31.05.2008
Barcelona/Espanja
Jos Primaveran ensimmäisenä päivänä kokonaisvaltaisesti tsekattujen nimien yhteinen tekijä oli biitti, oli päätöspäivä indierockin juhlaa. Ensimmäinen yhytetty nimi oli päälavalla soittanut Okkervil River, joka on hiljalleen murtautunut entistä useamman tietoisuuteen.
Indierockia, kantria ja folkkia sekoittava Okkervil River ei enää ole yhtä sisäänpäinkääntynyt kuin ennen, mistä syystä se on toisaalta menettänyt himpun verran viehätyksestään. Mutta toki yhtye on nosteensa ansainnut. Soittotaidoiltaan se on kehittynyt, ja siitä yhtyeen ensimmäinen Barcelonan keikka oli hyvä esimerkki. Soitto oli mallikasta ja Will Shefin laulu valitti ja ylsi rock-rosoonkin. Mies tuntuu laulavan vuosi vuodelta rohkeammin, aivan kuin olisi vapautumassa siitä, mikä ajoi ääntä alavireiseksi muutaman vuoden takaisella vereslihaisen kauniilla Down the River of Golden Dreams -levyllä. En tiedä mikä ”se” on ja onko Shef siitä vapautumassa, mutta ainakin yhtye on nykyisin rennompi.
Kappaleet olivat joka tapauksessa loistavia. Vanhemmat hiljaiset palat soivat hienosti uusimmalta the Stage Names -levyltä poimittujen numeroiden lomassa. Kun John Allyn Smith Sailsin uljasta Sloop John B -lainailua saadaan kuulla suurelta lavalta käsin, hetki oli kauempaakin kuunneltuna nostattava.
Vice Jägermeister -lavalla festivaalialueen kulmauksessa esiintynyt Stephen Malkmus & the Jicks houkutti yleisöä runsaasti enemmän kuin Buffalo Tom samaan aikaan suuren Rockdelux-lavan tienoilla. Yleisönpaljous jekkulavan edustalla ja lavan luo johtavilla portailla nosti tunnelmaa korkealle. Vielä enemmän sitä nosti Malkmusin ja Jicksin esiintyminen.
Pavementin myötä itsensä indierockin aikakirjoihin ikuisiksi ajoiksi piirrättänyt Malkmus yhtyeineen osoitti, että rento voi olla tiukkaa. Rentoudesta vastasi Malkmus, pää pilvissä huiteleva ikoninen hujoppi. Tiukkuuden tarjosi yhtye ja etenkin rumpupallilla istunut entinen Sleater-Kinney-rumpali Janet Weiss. Viimeisimmältä ja kelvolta Real Emotional Trash -levyltä materiaalia esittänyt yhtye toimi kuin laiskasti pyörivä hyrrä. Hypnoottista ja jalat maasta nostavaa, mutta silti niin tavallista puista veistetyillä soittimilla soitettua rock-musiikkia. Erinomainen keikka.
Malkmusin kanssa samaan aikaan aloittanut ja esitystään tunnin verran tahkonnut Rufus Wainwright flyygeleineen ei jaksanut alkuillasta innostaa, joten mars kohti ATP-lavaa alueen toiseen päähän ja Silver Jewsin tahtiin huojumaan ja eväitä nauttimaan. Sinänsä oiva jatkumo, sillä Silver Jewsissa on vaikuttanut eräskin herra Malkmus. Yhtye on kuitenkin ollut enemmän David Bermanin lapsi herran otettua ohjat käsiin viime vuosikymmen puolivälissä. Huumehelvetistä ja itsemurhayrityksistä selvinnyt Berman vaikutti karismallaan myös istumapaikoille saakka. Yhtyeen countrysta ammentava indierock oli hyvää taustoitusta levähdystauolle. Silver Jewsin tumma musiikki oli kuitenkin tässä vaiheessa melkeinpä unettavaa, eikä siitä saanut kiinni kuten olisi toivonut.
Vaan eipä ollut lainkaan unettava seuraava akti Mission of Burma. Seurasi festarikeikallinen intensiivisen tiukkaa taidepunkkia, jota oli kaiken lisäksi erinomaisen hauska tanssia. Burmalaiset ovat jo ikämiehiä, mutta se ei menoa haitannut.
Neljä vuotta sitten uudelleen aktivoitunut postpunkin klassikkoyhtye oli tämänvuotisen Primaveran veteraanirokkareista Devon ohella se, joka jäi mieleen. Roger Miller loihti kitarastaan särön lisäksi sävyjä Clint Conleyn ja Peter Prescottin peesatessa bassolla ja rummuilla. Ja näköjään myös muut kuin bändin jäsenet nauttivat soitosta. Lavan edustalle pitin paikalle muodostui tanssipaikka, jossa itse kukin riehaantui liikkumaan Burman kulmikkaan musiikin tahtiin. Meno oli alusta asti kova ja vain koveni loppua kohden. Kun bändi soitti tunnetuimman hittinsä That´s When I Reach for My Revolver, henki oli jo varsin korkealla. Eikä nousu siihen pysähtynyt vaan jatkui vain. ¡Muy bueno!
