkaa.
Soittelin tuossa väliajan hiukkasen rockia levyiltä ja Afghan Whigsin tahtiin saateltiin savuverhon suojassa lavalle The one and only Duncan Teleport! Tätä yhtyettä kun on hinkunut livekeikkaa heittämään aikasten kauan... Täytyyhän toverit livenäkin nähdä kun rokkibändistä puhutaan. Viisikko seikkaili lavalle selvästi jännittyneenä ja se näkyi ja kuului alkusetin aikana. Saundit olivat ehkä hivenen puuroisia ja hampaita selvästi kiristeltiin. Mutta ei aikaakaan, kun pahin jännitys herpaantui ja soittajat löysivät toisensa. Yhtyeen utuinen rokkaus on parhaimmillaan kuin tasaisesti etenevät vaahtopäät laguunisaaren rantaan iskeytyessään ja onneksi tuohon tunnelmaan päästiin. Koskettimissa taituroivan Annan omasta Halloween Blues -kappaleesta alkaen yhtye pääsi parhaaseen iskuun ja yleisö oli myyty. Pääasiallisen laulunikkarin ja solistin Miikan kuumeesta huolimatta keikka vietiin kunnialla loppuun. Hyvä keikka, enemmän vain Duncaneille keikkaa, jotta varmuus kasvaa ja sointi hioutuu. Stadionit kutsuu ja sanoma etenee.
Heti keikkojen loputtua väki katosi kuin karkaava vatsakaasu Saharaan, joten en päässyt deejiitontillani tykittämään hittejä kuin reilun puoli tuntia. No, nukkuminenkin on oikeasti ihan kivaa.
Ilkka Valpasvuo