Portaat ylös ja muihin maisemiin. Pieni indieihme Menomena jaksoi viihdyttää CD Drome -lavalla muutaman hetken verran. Viime vuoden upeimmista levynkansista vastannut kolmesta multi-instrumentalistista koostuva oregonilaisyhtye aloitteli raukeasti ja väläytteli taitojaan kuin varkain. Siltikin huomasi, että kaverit osaavat oikeasti soittaa!
Friend and Foe -levyltään materiaalia esittänyt yhtye ei ole musiikillisesti kaikkein helpoiten nieltävä, mutta live-tilanteessa sisällön hienoisen hankaluuden korvasi sen taidokas esitystapa. Lisäksi tässä vaiheessa tuli mieleen, miksi keikoilla käynti on joskus niin hienoa, visuaalisesti. Menomenan valot nimittäin olivat sen verran komeat, ettei ole pitkään aikaan yhtä komeaa valoshow´ta pikkukeikalla tullut todistettua. Tunnelmaa luova valokeilojen viidakko, savu ja hyvä musiikki muodostivat upottavan kokonaisuuden.
Paras oli kuitenkin vielä edessä. ATP-lavalla alueen eräässä pohjukassa revitteli Shellac sen verran intensiivisesti, että tunnelma välittyi myös korkealle katsomoon. Shellacin tunnetuin hahmo on sen kitaristi-laulaja Steve Albini. Rankasta Big Blackistä ja etenkin tuottamistaan levyistä (mm. In Utero) tunnettu Albini johtaa kolmimiehistä yhtyettä, joka on äärimmäinen liikkeissään muttei liian vaikea. Rankka kyllä, mutta ehdottomuudessaankin tarttuva.
Ja kun se soitti Primaveran päätösiltana ihmismassoille pimeässä yössä, se teki sen omilla säännöillään haastaen jokaisen sitä vastaan mutta samalla toivottaen liittymään puolelleen. Ystäviä Shellacilla oli, sen verran hurjaa meno oli eturiveissä. Lehtereiltä näytelmää katsellessa välittyi harmoninen kokonaisuus, jonka yksi osanen oli lavalla mekastava yhtye, toinen vellova yleisömassa. Loppu oli piste iin päälle. Albini ja basisti Bob Weston kantoivat rummut komponentti kerrallaan sivuun Todd Trainerin jatkaessa koko ajan soittamista. Ei encorea tällä kertaa. Täydellinen keikka ei sitä tarvinnut.
Meno alkoi tässä vaiheessa olla jo melko hurjaa festivaaliyleisön keskuudessa. Edellisvuotisissa raporteissa on tullut vähäteltyä paikallisten päihteidenvetokykyä, mutta kyllä Kataloniassakin kaljaa osataan kiskoa. Ja muutakin.
Shellacin lopetettua katsomosta poistuttua muutama paikallinen vatipää niisti kokaiinia nokkaansa suhteellisen avoimesti. JumaLAU-TA, idiootit! Allekirjoittanut ihan melkein ”vahingossa” kompastui penkille levitettyyn sanomalehteen ja oli vähällä sotkea sille kaadetut viivat hietikkoon, muttei kuitenkaan (luultavasti olisivat pistelleet reportteria turpiin). Desibeli kehoittaa käyttämään ainoana huumeena musiikkia. Kyllä sekin terveyden vaarantaa ja välillä pistää potuttamaan mutta tarjoaa myös kohotuksia ihan tarpeeksi kirkkaisiin sfääreihin. Rahat tietysti menevät, niin paljon kuin jaksaa maksaa.
Yö jatkui tutuissa biletysmeiningeissä aamun tunteihin saakka. Viimeisen metron houkutus oli kuitenkin liian suuri, sillä siirtyminen toiselle puolelle kaupunkia tuntemattomaan kaupunginosaan yöbussilla ei houkutellut. Nähtyä ja koettua oli kuitenkin tässä vaiheessa plakkarissa jo sen verran, että ilman aivotonta bailaustakin pärjäsi.
Kaikkien aikojen kahdeksas Primavera oli menestys kaikin puolin. Kolmatta kertaa Forum-alueella vietetty festivaali on vuosi vuodelta luonut nimeä, ja tänä vuonna ulkomaalaisten määrä näytti edelleen kasvaneen. Järjestävän tahon mukaan jopa 40 % vieraista oli muualta kuin Espanjasta. Esiintyjien ja musiikin määrä (150 artistia/200 tuntia) on jo suurin mahdollinen, samoin laatu. Katalonian upea pääkaupunki, modernismin kehto ja Barcan pesäpaikka on luonut yhden turistimagneetin lisää. ¡Adeu!
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell
